Risto Ahti: Kootut runot I-IV. Palladium Kirjat 2023, 1957 s.
Risto Ahdin Kootut runot ilmestyivät neliosaisena järkäleenä viime vuonna J. K. Ihalaisen Palladiumilta. Niteet sisältävät 26 kokoelmaa vuoden 1967 Talvi on harhasta vuoden 2018 Ensimmäiseen rakkauteen ja neljä esipuhetta: runoilijalta itseltään, kustantaja-kirjailija Erkki Kiviniemeltä, kulttuurijournalismin suurnimeltä Mirjam Polkuselta, Ahdin varhaiselta mentorilta, ja neljäntenä Antti Salmisen tekemä Ahdin haastattelu ”Ristiriita on totta” niin&näin -lehdestä.
Koottujen I osa esittelee runoilija Ahdin synnyn, kansanlaulun ja kalevalamitan muotojen kokeilut ja hänelle ominaisen proosarunon vakiintumisen Lintujen planeetassa (1979). Toinen osa sisältää Ahdin klassiset proosarunokokoelmat 1980-90-luvuilta: arvoituksellinen, kohtaava, mielen ylittävä ja ylimielinen ilmaisu hioutuu kokoelma kokoelmalta. Filosofinen järjestelmä kiteytyy Wittgensteinin ja Rekolan lauseet mieleen tuovassa Pienessä käsikirjassa (1993). Osa III esittelee 1990–2000-luvun taitteen runoilija-opettajan vuoroin lähestymässä keveämmillä faabeleilla suurempaa yleisöä, vuoroin syventämässä esoteerista sanataiteen didaktiikkaa Aatamin muistiinpanoissa (2000), jota muistuttavat esseistiikka ja runousoppaat samalta ajalta on rajattu Kootuista pois. Osan IV kokoelmat soveltavat Ahdin muotokirjoa vapautuneesti. Proosarunon muoto purkautuu laajemman esseistisen runoelman muotoihin 2000-luvulla. Tuotannon läpäisee läsnäoloa ja sen metodologiaa tavoitteleva, opit mahdottomiksi tunteva ajatusruno.
Ahdin suhde yhteisöön on ”ei ole”, ja taidekäsityksenä kuvantekijä Alpo Jaakolan ”Pelkkä”. Viimeistään 1990-luvulla Ahti, instituutioiden vastustaja, on runouden opetuksen instituutio, jonka äärellä on joskus vaikea olla paljaasti avoin. Ristiriita on totta.
”Terve järki oli joskus vähällä saada minut valtaansa, mutta minuun voivat oikut luottaa!”, nauraa puhuja ja lähtee kulkemaan suoraan. Tämä on Ahdin runokurssien harjoitus ja runouden vakiokuva. Suoraankulkija toistaa – maailman läpäisy askel askeleelta, suunnanotto hetki hetkeltä. Ahdin tuotantoa voi lukea fraktaalisena: samat muodot toistuvat eri mittakaavoissa tuoden esiin vuoroin laajakuvaa ja yksityiskohtia, joilla on yhteinen hahmo. 1970-luvun säe antaa nimen 2000-luvun kokoelmalle, joka penkoo runokuvan vaikutelmat laajalla kulmalla. Mittakaava vaihtuu, siemenlause ei.
Modernistinen viisikymmenluvun runous, erityisesti Manner, Haavikko ja Rekola sekä kuusikymmenluvun radikalismin sivujuonne näkyvät Ahdin lähtökohdissa, samoin WSOY:n Ville Vikstenin näkemys kirjallisuudesta sekä Kivi, Lorca, Rumi, Chandidas ja Baudelaire. 1960–70-lukujen Ahti ei ollut muodikas sosialisti vaan anarkinen esoteerikko nuoren Colin Wilsonin esittelemän jatkumon vanavedessä. Länsimainen esoteria ja aasialaisten filosofioiden käännökset ovatkin modernismin ja Jaakolan pelkkyydentunnon rinnalla Ahdin runouden juuria. Liian vapaa hipiksi, liian selvä kommunistiksi, liian omaehtoinen lahkolaiseksi. Hän on opettanut usean sukupolven keskeisiä runoilijoita.
Alati Ahti etsii tajuntojen kohtaamista ja sen sanallistamista. Samat kirjoittajaansa innostavat ilmaisut terästetään ja rikastetaan, tuhlataan ja toistetaan. Toisaalta Ahti koettelee tarkoitukseensa soveltuvimpia muotoja, proosa- ja säemuotoja, vapaata tai mitallista runoa, paljolti kirjallisuuden muodeista riippumattomasti. On kuin hän olisi kokenut velvoittavaksi läsnäolon ilossa yhteisen valon, joka tyhjentää mielen. Hän kirjoittaa tajunnan valon ilosta ja siitä raivosta ettei yhteisö kannattele valoa syntyvän lapsen ja kasvavan aikuisen kasvoilla.
Lintujen planeetassa (1979) mielestään herännyt puhuja istuu bussissa tuntemattoman viereen, jonka kuvittelee psykologisesti kuolleeksi, jota ei edes runoilija voi tönäistä hereille. Runoilija suojautuu yhteisöltä itsetärkeänä ja lukijan mahdollisuus aueta runolle kapenee. Herännyt runoilija on omahyvän vallassa, mutta myöhemmässä runossa hänen aikeensa ovat selvät: ”– – ja sanat – miten ne on huuhdeltava omassa itsessä kaikesta mudasta”. Lentävissä kukissa (2013) vuosikymmeniä myöhemmin: ”Sanoin torikauppiaalle: ’Luultavasti joku elää jossakin. Ja olisi mukava joskus tavata joku joka oikeasti elää, kunhan se joku ei sotkisi arkielämän rutiineja.’”
Kiviniemi huomaa Ahdin parodioineen itseään jo vuoden 1982 Narkissos talvella -teoksessa, joka kyselee ”Oletko tullut ajatelleeksi” erilaisia syviä ajatuksia. ”Itse olen ajatellut, kehun sinulle ja melkein vimmastuneena katselen kahtia leikattua kiemurtelevaa katkarapua, johon juuri työnnän haarukkaani. / Mutta tyttö neuvoo: Hengitä syvään, syö hyvin ja elä sydämellisesti.” Tuo tyttö on jungilainen anima, jota seuraava runo ”Sielu” kenties puhtaimmin jungilaisena runona kauniisti kuvaa.
Tähän aikaan Pekka Tarkka luonnehti Ahtia ”tajunnan laajentajista riehuvimmaksi”. Jo ennen esikoistaan Parnassossa 5/1966 Ahti pohtii matkaa lapsuudesta aikuisuuteen, ihmisen muutosta, havainnon paljautta, työn olemusta ja yhteiskuntatoukan pakottavia kaivinkoneita. Lintujen planeetassa: ”Katsellessani lapsuuskuvaani ja itseäni tänään peilistä ja niiden hurjien mielikuvien silta joka yhdistää nämä toisiinsa… tuntuu minusta kuin jokin olisi sijoittanut minuun aikapommin, joka on jatkuvana ilotulitusrakettina hämmentänyt tietoisuuttani.”
Ahdin tunnistamasta ristiriidasta haluan lukea sisäisen jakautuneisuuden: eräässä loppupään runossa puhuja ihannoi ihmissuhteista vapaata henkilöä ja moralisoi ihmissuhteissa pettynyttä. Kolmas hahmo pyrkii opettajan roolissa muuttamaan pettynyttä vapaan kaltaiseksi. Kolmikko on itse kirjoittaja, ja itse lukija, elävä ristiriita.
Kootuissa raamatulliseen mittaan nousee Aatamin muistiinpanojen apokryfikirjoja ja Swedenborgin tai Blaken mytologioita mukaileva proosarunoelma. Sen sarjassa ”Jokainen elävä sana on kolme sanaa” Ahti selvittää esoteerikko G. I. Gurdjieffin kirjaston seinien aforismia salaa kääntäen: ”Aistimusten rakastaminen synnyttää lohduttoman ikävän. Tunteen rakastaminen synnyttää sen tunteen vastakohdan. Älyn rakastaminen lisää tietoisuutta.” Näin kiteytyy Aatamin ja Jumalan keskustelu ihmisen kolmijakoisen olemuksen dynamiikasta. Ahdin tajunnan ja ilmaisun kolmijakoa korostavan runouskäytännön taustalla on Gurdjieffin ortodoksimystiikkaa Aasian oppeihin ristipölyttänyt esoteria. Älyn, tunteen ja aistien energiat tasapainossa ihminen nojaa tajuntaansa ilmiömaailmasta vapaana. Sanalukkoseppä Ahti on soveltanut tätä sanataiteen synnyn ja vastaanoton metodologiaksi.
Parhaimmillaan Ahti leikkii vapautuneesti villeillä sanakuvilla ja kulttuurin sanelemien roolien sekä tapojen paineistetulla energialla. Paljastuu ihmisyys. Parhaimmillaan hän kuivan analyyttisesti asettelee tosilauseeksi saman prosessin merkityksiksi puhdistetuilla sanoilla. Parhaimmillaan hän kuvaa huumorilla ja tarkkaavaisuudella ihmisten, luonnon ja itsensä impressioita. Parhaimmillaan hän avaa tajuisesti avaran eroottisen kohtaamisen dialogisella otteella.
1970-luvun kokoelmissa elämän vaikeudet tuntuvat taustana, imevät riemun ja raivon ilmaisusta. Ne eivät aina saa sanoiksi laulua, joka metsätaipaleella on runon kutsunut esiin. Leipäännyttävää on myöhemmin tautologiseltakin tuntuva saarna samoista käsitteistä ja kuvista, joissa Naisen ja Miehen sotiessa Lapsen pää katkaistaan jos se pilkistää kaalimaasta ja Ihminen valetaan akatemian ja kirjaston betoniin. Kun Ahti toistaa itseään kuin romaanikirjailija, on lukijan oltava tarkka, sillä Ahdilla on myös huikeaa monimuotoisuutta.
Lukiessa riemastuin vuoden 2009 Täsmällinen selvitys ei mistään -runoelmasta. Se on piittamattoman pursuileva, kitkerän pisteliäs, tyhjentävä ja mitätöivä teos, joka repien puolihuolimattomasti saa paistamaan pelkkyyden. Tässä Ahti on täysin itsensä kaltainen, eikä muistuta edes kirjailijoita, joita sumeilematta lainaa omina sanoinaan. Kenties teos sentään on satiirisuudessaan haavikkolainen. Teoksessa tyhjät pimeydet lauseiden välillä ovat todella pitkiä. Tarkoitan tekstin etenemistä assosiaatioin, joita ei avata lukijalle: merkitysten väliset aukot, pitkien ajatusten sisäiset hypyt tuntuvat kylmänä merkitysavaruutena. Aukon äärellä ajattelu on harvinaislaatuista, sen synnyttämä jäsennys maailmasta kiehtoo.
Ahti kirjoittaa tajunnan ihmettä todistaakseen. Hänen tuotannossaan vuorottelevat aforistinen didaktisuus, joskus mitalliset säemuodot, kansanlaulun kepeys ja proosarunon plastisuus. Jo varhain, mutta erityisesti myöhäistuotannossa runo sekoittuu pitempään, kertovaan tai esseistiseen ilmaisuun. Kaikkeen tähän tutustuminen on suositeltavaa. Ahtia ei kannata seurata tai torjua, vaikka tekisi mieli. Hänen runomaailmansa voi kohdata ehdoitta, ja hänen metodinsa ymmärtäminen voi avartaa montaa kirjallisuussuhdetta.
Jonimatti Joutsijärvi