Matti Hagelberg: Läskimooses. Asema Kustannus 2021, 1488 s.
Tommi Musturi: Cracking. Zum Teufel 2021, [132 s.]
Tulkinnalla on aina syynsä ja seurauksensa.
Ranskalainen keksijä Jacques de Vaucanson kehitti 1700-luvulla mekaanisen ankan, jonka petollinen ulkomuoto antoi alkunsa tunnetulle ajatusketjulle: jos jokin liikkuu kuin ankka ja puhuu kuin ankka, kyseessä on ankka. Logiikassa tällaista päättelytyyppiä kutsutaan abduktioksi eli niin sanotun parhaan selityksen malliksi. Abduktiota koskee kuitenkin Yksi. Iso. Mutta: Mahdollisista tulkinnoista käytössä on vain paras, ja joskus paraskin voi olla käyttöarvoltaan täysin kelvoton. [1] Kuvaavaa on, ettei Vaucansoninkaan luomus edes ollut ankka! Logiikaltaan fraasi on lähempänä dialetheistista eli sisäisesti ristiriitaista lausumaa: se, mikä kävelee, sekä on (A) että ei ole (~A) ankka.
Mitä runouteen tulee, jos jokin näyttää ja/tai tekijänsä mielestä tuntuu runolta, kyseessä on lähes aukottomalla varmuudella runo. Mutta entä jos se jokin onkin sarjakuva, sellainen, jonka tekijä ei edes kutsu sitä runoksi? Voisiko se silti olla lukijalleen runo?
Sarjakuvalla on toki herkulliset lähtökohdat runolliselle luennalle. Tekstillisesti usein niukahko ilmaisu, voimakas visuaalinen sommitellu ja ilmaisumuodon monipuolisuus kuvaavat määreinä sekä runoutta että sarjakuvaa. Sarjakuvaa voi tehdä mistä ja millä tyylillä vain, ja runoudessa muotoa ovat Suomessa kokeilleet ainakin Lasse Hauerwaasin ja Iina Silventoisen steampunkahtavan romanttinen Bobby (2020), Jyrki Heikkisen kallavetinen Kopra-Trans (2020) sekä Kristian Blombergin kristianblombergmainen Puhekuplia (2009).
Yhdysvaltalainen sarjakuvantekijä Ivan Brunetti on hahmotellut kirjallisuuslehti Paris Review’ssä perusteita, miten lukea sarjakuvaa runoutena. [2] Brunetti rinnastaa puhekuplat säkeistöihin viitaten englanninkielisen stanza-sanan etymologisiin merkityksiin (kuten ’huone’, ’asuinpaikka’) ja toteaa, kuinka stanza on tekstillinen tila siinä missä puhekuplakin. Sarjakuvan poeettisuutta Brunetille puolestaan edustavat merkitysten tiheys, kerroksellisuus sekä monimerkityksellisyys. Brunetin analoginen runoluenta on viehättävän intuitiivista, mutta hivenen jäykkää ja essentialistista. Kiinnostavampiakin lukustrategioita on kuin muotojen vastaavuuksien hahmottaminen.
Esimerkiksi filosofi Jacques Rancière toteaa teoksessaan La destin des images (2003) Mallarmésta, kuinka hänen poetiikkansa kohteena on kynän jälki ja että hänen runonsa ovat liikettä tilassa. Kineettisistä, lettrististä estetiikkaa muotonsa puolesta edustavista töistään tunnettu Eino Ruutsalo on todennut muuntumisen eli liikkeen olevan hänen töidensä [3] esteettinen ydin. Signalisti Miroljub Todorovićin ajatus [4] kielestä minä tahansa, mikä mahdollistaa runon syntymisen, auttaa tarkastelemaan sarjakuvaa liikettä ja tilaa esteettisesti jäsentävänä merkitystihentymänä.
Jos runon lukeminen on liikkeen kielen lukemista, voisi onnistuneen runon kriteerinä pitää sen kykyä synnyttää esteettistä liikettä.
*
Matti Hagelbergin Läskimooses on järkäle, jonka tekemiseen Hagelbergilta kului miltei vuosikymmen. Läskimooses liikkuu eri taiteiden rajapinnoilla: sitä voi lukea yhtä hyvin sarjakuvana kuin visuaalisena taiteena laajemmassa mielessä, kuten visuaalisena runoutena. Miltei 1500-sivuisena se tarjoaa jo ihan massansa puolesta mahdollisuuksia lukuisiin erilaisiin lukustrategioihin.
Paradoksaalista kyllä, omassa luennassani tunnistin Läskimooseksesta eniten yhtymäkohtia Hans Nissenin [5] kuultopaperikansien väliin painettuun piensarjakuvaan Sokea piste (2017). Nissenin parikymmentäsivuisen vihko ei ehkä kokonsa puolesta näytä siltä, että sillä olisi mitään tekemistä tohtori Hagelbergin jättiläiseen verrattuna, mutta yhtymäkohdat löytyvät kansien välistä. Sokean pisteen visuaalisena perusyksikkönä on tyhjän ruudukon keskellä oleva musta neliö, joka teoksen edetessä alkaa kasvaa ruudukossa yhä laajemmaksi ja laajemmaksi. Sokean pisteen lukeminen tuntuu siltä kuin seuraisi chiaroscuroa, maalauksessa tapahtuvaa valon ja varjon välistä siirtymää. Mustan ja valkoisen vähäeleinen, mutta tehokas poeettinen vaikutus tuo perustavanlaatuisuudessaan mieleen Goethen Väriopin alun, jossa pimeys ja valo hahmotetaan rauhana ja jännitteenä. [6]
Läskimooses alkaa samasta paikasta kuin Nissenin vihko: pisteestä. Kuin Raamatun luomiskertomuksessa, mustavalkoisen Läskimooseksen alku on autio ja pimeä. Alussa olevan Sanan [7] sijaan Läskimooseksen ensimmäinen näkyvä merkki on suorakaiteen muotoinen, valkoinen piste. Se kasvaa neliöksi, kahdentuu, ja laajenee islamilaisen geometrian mieleentuovaksi monitahokkaaksi. [8] Tämän jälkeen ”värit” invertoituvat: valkoiselle taustalle asettuu musta piste, joka toistuu samanlaisena muutaman sivun ajan, kunnes räjähtää ja muuttuu Hagelbergin kulmikkaalle piirrostyylille ominaiseksi figuratiivisuudeksi.
Visuaalisuuden lisäksi Läskimooseksessa on paljon tekstiä, joka sekoittaa kielellisesti Raamatun ja Kalevalan kaltaisia mytologisia eepoksia Läskimooseksen kvasiepiikka kulkeekin korkealla ja kovaa. On polysyndetonia ja anaforaa: ”Ja Agner Mang oli luonut suuren aluksen ja sen nimi oli kotivalo. Ja se oli rakennettu tuhoamaan.”. On koomiseen asti yltävää hyperbolisuutta: ”Ne jotka sanovat, että Läskimooseksesta kirjoittaminen on helppoa, eivät ole koskaan kirjoittaneet Läskimooseksesta.” On alluusiota viisauskirjallisuuden profeetallisesta ajatuksenjuoksusta: ”Läskimooseksen kirjoituksessa kuva tulee aina ensimmäisenä. – – Ja sitten lopulta kuva näyttää itseltään ja se selittää itsensä ja silloin sen pystyy kirjoittamaan kirjoitukseksi.” Teoksen eräänä sukulaissieluna voi pitää Antti Salmisen Lomonosovin moottoria (2014), jossa Johan L. Piin taksonomiset piirrustukset kuvittavat Salmisen kutkuttavan dunkelia scifiä.
Hagelberg luo vuoroin hitaasti kehittyviä elokuvallisia kulkuja ja äkillisiä katakreettisia assosiaatioita. Kosmis-teologisen geometrian keskelle saattaa ilmestyä niin realistisia kuvia apinoista kuin Pertti ”Spede” Pasasen profiili. Paikoin Läskimooseksessa on pitkiä visuaalisia jaksoja, joissa keskitytään erilaisiin graafisiin motiiveihin, kuten mustiin ruutuihin, geometrisiin kuvioihin ja mimeettisiin leikekuviin, ja niiden kehittelemiseen. Suuri osa Läskimooseksen kirjoituksesta asettuu kuvan alareunaan kuin se olisi eräänlainen elokuvien teksitetty kertojanääni. Välillä teksti kirjoitetaan itse sarjakuvaruutuun puhekuplien diegeettiseen maailmaan, mikä rikastaa erilaisia kerronnan ja puhunnan tasoja ja samalla hämärtää niiden eroja.
Kaikessa runsaudessaan Läskimooseksen heterogeeninen merkkien virta – sen läskimoosemiosis – muistuttaakin semiootikko Juri Lotmanin luonnehdintaa esteettisestä tekstistä, joka ”ei pelkästään välitä siihen ulkoa sijoitettua informaatiota vaan myös muuntelee sanomia ja kehittelee uusia.” [9] Läskimooses on kimaira, jonka jatkuvasti uudelleen muotoutuvaa, samanaikaisesti nautittavaa ja käsittämätöntä dialetheistista korpusta ei niinkään lueta, vaan koetaan.
*
Aivan toisenlaisen liike-lukukokemus syntyy kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturin kokoelmasta Cracking, joka sisältää Musturin visuaalisia töitä vuosilta 2013–2021. Cracking on ihanan rapsodinen kokonaisuus, jossa rinnakkain ovat Commodore 64:n PETSCII-grafiikka, varhaisen sarjakuvan ”Disney”-tyyli, abstrakti ekspressionismi, Heavy Metal -estetiikka, underground – muiden muassa! Alati vaihtuva ilmaisu tuo mieleen jokaisen milleniaalinörtin tunteman Nicholas Gurewitchin Perry Bible Fellowship -internetsarjakuvan.
Vaikka Cracking ei sinänsä olekaan sarjakuvakirja, yhteen koostettuna Musturin estetiikaltaan sarjakuvamaiset työt sommittuvat jatkumoksi, joka hetkauttaa samoja aistisia nystyröitä kuin Hagelbergin magnum opus. Siinä missä Läskimooseksen lukeminen edellyttää lukijaltaan dynaamista otetta – sivut ovat pienehköjä ja niitä pitää toistuvasti käännellä – Musturin kirjan suurikokoiset sivut asettuvat lukijan eteen raukeasti. Korkeatasoisesti painetuissa ja upean värisissä kuvissa sanoille ei juuri ole tarvetta, on vain väriä, muotoja – ja liikettä! Crackingin ”lukeminen”, sen yksityiskohtien ja Musturin suvereenin, silmänräpäyksessä vaihtuvan visuaalisen tyylin tutkiminen ja aistiminen, on elävyydessään ruutsalomainen kokemus liikkeestä ja vapaan ilmaisun vaivattomuudesta.
Crackingin parissa mieleen nousee retoriikan termi enargeia. Sana viittaa kuvaukseen, joka on niin sietämättömän vahva ja elävä, että se tuntuu tuovan kohteensa todella olemassa olevaksi. Enargeian sukulaisterminä pidetään ekfrasista, joka puolestaan tarkoittaa kuvataiteen tekstillistä kuvausta. Lukukokemuksina Cracking sekä myös Läskimooses tuovat mieleen runouden suunnalta teoksia, joissa ekfrasis ylittää pelkän kuvauksen rajan: sellaisia, kuten Harry Salmenniemen Absurdes Berliner Tagebuch (2019), joka on sekä ekfrasis että Mikko Rikalan kuvaama kollaasi italialaisen taidemaalari Emilio Vedovan samannimisestä maalauksesta, Kaija Rantakarin ja Martti Jämsän Bokeh-yhteisjulkaisu Vapaa valuma (2021) sekä Karri Kokon viimeaikainen käsitteellis-aseeminen runopraksis, jonka eräitä materialisoitumia ovat Käsialoja (2020) sekä monet Lyhyttavara-kustantamon julkaisut. Jokaisessa näistä töistä on läsnä niin enargeiaa kuin ekfrasista.
Vaikka sarjakuvan runollisuuteen Musturin teoksilla ei ole yhtä selkeää kytköstä kuin Läskimooseksella, Musturin töiden poeettisessa enargeiassa on runoudelle ominaista leikillisyyttä. Samalla niissä on vähemmän vittumainen tuntu kuin vaikkapa Isidore Isoun ja Guy Debordin älyttömimmissä lettristisissä ja situationistisissa räyhäyksissä. Crackingin lopussa olevat Musturin jälkisanat käsittelevät taiteen tekemisen vapautta ja luovuuteen liittyvää turvaa ja joutenoloa. Kokonaisuutena Cracking onkin kaunis esimerkki siitä, miten runoutta voi ilmetä paikoissa, joissa on hyvä olla ja joista sitä ei osaisi ensin edes etsiä.
Sillä jos kaikki voi olla runoutta, ovat myös kauneus ja ilo kaikkialla.
_______________
[1] Ks. Pieta Päällysahon mainio, antiikin Kreikan kulttuurin tulkinnan haasteita käsittelevä essee Nuoressa Voimassa (4/2022).
[2] Brunetti, Ivan. ”Comics as poetry”. Paris Review, 30.1.2020. https://www.theparisreview.org/blog/2020/01/30/comics-as-poetry/ Katsottu 26.10.2022.
[3] Ruutsalon free jazzia ja käsiteltyä filmiä yhdistävä Kineettisiä kuvia (1962) on suomalaisen abstraktin elokuvan klassikko.
[4] Ks. OEI (nro 90–91, 2021) tai Tuli & Savun Leikki-numero (nro 108, 1/2022).
[5] Nissenin Kreegah Bundolo on alun perin lehtinä ilmestyneen Läskimooses-jatkosarjakuvan (2012–2020) julkaisija. Asema Kustannuksen julkaisema kirja on näiden sarjakuvien kokoelma.
[6] Johann Wolfgang von Goethe, Värioppi. Suom. Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen. 2019, 46.
[7] Jos tarkkoja ollaan, kreikankielisen Johanneksen evankeliumin vastine Sanalle on λόγος, jolla tarkoitetaan myös järkeä ja asian eräänlaista perusolemusta. Läskimooseksen λόγος on tiettyjen geometristen sääntöjen mukaan johdettavissa ja permutoitavissa oleva piste.
[8] Samanlaista kuviota esiintyy esimerkiksi Marokon Fèsissä sijaitsevassa al-Karaouinen yliopistossa. Ks. esim. Eric Broug: Islamic Geometric Patterns (2008).
[9] Juri Lotman. Merkkien maailma. Kirjoitelmia semiotiikasta. Suom. Erkki Peuranen, Paula Nieminen ja Jukka Mallinen. 1990/1989, 153.
Paavo Kässi