Kategoria: Arvostelut

Raisa Marjamäki: Katoamisilmoitus. Palladium kirjat 2010. Raisa Marjamäen esikoisteos Katoamisilmoitus luottaa vapaaseen muotoon. Sanat ja lauseet on ripoteltu paperille. Ne ovat paperileikkeitä, tiuskaisuja, merkintöjä, huokauksia, aforismeja, lainauksia. Usein ne on solmittu säkeiksi, mutta vapaan sommittelun tuntu vallitsee silloinkin. Muutamilla sivuilla taustana on mustavalkokuva luonnon armoille joutuneesta ihmisasutuksesta.

Teemu Manninen: Futurama. poEsia 2010. Teemu Mannisen neljäs kokoelma Futurama on yli satasivuinen, hämmentävän monipuolinen ja -ulotteinen kirjoitus. Kokoelman teemat ovat osittain tuttuja Mannisen aikaisemmista teoksista, Tammen julkaisemista Turistina täällä ja Lohikäärmeen poika -kokoelmista, erityisesti jälkimmäisestä. Futurama on kuitenkin kokonaisvaltaisempi, lukijalta enemmän vaativa kompromissiton teos.

Juhani Ahvenjärvi: Liituvarjo. Teos 2010. Juhani Ahvenjärven viides runokokoelma Liituvarjo on toinen hänen Teos-kustantamolta julkaistuista kirjoistaan. Nopeasti vilkaistuna kokonaisuus vastaa muodollisesti edellisiä kirjoja: melko ohut, lyhyitä säkeitä, säkeistöjä ja runoja. Kuukausien ja toisaalla paikannimien mukaan otsikoiva rakenne muodostaa symmetrisen ja hallitun oloisen kehyksen.

Claes Andersson: Pimeän kirkkaus. WSOY 2010. Olen odottanut Claes Anderssonilta levollisen kuulasta runokirjaa, joka pukisi sanoiksi hänestä huokuvan viisauden. Olen ajatellut, että aika ajaisi häntä ajattomuuden äärelle irti iltapäivälehtien metelistä ja epäolennaiseen keskittymisestä. Että yksityinen ja syvä kokemus ylittäisi maailmaankiinnittymisen taustakohinan. Ainakaan Pimeän kirkkaus -kokoelman kohdalla näin ei tapahdu.

Pauliina Haasjoki. Pääskynen ja lepakko. Otava 2009. Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi […]

Sinikka Vuola: Musta ja punainen. Tammi 2009. Sinikka Vuolan esikoiskokoelmaan niitä vielä mahtui. Säästeliäästi, mutta silti: pisteitä. Muiden välimerkkien houkuttelemina ne tulivat ja asettuivat kohtiin, joihin kieliopin pelisäännöt niitä vaativat. Tähän Vuolan toiseen kokoelmaan tultaessa pisteet on viimeistä myöten pyyhitty pois. Pilkun koukkujen kautta sivut ja jopa kokonaiset osastot virkkautuvat yhtenäiseksi, hengityksen kaltaiseksi. Silti kokoelman […]

Markku Paasonen: Tulevassa maailmassa. Teos 2010. ”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009. Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Pekka Jäntti: Houdinin uni. Teos 2010. Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Kristian Blomberg: Puhekuplia. poEsia 2009. Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS 19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.