Tomi Sonster
Kahlekuninkaan hovissa
ntamo 2020, 80 s.
Vuonna 1969 King Crimson julkaisi levyn, josta tuli progressiivisen rockin perusteos. Yhtyeen nimeä mukaileva In the Court of the Crimson King on mellotronien, puhaltimien ja rock-kokoonpanon säestämä scifidystopia, jonka nimikappaleen majesteetilliset äänimaisemat taustoittavat tarinaa pahaenteisestä Purppurakuninkaasta. Mahtaileva nimi viittaa Luciferiin, eikä yhtyeen visioita muutenkaan voi syyttää symbolismin puutteesta.
Tomi Sonsterin Kahlekuninkaan hovissa assosioituu jo nimensä puolesta King Crimsonin fantasiaprogeilun rinnakkaisläänitykseksi. Kahlekuninkaan todellisuus on liioittelun, groteskin ja kehollisen makaaberiuden kiertonäyttely, jossa kuolleet ilmestyvät haudan takaa ja elävät ampuvat toisiaan päänsisäisillä pistooleillaan. Sen maailma on unheimlich, ahdistavalla tavalla samaan aikaan tuttu ja vieras tila. Suomalaisessa runoudessa Sonsterin työ seuraa osin samoja makaabereja jälkiä kuin Antti Salmisen Lomonosovin moottori (2014) ja Mir (2019), joskin kielirekisterin luonnontieteellinen depressiivisyys linkittää sen Kai Kajanderin Supersäikeiden (2014) satiiriseen angstiin.
Ilmaisullisesti teos on säntillinen. Lakoninen typografia tekee kirjasta suorastaan rujon, mikä tavallaan sopii runojen kuvaamaan maailmaan, mutta toisaalta — ruma kirja on aina ruma. Tyylillisesti Sonster on tarinoitsija. Sen sijaan, että yrittäisi luoda jotain uutta, Sonsterin kieli lähinnä saostaa vanhaa. Runojen otsikoissa gurdjieffmainen esoteria (”Gnosis”, ”Maaginen perillinen”, ”Keittiöparapsykologi”) saa seurakseen reinikaismaista huoltoasemahuumoria (”Miltei Jorma”, ”Hannes Horror”). Vaikka ”Miltei Jorma” sopii titteliksi aiheelle kuin aiheelle, teoksen vitsit tuntuvat lämpenevän turhan paljon sisäänpäin. Runoissa toistuvat hyperbolat, jotka vievät kieltä kohti sisyfosmaista tavoittamattomuutta:
Olen vapautunut vuosikymmeniä,
nyt murran lukkoa happohyökkäyksellä.
Yleisöni liikkumattomuus
houkuttelee saliin pyramidin.
Muut lankeavat ansoihin ennenaikaisesti,
minä laukaisen yhtä aikaa ne kaikki,
olen paras kuolemaan.
Kahlekuningas, englanniksi escapologist, on paon taiteilija — Harry Houdini, jonka on tarkoitus yllättää katsojansa vapautumalla yliluonnollisen vaikeista kahleista. Kulttuurisena arkkityyppinä kahlekuningas on transgressiivinen, kuolemaa uhmaava narri tai salattuja voimia hallitseva hahmo, jonka jumalattomat kyvyt erottavat hänet samojen haasteiden edessä vapisevista kuolevaisista. Kahlekuninkaan kiehtovuus perustuu siihen, että hän näyttää ihmiseltä mutta taitojensa puolesta paljastuu joksikin suuremmaksi. Kahleiden ja vapautumisen tematiikkaa teos ammentaa kristillisestä mytologiasta, ja myös valta ja kuolema ovat läsnä:
”Ei sinun kasvoillasi ole vaikutusta
vaan peräsuolessasi asuvalla olennolla,
joka tulee välillä olkapäällesi ilmeilemään.
Se uudistaa elimistöäsi koko ajan,
antaa sinulle ikuisen elämän.
Ja nyt me otamme loisen.
Tutkimme sitä,
paloittelemme sen
ja kun sen osat eivät ala kasvaa itsestään,
eivätkä koehenkilöissä,
laitamme ne kasvamaan sinun aukkoihisi,
teemme sinuun haavoja ja laitamme niihinkin sen osia,
sinusta tulee pelto,
sillä sinussa on sitä jotain.”
Kliininen kieli pilkkoo ruumista faustisella vimmalla, ja scifissä tällainen nihilistinen miljöö onkin perustopos. Orwellin, Huxleyn, Asimovin ja Herbertin perinteiset tiede(mies)tarinat ovat pessimistisiä vaihtoehtotodellisuuksien dissektioita, joissa suurpääoma ja jätti-instituutiot pilkkovat ja paketoivat ihmisiä mielensä mukaan. Samoja lohduttomuuden akatemian askelmerkkejä Sonsterkin seuraa, joskin ilmaisu häilyy tasapuolisesti myös kauhun ja fantasian puolella.
Sonsterin kirjassa on kuitenkin paljon ongelmia. Sen groteskit ja ”shokeeraavat” kuvat tuntuvat pikemminkin naiiveilta kuin aidosti kauhistuttavilta, mikä on osaltaan täysin ymmärrettävää. Kirjallisena tyylisuuntana kauhu kun on mielestäni mahdottomuus, ainakin jos sen tarkoitus on pyrkiä esittämään jotain aidosti häiritsevää ja uhkaavaa. Kauhu perustuu kehon evoluutiopsykologisen muistin moniaistiseen manipuloimiseen, minkä vuoksi se toimii ehkä parhaiten tietokonepelien muodossa. Teksti representoi ruumiillisuutta epäsuoremmin kuin videopeli, jossa äänelliset, visuaaliset ja motoriset operaatiot asettavat pelaajan kauhistuttavaan tilaan pakottaen hänet fyysiseen toimintaan, jotta ei tulisi tapetuksi. Toki kirjalla on immersionsa, mutta koska se ei voi estää lukijaansa etenemästä teoksessa käymällä tämän kimppuun, kauhu jää väistämättä pintapuoliseksi. Kirjoissa ja pääasiallisesti myös elokuvissa kauhu onkin lähinnä banaalia trooppien esittelyä. On viaton joukko nuoria syrjäisessä talossa, ikkunan takana vaanii murhanhimoinen henki, ja kun viimein tulee ilta…
Luin Sonsterin teosta pitkään kuin scififaabelia, mutta tässä lukutavassa teos tuntui väärältä, jopa huonolta. Tekstistä puuttuvat kiinnostavan spekulatiivisen todellisuuden rakenteet. Se ei tarjoa johtoaiheita, jotka saisivat lukijan muodostamaan affektiivisia sidoksia vaihtoehtoisen scifi- tai fantasiamaailman jäseniin. Jo teoksen nimi on täynnä konnotaatioita, mutta lopulta paljastuu, ettei mitään ”hovia” olekaan. Runot asettavat paljon mutta lunastavat vähän, ja siksi lukija jää niiden kanssa liminaaliseen tilaan. Jos tämä ei ole scifiä eikä fantasiaa, niin mitä sitten?
Kun aloin tarkastella runoja fragmentaarisemmin ruumiin ja mielisairauden kautta, teksti alkoi asettua paremmin. Ruumiillisuus toistuu niin yksittäisinä motiiveina (”Ja minä kuljen ulos ruumiistani”, ”Olen nähnyt tulevien ruumiillistumieni silmien läpi”) kuin laajempana temaattisena aiheena. Niiden myötä kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista aloin löytää jopa herkkiä kuvauksia yksinäisyydestä ja melankolisesta vapauden kaipuusta:
”Olet ensimmäinen ihminen
joka onnistuu koteloitumaan,
pian lennät perhosena luoksemme.
Tuot meille kuoleman siemenen.”
Psykofyysisenä tapauskertomuksena teoksesta paljastuu valtava määrä surua, joka aiemmassa luennassani jäi kokonaan syrjään. Ruumiista muodostuu neuroottinen turmelemisen kohde, kun Houdinin yliluonnollisuus ei olekaan pelkästään poikkeuksellinen taito vaan pakkomielle vapautua ruumiin vankilasta. Korskean vallashallin sijaan Kahlekuninkaan hovi onkin ahdas, sisäinen tyrmä, jossa progressiivisen rockin majesteetillisen pauhun tilalla on vain räsähdyksiä hiljaisuudessa.
Samalla tämä hiljaisuus sai minut miettimään nuoruuteni kokemuksia kauhun, scifin ja fantasian parissa. Jokainen näistä genreistä edusti minulle vaihtoehtoa tai välitilaa, jonka parissa oli mahdollista kokea turvallisesti pelottavia mutta kiehtovia ilmiöitä. Tähän liioittelevien kokemusten kilpavarusteluun kuului valtava määrä sarjakuvia, splatter-elokuvia ja tietokoneroolipelejä, joihin teini-iän melankolia ja jatkuvalla syötöllä soiva proge lomittuivat saumattomasti.
Kaikki nämä piirteet löytyvät myös Sonsterin teoksesta. Viittaukset perheeseen ja isovanhempiin antavat ymmärtää, että näkökulma kuuluu nuorelle ihmiselle. Tekstin pikkuvanhuus, naiivi satiiri sekä kehokauhulla mässäily ovat kuin suoraan oman nuoruuteni esteettisistä ensiaskelista. Etenkin isovanhempien kuoleman kehystäminen haamujen ja teknologian kautta saa tekstin tuntumaan surullisen nuoren tavalta käsitellä kokemaansa menetystä. Käsittelytapa on morbidiudessaan kovin kömpelö ja juuri siksi niin osuva. Viimeistään runo nimeltä ”Pahikset” sai minut vakuuttumaan, ettei Kahlekuninkaan hovissa ole niinkään fantasiakirja nuorille vaan fantasia nuoresta lukemassa kirjaa. En todellakaan tiedä, onko tämä ollut kirjan ”tarkoitus”, mutta tästä näkökulmasta minä opin sitä tarkastelemaan.
Lukutavan vaihtaminen ei vielä pelasta kirjaa sen puutteilta. Sonsterin teoksia on kritisoitu epätasaisuudesta, ja tämän joudun itsekin allekirjoittamaan. Viimeistelemättömyyden tuntu ihmetyttää etenkin, jos kyseessä on tekijän tuotannossa toistuva piirre. Aaveiden ja muistojen assosiaatiolabyrintit tarjoilevat runsaasti kuvia, joissa on paljon hylkytavaraa mutta myös kiinnostavia ja jopa huvittavia sattumia. Ja toisaalta muodostamani luennan näkökulmasta en enää välttämättä edes osaisi erotella näitä toisistaan.
Sonsterin runoteos on rosoinen pieni kummajainen, joka onnistuu kenties olemaan parempi kuin on.
Paavo Kässi