POLITIIKKA TARKOITTAA SITÄ, että yksilöt käsittelevät yhteisiä asioita henkilökohtaisina ongelminaan: kantavat vastuunsa. Koska runous on henkilökohtaisin taiteenlajeista, runous on aina jo poliittista. Kuitenkin Suomessa, harhaluulojen luvatussa maassa, runouden poliittisuuden käsitteleminen on pitkään ollut hyvin hankalaa. Aihe kirvoittaa anteeksipyytelyä ja nolostusta. Miksi näin mahtaa olla? Onko meillä ongelmia henkilökohtaisuuden kanssa?
Väitän, että 60- ja 70-lukujen poliittisen yksisilmäisyyden ja tästä seuranneen kommunismin häpeän takia suomalaisessa runouskeskustelussa on pitkään vallinnut jonkinlainen poliittisen naivismin kammo, saarnaamisen pelko. Suurin synti, jonka runoilija voi tehdä, on uhrata yleisösuhteensa saarnatakseen narsistisesti omaa henkilökohtaista maailmankatsomustaan. Seurauksena on syntynyt tilanne, jossa yhteiskunnallinen voi tarkoittaa vain epä-älyllisyyttä ja anti-elitistisyyttä (Turun koulukunta) tai sitten, että kaikki yhteiskunnallinen on älyllisesti arveluttavaa ja esteettisesti epärehellistä (Helsingin koulukunta). Toisin sanoen on olemassa vain kahdenlaista runoutta: Suuren yleisön runoutta, joka käsittelee ”tavallista elämää” ja tekee runoilijan persoonallisuudesta tärkeämmän kuin runoista itsestään, ja pienen yleisön runoutta, joka tavoittelee esteettistä täydellisyyttä ja runoilijan katoamista runojensa tieltä. Molemmille näistä runouksista ”poliittisuus” olisi jotain, joka ei palvele runon tai runoilijan yleisösuhdetta vaan runoilijan omaa, dogmaattista saarnaamisen tarvetta. Tällöin kuitenkin runouden henkilökohtaisuus väistämättä menetetään.
Tämän henkilökohtaisuuden paradoksin seurauksena on ollut se surullinen tosiasia että monet maailmanrunouden virtaukset on meillä ymmärretty lähtökohtaisesti täysin väärin. Hyvä esimerkki on viime aikojen anteeksiantamattoman löysä keskustelu language-runouden luonteesta ja merkityksestä, johon Tuli&Savu on ollut valitettavasti osaltaan syypäänä. Kielirunoutta käsitellyt erikoisnumeromme ei tuonut riittävän selvästi esille sitä, kuinka juuri henkilökohtainen poliittinen katsomus oli ja on liikkeen taustalla. Jos kielirunoudessa onkin kiinnitetty huomiota muotoon ja pyritty purkamaan tekijän, tekstin ja maailman välistä läpinäkyväksi luultua suhdetta, tämän pyrkimyksen taustalla on aina ollut selkeä motivaatio, pyrkimys ilmaista jotain aidosti henkilökohtaista, eikä suinkaan ”leikkiä” tai ”kikkailla” nihilistisesti. Silloinkin kuin leikki vaikuttaa päällimmäiseltä motivaatiolta, sen tarkoituksena on herättää kysymys siitä, miten ja miksi runoja luetaan, ja tämä kysymys on aina luonteeltaan sekä syvästi henkilökohtainen että perustavalla tavalla yhteiskunnallinen: Miksi instituutiomme ovat sellaisia kuin ovat? Miksi arvomme ovat sellaisia kuin ovat? Ovatko runon ja lukijan väliset suhteet samanlaisia kuin kansalaisen ja yhteiskunnan väliset suhteet?
Poliittisen runouden keskeinen väline on siis poliittisen radikalismin keskeinen väline, itsestäänselvyyksien ja ennakkoluulojen tiedostaminen. Koska näitä välineitä ei olla ymmärretty, ”kielirunoudesta”, ”kokeellisesta runoudesta” ja ”avantgardesta” on tullut suomalaisessa runouskeskustelussa tyhjiä astioita, joihin on voitu kaataa milloin mitäkin harhaluulojen litkuja. Väärinymmärtäminen muistuttaa muodoltaan muita ennakkoluulojamme, varsinkin suomalaista ”maassa maan tavalla” -rasismia. Runouden neekereiden muotoon (heidän tapaansa puhua, olla, elää) ei tarvitse tutustua eikä sitä tarvitse hyväksyä, koska suomalaiset tavat ovat parempia, ja vieraiden on sopeuduttava niihin. ”Kokeellisia runoilijoita” tulee käsitellä akateemisina elitisteinä, jotka pyrkivät teksteissään ainoastaan kuvittamaan filosofisia teorioitaan. Toisaalta meillä on ”katurunoilijoita”, joita ei tarvitse eikä voikaan käsitellä muuten kuin heidän persoonallisuutensa kautta. Se miten heidän runonsa on tehty ja mitä niissä sanotaan on yhdentekevää. Analyysi paljastaa sen, että kaikki runous on neekerin asemassa, koska se poikkeaa valtavirran valkoisesta proosasta ja sen arvoista: koreilemattomasta ja ongelmattomasta tosiasioiden raportoinnista. Sekä pelkistämällä pahoinpitely että kiittämällä alistaminen ovat tehokkaita sorron muotoja, jotka ylläpitävät runouden ja proosan salaista rotuerottelua, ja parasta niissä on, ettei väkivallantekijä itse ole tietoinen siitä mitä tekee. Ongelma onkin rakenteellinen keskustelumuotojen vaihtoehdottomuus, johon on äärimmäisen hankalaa puuttua.
Nicole Brossardin manifesti, josta tässä numerossa julkaistaan sen jälkimmäinen osa, on hyvä esimerkki paitsi language-liikkeen myös kansainvälisen runouskeskustelun tavasta ymmärtää runon poliittisuus juuri muodon kysymyksenä, ja muoto ennen kaikkea identiteetin monimutkaisena itseilmaisuna ja haastamisena. Rasistisella, homofobisella, naisvihamielisellä ja muilla sortavilla puhetavoilla on tietty identiteetin ilmaisua lannistava muoto, ja tämän muodon käsitteleminen ja purkaminen on poliittisen runouden keskeinen väline. Tämä ei tarkoita, että sorruttaisiin esteettiseen epärehellisyyteen tai käytettäisiin poliittisuutta esteettisen narsismin oikeuttavana tekosyynä. Brossardin viesti ei ole se, että runoilija on poliittinen silloin kun on löytänyt metodiaan puolustavan teorian vaan että runoilija on poliittinen silloin kun ilmaisee itseään kaikkein vilpittömimmin. Sama pätee William Blakeen, Hal Judgeen, Hideo Ogumaan, Ville Hytöseen, jokaiseen tämän numeron kirjoittajaan. On lukijan vastuulla, haluaako hän kuunnella tätä henkilökohtaista itseilmaisua vai ei. Runouden lukeminen ei ole eikä saa olla helppoa. Sen tulee haastaa sovinnaiset ennakkoluulomme ja sen tulee vaatia muutosta, aina ja kaikkialla.
