Tuli&Savu on 2000-luvulla vuoroin leimattu, vuoroin kohotettu kokeellisen runouden äänitorveksi. Totta toinen puoli.
Eilen satuimme toimituksen kanssa Pasilan kirjastoon erittäin onnistuneen Anna Ahmatova-illan jatkoille. Vaikka Ahmatovaa tuskin voi pitää kokeellisena kirjoittajana, keskustelumme kääntyi kokeelliseen runouteen. Yritimme hetken aikaa päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä ihmettä ja kummaa termillä oikein tarkoitetaan. Lopputulos oli aporia. Ainakaan minä en päässyt yksimielisyyteen edes itseni kanssa siitä, mitä se, mitä kutsun “kokeelliseksi”, on.
Kun edellisen kerran olin Pasilan kirjastossa kuuntelemassa ”Tuli&savu & 2000-luvun runouden paradigman muutos”-keskustelua, muutamat keskustelun vetäjän Jukka Koskelaisen ajatukset jäivät pyörimään mieleeni. ”Olen lukenut sekä hyviä että huonoja kokeellisia runoja”, Koskelainen totesi ja jatkoi: “Onko kaikki kokeellisuus sitten arvokasta tai hyvää?”.
Kysymys on aiheellinen, ja luulen tunnistavani ilmiön, johon Koskelainen viittasi. Vastaus ei kuitenkaan ole millään lailla itsestäänselvä.
Millä kriteereillä kokeellista kirjoittamista, mitä se sitten ikinä onkaan, oikein pitäisi arvioida? Voiko “kokeellista” runoa arvioida samoin kriteerein kuin tavallista runoa, ts. sillä perusteella onko se “hyvä” “runo”? Onko kokeilijan sallittua vapautuneesti muokata ja rakentaa runojaan eli tehdä niistä kirjallisuutta? Eikö tällöin ero kokeellisen ja ei-kokeellisen runouden välillä hämärry ja jopa katoa kokonaan?
Vai pitäisikö arvioida pikemminkin sitä, miten koe (experiment) on tehty? Minkälainen tämä koe sitten on? Voidaanko sitä verrata tieteellisen koetilanteeseen? Ja jos voidaan, niin mistä tieteestä kokeilijat paradigmansa hakevat? Luonnontieteestä vaiko esimerkiksi sosiologiasta, kuten naturalistit tekivät (Kristianin pointti)? Vai onko kysymys pikemminkin hullun rohkeudesta, jolla ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa? Yksityisyritteliäisyydestä? Tahallisesta mokaamisesta?
Kokeellisuuden määritelmiä oli enemmän kuin puhujia. Kristian korosti eroa kokeellisen ja metodisen kirjoittamisen välillä. Mikael taas pohti pyrkimystä uuteen, runo on hänen mukaansa kokeellinen, jos kirjoittaja on yrittänyt tehdä jotain uutta. Ongelmana uutuus-intentiossa on paitsi se, että “kaikkihan tietävät että mitään uutta ei voi enää tehdä” (tämä penseä jälkimoderni asenne!) myös se, että sana “uutuus” kaikkine kaupallisine konnotaatioineen saa monessa (myös minussa) aikaan hienoisia kammonväristyksiä.
… mutta toisaalta: Miksi ylipäätään sitten kirjoittaa, jos ei pyri tekemään yhtään mitään uutta? Eikö maailmassa ole jo kirjoja ja kirjoitusta kylliksi? Tai toisinpäin: eikö kaikki runous pyri tekemään edes jotakin pikkuisen omaperäistä, uutta?
Menemättä tämän pidemmälle tähän kiinnostavaan rämeikköön on siis tehtävä tunnustus: Tuli&Savu saattaa olla kokeellisen runouden äänenkannattaja. Valitettavasti toimitus on epävarma siitä kenen/minkä ääntä/ääniä se kannattelee.
Itse sanoisin, että Tuli&Savu on runouslehti. Seuraavassa toimituksen tapaamisessa keskustellemme siitä, mitä on runous.
******************************************************************************************************
Laitoimme maanantaina Tuli&Savu 1/08:n postiin, ja se on kuulema jo eilen tipahtanut tilaajien postilaatikoista. Lehti on sekä sisällöltään että taitoltaan erityisen hieno ja omansa voi käydä ostamassa esimerkiksi Akateemisesta kirjakaupasta tai Helsingissä Lasipalatsin kirjakauppa Kirjasta. Pääkirjoitus ja sisällysluettelo ovat kurkattavissa tuolta lehtiarkistosta.
.
