Jarkko Tontti
Lain laita. Runoja
Aviador 2020, 77 s.
Kymmenisen vuotta on vierähtänyt Jarkko Tontin aiemmasta runoteoksesta Jacasser (2009). Teos rakentui samannimisen Jacasser-runohahmon ympärille, joka on Tontin lukijoille tuttu esikoisteoksesta Vuosikirja (2006). Runouden lisäksi Tontti on julkaissut useita romaaneja, joista varhaisin Luokkakokous on vuodelta 2007, sekä kaksi esseekokoelmaa. Aikoinaan Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla noteerattu Vuosikirja on esikoisteokseksi harvinaisen valmis, ja molempien edellä mainittujen teosten ilmaisu on keskenään samankaltaista ja ajanmukaista.
Tontin kolmas runoteos Lain laita ohjaa takakannessaan luentaa kohti suuria moraalifilosofisia ja fenomenologisia kysymyksiä. Lain laita lupaa erotella oikean väärästä, pysyvän ohimenevästä, ulkoisen sisäisestä ja kysyy, mikä vielä on vallassamme muuttaa. Näiden kysymysten tarkoituksena on osaltaan paljastaa ”inhimillinen todellisuus lakien takana”, kuten takakansi asian ilmaisee.
Paluun myötä runoilijan ääni on uudistunut. Tontin runokieli lähenee proosaa, ja se on aiempaa puhekielisempää ja konkreettisempaa. Jacasserin hahmo on uusimmassa kirjassa kuopattu, vaikkakin teos häntä vielä muistelee.
Lain laidan aiheet ovat suuria. Runoilija kirjoittaa elämästä lain ympärillä: luonnosta, rakkaudesta ja ennen kaikkea ihmisestä heikkouksineen. Tässä teoksessa Tontti sovittaa näkyvimmin runoilijan ja juristin roolejaan päällekkäin. Teoksen runko muodostuu lakien mukaan nimetyistä runoista. Niitä ovat muun muassa ”Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta (11.5.1979/469)”, ”Laki viranomaisten sineteistä ja leimoista (23.1.2009/19)” ja ”Laki avaruuslentäjien pelastamisesta ja palauttamisesta sekä avaruusesineiden palauttamisesta (5.8.1970/616)”.
Lakirunoille on tyypillistä lämmin huumori. Niissä avataan sekä käsiteltävän lain tarkoitusta että lain toteutumista arkisessa elämässä. Ihania ovat kohdat, joissa lyyrisyys puskee runoon, kuten runossa ”Merilaki (15.7.1994/674)”:
1 § Määritelmä. Meri on suolaista vettä, jota on paljon ja jonka omistusoikeus on epämääräinen.
2 § Täsmentävä määritelmä. Meri on myös harmaan ja kirkkaan kamppailua.
Lakirunoista parhaimmissa sanotaan jotakin oivaltavaa sekä tarkasteltavasta lakitekstistä että maailmasta, jota laki säätelee. Kuulainta Tontin runous on kuitenkin silloin, kun juristin ja runoilijan roolit unohtuvat ja runous kuvallisuudessaan astuu etualalle ilman näkyviä, ilmaisua ohjaavia pyrkimyksiä: ”Niin on taas syksy, / keltaisia kurpitsoita räjähtämäisillään siemenistä, / märkänä nuokkuva nurmikko, / se mätänee, vannoo kostoa ja paluuta.”
Lakien ohella käsitellyiksi tulevat myös toisenlaiset olemassaoloa rajaavat säännöt: rakkauden laki ja luonnonlaki. King Kong edustaa Tontilla luonnonlakien kanssa pärjäävää olentoa, jonka ei tarvitse rajoittaa olemistaan toisin kuin jääkiekkoilijan, joka kamppailee sosiaalisten paineiden ja erityisesti äitinsä kunnianhimon puristuksessa.
Lain laidan rekistereissä kaikuvat muun muassa Tommy Tabermannin ja Paavo Haavikon eroottiset tunnelmoinnit, Haavikon varhaisempi ja Ville Hytösen romanttisempi Eurooppa ja saarikoskelainen tapa havainnoida maailmaa. Haavikon vaikutus on keskeinen Tontin runojen kuvallisuudelle ja ilmaisulle laajemmin kuin tässä kuvaan. Lain laidan ”Viisi päivää viikossa minä työskentelen hyvän puolesta” -runo on pastissi Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman (1976) runosta, joka alkaa: ”Viisi päivää työskentelen kapitalismin hyväksi mutta / lauantai ja sunnuntai ovat sosialismille / omistetut”. Kapitalismi ja sosialismi ovat Tontin runominällä vaihtuneet ja muuntuneet hyvän ja runouden onnistuneeseen yhteensovittamiseen mahdollisessa myöhäiskapitalistisessa maailmassa.
Lain laidan runossa ”Hänellä on reidet ja selkä ja hiukset” kuvataan eduskunnanistuntosalin Työ ja tulevaisuus -sarjan naisveistosta Tulevaisuus, jota puhuja ja salissa istuvat päättäjät havainnoivat. Tekstiin sekoittuu Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman naisrunojen tunnelmia. Tontin runossa mainitut senaattorit vievät ajatukset lakien säätäjien arvomaailmasta ja tulevaisuuden näkymistä myös Kavafiksen runoon ”Barbaareja odotellessa” (1898). Kokoelman nimiruno ”Lain laita” asettuu intertekstuaaliseen jatkumoon suhteessa Kavafiksen runoon, samaan seuraan Haavikon kokoelmien barbaari- ja valloitustekstien kanssa, jotka yhdessä valottavat seesteisen yhteiskuntaelämän kääntöpuolta.
Elämänmakuisuus on Tontin runoissa arjen barbariaa, naimista ja siitä haaveilua sekä väkivaltaa ja eläimellisiä vaistoja, joita lait kesyttävät. Aikojen takaa voi kuulla Haavikon puhuttelevan juristia: ”Nyt, juristi, hae esille testamentti, / avioehto, / nämä liitteet perukirjaan, / jota ikäni kirjoitan. / Varkaus, riisto, petos, / rikos rehellisintä mitä löydät / tästä paskamaailmasta.” (Maailmassa, 1975.) Lain laidassa yhdistyy kaksi toisilleen hyvin vierasta ja vastakkaista tekstilajia. Hyvä runo kun usein on monitulkintainen, siinä missä onnistunut laki pyrkii olemaan mahdollisimman yksiselitteinen ja maallikon näkökulmasta suorastaan kuivakan oloinen. Runon mahdollisesti tarjoamia elämänohjeita lukija voi noudattaa vapaavalintaisesti, mutta laki vaatii lukijaltaan ehdotonta sitoutumista sisältöönsä.
Nimiruno ”Lain laita” on päivätty vuodelle 2010, ja se on lausuttu Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan promootiossa. Runon puhuja kysyy: ”Onko yhä käskynä vanhojen viisaus, jonka mukaan / hyvä tuomari on parempi kuin hyvä laki”? Runo esittää, että oikeus käyttää rangaistusvaltaa saadaan vertaisilta. Lakiin sitova mutta samalla sitä korkeampi voima on käytännön työssä saatu oppi: se on liikkumatilaa lain kirjaimellisen tulkinnan ja lain hengen välillä. Lait eivät enää kymmenen käskyn tapaan määrää suhteesta jumalaan, ja rangaistuksetkin ovat Vanhaa testamenttia inhimillisempiä.
Lain laidan lakiopissa korkein laki on laki itse, sellaisenaan muuttuvainen ja tulkinnoille altis ̶̶ ja jos ei aivan jumalan asettaman lain veroinen, niin ainakin luonnonlakia parempi: ”kun ihmisillä vielä oli toivoa ja uskoa joihin nojata / niillä jaksettiin, / nyt on vain ihmisen laki, tässä, raaka ja tosi.” Lain ja ihmisen välistä suhdetta määrittää ennen kaikkea sopimuksenvaraisuus, kuten runoilija huomauttaa: ”Missään ei ole kirjoitettu, että lakeja pitää noudattaa.” Lain laidan peräänkuuluttama ”inhimillinen todellisuus” lain takana on osaltaan myös sitä, että ei niin yksiselitteistä lakia olekaan, ettei siitä avautuisi ihmiselle tulkinnallinen hetteikkö: ”onko tahallinen vaiko tapaturmainen haavoitus”, kysyy runon puhuja ja avaa rangaistuksen langettamisen problematiikkaa. Samalla teos näyttää ihmisen lakia vastaan kapinoivana, itsekkäänä olentona.
Lain laidan kuvallisuudessa toimivan yhteiskunnan kuvana on tiiliseinä, jossa laasti kaiketi edustaa lakia, joka kokoaa yhteiskunnan osaset toimivaksi kokonaisuudeksi. Teoksen maailmassa, jossa ainakin hetkittäin ollaan Helsingissä, runoutta kuvastaa unenomainen sumu, jonka suojissa puhuja ja raitiovaunut poikkeavat reiteiltään. Runous näyttäytyy omalakisena voimana, jolla on kyky muokata yhteiskuntaa toisenlaiseksi.
Toisinaan nykyrunouskin suosii sääntöjä. Menetelmällinen runous noudattaa ennalta määrättyjä systemaattisia lakeja. Runossa ”Suomukärsäkkään peruukintekijä” Tontti varioi oulipolaista S + 7 -menetelmää omalla S + 5 -menetelmällään, jossa alkutekstin jokainen substantiivi korvataan käyttämällä sitä sanaa, joka löytyy valitusta sanakirjasta viidentenä korvattavan sanan jälkeen. Runo on potentiaaliselle kirjallisuudelle ominaisesti hyvin absurdi, ja lukijasta riippuen myös hauska runoteksti. S + 5 muuttaa lähdetekstinä olevan lakitekstin absurdiksi hyönteisfantasiaksi, joka vajaassa yhdeksässä sivussa simuloi uskottavasti maallikon kokemusta lakitekstin parissa. Kaunokirjallisena tekstinä runosta kuitenkin puuttuu se jokin, joka tekisi siitä enemmän kuin kiinnostavan kokeilun.
Lain laita kuvaa ansiokkaasti ja miltei huomaamatta usean runominän avulla ihmisen arkipäiväisyyteen piiloutuvaa julmuutta, jota viime kädessä laeilla pyritään suitsimaan sovinnaisemmaksi toiminnaksi. Lämmin hienovaraisuus, jolla Tontti kuvaa yhteiskunnassa saavutettua arjen turvallista kauheutta ja tasapainotilaa, on teoksen kiistattomin ansio – unohtamatta sitä, että Lain laita on lakitekstin ja runouden onnistunut seos.
Tarja Hallberg
