Mihail Lermontov
Kultaa ja myrkkyä
suomennos Olli Hyvärinen, kuvitus Mari Räsänen
Atrain&Nord 2020, 179 s.
Venäläisen Mihail Lermontovin (1814—1841) runojen suomennoksista koostuva julkaisu Kultaa ja myrkkyä raamitetaan poikkeuksellisen voimakkaasti henkilöhistorialliseksi. Välittömästi nimiölehtien jälkeen, jopa ennen suomentaja Olli Hyvärisen alkusanaa, seuraa vuosilukujen mukaan jäsennetty biografia. Suomentajan suppea puheenvuorokin keskittyy lähinnä Lermontoviin historiallisena henkilöhahmona. Samalla vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilöhistorian turhankin voimakas korostuminen on käynyt myös suomentajan itsensä mielessä. Hyvärinen näet sulattaa kirjoituksessaan valtaosan persoonapronomineista maneerinomaisesti muuhun sana-ainekseen: ”Tämä koskee paitsi sanataidettaan, myös luonnettaan, jopa ulkonäköään. […] Luonteensa ja ulkonäkönsä sanallisissa kuvauksissa tulee vastaan sama”.
Henkilöhistoriallisen näkökulman sudenkuopista kaunokirjallisuutta selittävänä ulottuvuutena on jauhettu niin kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuusmedioiden kuin vapaamuotoisemman kirjallisuuskeskustelun areenoilla vuosikymmeniä. Lermontov-suomennosten raameissa ja jäsennyksessä voi yhtä kaikki hahmottaa tietynlaista logiikkaa, vanhahtavaa ulkoasua mukailevan julkaisun keskushenkilönä kun on kuitenkin 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut romantikko. Itse en rehellisesti osaa sanoa, onko sittenkään maailman suurin vääryys, mikäli itsen myyttis-mahtipontisista iloista ammentanut runoilija esitellään nykylukijalle ikään kuin aikalaisraameissaan. Mikäli valinta on ollut suomentajan ja julkaisijan osalta tietoinen, olisi siitä kuitenkin sopinut mainita muutamalla sanalla jossain kohtaa kirjaa.
Lermontovin elämä ja kirjailijakuva näyttäytyvät esityksen valossa nykylukijalle yhtä kaikki tragikoomisina. Armeijassa työskennellyt runoilija oli Puškinin (1799—1837) aikalainen, joka kirjoitti kaksintaistelussa menehtyneelle valtakunnanrunoilijalle valtaapitäviä kritisoivan epitafin. Seurauksena oli karkotus rakuunaupseeriksi Kaukasiaan. Kaukasian-vuosina syntyi Lermontovin ainoa romaani, hyvin suosituksi noussut Aikamme sankari (Геро́й на́шего вре́мени, 1840), jonka riveillä Lermontov ounasteli kuolevansa kaksintaistelussa. Tämä tragedia toteutui niin ikään Kaukasiassa, Mašuk-vuoren juurella heinäkuussa 1841.
Lermontov kirjoitti urallaan joitakin runoelmia ja runonäytelmiä, mutta Kultaa ja myrkkyä keskittyy yksinomaan lyyrikon tiiviiseen säemuotoon sommiteltuun tuotantoon. Runojen hallitseva nuotti on ymmärrettävästi romanttinen. Historia, rakkauden polte, erilaiset olemisen henkiseen ja hengelliseen puoleen liittyvät kysymykset sekä elon yleisluontoinen iljanteisuus kansoittavat säkeiden mahtipontisen mitallista poljentoa. Oman, varsin viehättävän mausteensa valikoimaan tuovat muutamat eeppistä vaikuttavuutta tavoittelevat sankarirunot. Lermontovin lukeminen on parhaimmillaan kuin Teräsbetonia kuuntelisi. Kirjoittamisen moottori öljytään milloin demoniseksi, milloin yläkerran asioista innoittuvaksi:
Älä syytä minua, Kaikkivaltias,
Äläkä rankaise, rukoilen,
Siitä että maallista kuolemanlaaksoa
Niin kiihkeästi rakastan,
Siitä että harvoin mieleeni tulee
Kuin virran virvoitus Sun sanasi,
Siitä että erheessä harhailee
Järkeni, kaukana Sinusta,
Siitä että innoituksen laava
Taas pulppuaa rinnassani
Ja villinä sen levottomuus
Tahraa lasinkirkkaat silmäni.
Älä syytä, maallisessa olen kiinni,
Sinua pelkään lähestyä
Ja useinkaan syntisin lauluin
En, Luoja, Sinua palvo.
Jospa sammuttaisit tämän oudon leimun,
Kaiken polttavan rovion,
Jospa sydämeni kiveksi kylmenisi,
Hillitse nälkäistä katsettani
Ja runoilun kamalasta himosta
Suo, Luoja, minun vapautua,
Silloin pelastuksen ahtaan tielle
Ja luoksesi taas suuntaudun.
1829
Runojen suomennostyön kulusta ja ratkaisuista tarjotaan vain vähän tietoa. Julkaisun takakansitekstin mukaan käännöksen ”[m]etodina on mitallisuuden ja Lermontovin käyttämien metriikkojen säilyttäminen ja soveltaminen”. Näistä mitoista ja metriikoista sekä niiden kääntämisestä olisin kernaasti lukenut lisää suomentajan esipuheesta. Nyt niihin ei viitata takakannen yksittäistä virkettä lukuun ottamatta sanallakaan. Sen verran sentään selviää, että julkaisun runot on valinnut suomentaja Hyvärinen itse. Kysymys käännöstyön valinnoista ja mahdollisista ongelmista on kuitenkin tavattoman kiinnostava jo yksinomaan siksi, että Lermontovin lyyrikonvuosista on kulunut suomeksi julkaistavan käännösrunouden valtavirtaan suhteutettuna poikkeuksellisen pitkä aika, liki kaksi vuosisataa.
Jotain saa silti selville kaksikielisen niteen tekstejä vertailemalla. Mitat ja metriikat ovat mitä ilmeisimmin kiistatilanteissa syrjäyttäneet esimerkiksi alkukielisissä runoissa monin paikoin täydellisinä stemmaavat loppusoinnut. Suomennoksessa täysriimi on varsin usein kuihtunut puolikkaaksi ja toisinaan sointu on jätetty tyystin kääntämättä. Jälkimmäiset tapaukset häiritsivät itseäni edellisiä vähemmän; vajaa riimi jättää suuhun erityisen valjun maun, kun viereisellä sivulla alkukielinen versio helisee kyrillistä symmetriaansa. Tässä suhteessa julkaisun sinänsä erittäin tervetullut ominaisuus, kaksikielisyys, palvelee sekä lukijaa että julkaisua itseään karhun lailla. Kun säkeiden kääntymisiä ei avata millään muotoa, jää varsinkin muiden kuin venäjää erinomaisesti taitavien lukukokemus lähinnä oletusten ja arvailujen varaan.
Yksittäisistä hämmennystä herättävistä käännösratkaisuista esille voi nostaa vaikkapa sanan ”Поэт” kääntämisen johdonmukaisesti ”poeetaksi”, esimerkiksi ”runoilijan” sijaan. Vanhahtava ilmaus pomppaa muutoin perin nykyaikaisesta suomesta korosteisena esille. Samalla sana niveltyy suomenkielisen lukijan päässä grafeemis-visuaalisen samankaltaisuutensa vaikutuksesta niin ikään kirjan sivuilla esiintyvään sanaan ”profeetta” (”Пророк”). Venäjänkielisistä sanoista ei vastaavaa grafeemista likeisyyttä voi hahmottaa. Suomennosratkaisulla voi toki olla jokin selkeä, esimerkiksi historiallinen peruste, mutta tarkentamattomana poeetan ja profeetan välinen yhteys 1800-luvun ensimmäisen puoliskon venäläisessä runoudessa jäi ainakin itselleni hämäräksi, satunnaiseksi hassuttelevaksi kytkökseksi.
Joidenkin runojen yhteyteen on liitetty lyhyitä kontekstualisoivia selityksiä. Nämä ovat pääosin arvokasta lisää suomennoslaitoksen antiin, eikä enempi info olisi ollut tässäkään yhteydessä pahitteeksi. Samalla selitystekstien linja on kuitenkin hieman hakusessa. Joidenkin runojen kohdalla avataan runon tapahtumien tai henkilöhahmojen historiallisuutta, joidenkin kohdalla taas tehdään varsin pitkälle meneviä tulkintoja itse säkeistä. Esimerkiksi vuonna 1831 kirjoitetun runon ”Enkeli” (”Ангел”) selityksenä on seuraava virke: ”Lermontov muisti tai oli muistavinaan kuinka äiti usein itseään pianolla säestäen lauloi.” Itse runossa ei mainita sanallakaan äitiä, äitisuhdetta, poikaa, Lermontovia tai pianoa; runon aiheena on nimeämättömän enkelin Luojalle laulama ylistyslaulu.
Käännösrunouden kuivuuttaan tihkuvasta valtavirrasta Lermontov-suomennoksen erottaa edukseen lopulta luova, piristävä ja tavattoman kiinnostavia kytköksiä julkaisun sisälle ja ulkopuolelle synnyttävä kuvitusratkaisu. Valokuvaaja Mari Räsänen on liittänyt yhteen kirpputorilta löytämänsä, vuonna 1957 julkaistun venäläisen kukka-albumin kuvia ja omia valokuviaan. Yhteys juuri Lermontovin runouteen jää täysin pimentoon, ja juuri tässä on kuvitusratkaisun vahvuus. Omintakeinen, upottava visuaalinen ulottuvuus kuljettaa runosuomennoksia ennakoimattomiin suuntiin. Sanan ja kuvan välille syntyy yllättäviä, aavistuksenomaisia yhteyksiä, joilla ei ole enää mitään tekemistä romantiikan tai venäläisen kultakauden estetiikan kanssa. Rohkea ratkaisu herättää Lermontovin runouden eloon tavalla, joka ei ennen ole ollut mahdollinen.
Miikka Laihinen