Jacques Derrida
Eläin joka siis olen
toimittanut Marie-Louise Mallet
suomentanut Anna Tuomikoski
Tutkijaliitto 2019, 220 s.
Riikka: Kutsuin sut, Helinä, heti näin vuoden alkuun tänne Tampereen Telakalle kahvittelemaan ja juttelemaan uudesta Derrida-suomennoksesta, kun tiedän sun kiinnostuksesta eläinkysymyksiä kohtaan. Mikä sun ajatus oli, kun sä tartuit tähän kirjaan?
Helinä: Ensinnäkin mä olin kauheen iloinen, että tää tuli suomeksi nyt. Sit kun mä aloin lukemaan tätä, niin mietin, et kun mä olen jossain vaiheessa lukenut sen englanninnoksen silleen puoliväliin ja siitä on aikaa, niin millä ihmeen ilveellä, kun tää on suomeksikin niin riittävän haastavaa. Mä tein ittelleni sellaisen aikataulun, et mä luen tätä suunnilleen kymmenen sivua päivässä, koska sen enempää mä en oikein pysty.
Riikka: Vaik käännöstekstinä tätä oli must tosi miellyttävä lukee, voisin kuvitella, et sitä ei koskaan pysty täysin ymmärtämään jos ei osaa ranskaa. Se olo mulla ainakin tällä hetkellä on, kun oon yrittänyt lukea tätä. Ehkä toi eläinfilosofia-aihe sit kuitenkin on sellainen et se voi mahdollisesti tehdä tästä vähän lähestyttävämmän. Ja sitten myös ilmestymiskonteksti, 1997 kun tää on pitänyt nää luennot, minkä pohjalta tää on postuumisti julkaistu kirjana. Monet näistä ajatuksista mitä se esittää tässä on mun mielestä kuitenkin mennyt eteenpäin, voi nähä et täs on idulla asioita, jotka nyt on tulossa koko ajan enemmän keskusteluun. Vai koetko näin?
Helinä: Jos miettii ihan vaik sitä et toi puhuu jatkuvasti siitä yksikkömuodosta eläin, niin sehän on tavallaan tullut, ehkä just tyyliin tän myötä, ainakin akateemiseen eläintutkimukseen. Toki edelleen kuulee jonkin verran et eläin sitä, eläin tätä, mut sitä on paljon vähemmän, ja siihen yleensä myös liittyy, että vaik ihminen käyttäis sitä muotoo, niin se tietää, et se on ongelmallinen.
Riikka: En niin hyvin tunne tota akateemista keskustelua, niin mulle se oli kiinnostavaa, miten Derrida ainakin mun mielestä yrittää tässä osoittaa, miten syvällä länsimaisessa ajattelussa ja kielessä on se eläimen tai sen subjektiuden sivuuttaminen, ja miten se ottaa tosi paljon länsimaisen filosofian klassikoita ja sitten ihan Raamatusta alkaen tekee tulkintoja.
Helinä: On jotenkin tosi hurjaa lukee loppuu kohti, kun alkuun se esittelee paljon niitä esimerkkei, ja sit ne esimerkit on pitkii, ja sit se etenee koko ajan vähän silleen kehämäisesti, mut siellä loppupuolella se luettelee tosi paljon nimii jostain Descartesista Lacaniin, niin silleen et niin nää kaikki tyyliin sivuutti sen mahdollisuuden, et kukaan eläin vois kattoo niitä ja et se vois olla joku ajattelun lähtökohta.
Riikka: Katse metaforana oli must kans kiinnostava, vaik tää onkin vaikeeta tekstiä mut silti välillä hyvin semmosta jopa poeettista, kun se puhuu siitä et eläin katsoo takaisin ja et filosofia ei ole nähnyt että ei pelkästään ihminen katso vaan eläin myös. Tai ei ole nähnyt eläimen katsovan häntä.
Helinä: Mietitkö sä sitä katsetta, niin kuin sä sanoit, metaforana? Mä huomasin et mä ajattelin tosi konkreettisesti sitä katsetta ja mietin just kaikkii kissoi ja kanoi ja lehmii, jotka kattoo ihmisii.
Riikka: Se tilanne on tässä tosi konkreettinen, kun kissa näkee hänet alasti, et se ei oo vaan metafora mut se laajenee myös abstraktimmalle tasolle, ehkä. Et se eläin on ollut luonnontieteellisen tiedon tai filosofoinnin kohde, mut miten se kirjoitti vaik jostain, että eläin ei voi edes kuolla, koska se on niin lajinsa edustaja tai jotain. Ehkä mielsin sen toisin sanoen semmoseks eläimen subjektiviteetin kieltämiseks.
Helinä: Nyt mä ymmärrän, mitä sä hait! Mielletääks eläintä subjektiks tai mielletääks se olennoks, joka voi kattoo ja joka voi, ehkä, jotenkin tulkita sitä mitä se kattoo. Siel oli kans Heideggerilta siitä, miten eläin ei kuole vaan se vaan lakkaa olemasta.
*
Helinä: Tuodaan yhteen niin erityyppisiä, niin eri aikakausilt olevii meijän historian keskeisii filosofei, niinku just Kant, Lacan…
Riikka: Kaikki on ollu vähän samassa tahmassa… ja vielä Levinas siinä lopussa. Et vaikka on kyse toiseuden filosofiasta tai kiinnostuksesta toiseuden kysymyksiä kohtaan, niin siltikin eläin on kysymysten ulkopuolella, tai puhutaan jostain veljeydestä mutta eläin jätetään pois.
Helinä: Se on viel asia joka tässä ajassa ja tästä näkökulmasta käsin tuntuu niin itsestäänselvältä ajatukselta, et totta kai jos puhutaan toiseudesta, niin on ihan väistämätöntä puhuu eläimistä jo sen takii et niit on paljon enemmän kuin meitä. Se on ollut itselle aika tärkeä pointti, miten paljon enemmän Suomessa on vaik kanoja kuin ihmisii.
Riikka: Ja miten paljon on just tuotantoeläimiä. Derridakin ottaa tosi usein esiin sen käytännön, mitä me nähdään tai ei nähdä, miltä me suljetaan silmät, geenimuuntelu, tehotuotanto ja vastaavat. Tää ei oo tekstiä joka sanois mitä pitää tehdä, tää ei anna moraalisia ohjeita tai mitään sellasta, mutta kuitenkin se sanoittaa eläinten hyväksikäytön meidän ympärillä.
Helinä: Mä oon lukenut kritiikkii tätä kohtaan, kun tästä puuttuu ne suorat moraaliset ohjeet. Jotkut on kans ehkä kaivanneet Derridalta henkilökohtaisessa elämässään enempi vaik sitoutumista johonki eläinoikeusliikkeeseen. Mut kylhän tää tekee kanssa ihan selväks, minkä takia se ei välttämättä puhu niin hirveesti jollain oikeuskäsitesysteemillä. Siel oli se kohta, missä se mietti, et onks just oikeus se sana ja oikeudet se käsitejärjestelmä jonka sisällä pitäis pohtii.
Riikka: Eiks sillä ollut just, et voiko olla oikeuksia ilman velvollisuuksia muuta kuin poikkeustapauksissa, tän tyyppistä pohdintaa, et se problematisoi sitä käsitettä aika paljon?
Helinä: Se oli ehkä kohta missä se mun mielestä ei ollut sillä tavalla vahvimmillaan, se sano sen pikkasen itsestäänselvyysmäisesti et oikeuden käsite on vaan lähtökohtaisesti hankala, mut se oli semmonen sivupolku ja se ei hirveesti siitä selittäny. Jos puhutaan just siitä oikeuden käsitteestä ilman velvollisuuksia muuta kuin tietyissä poikkeustapauksissa, niin meidän väestöstä tosi iso osa vaik on lapsii, jotka ei oo vaan tietty poikkeustapaus.
Riikka: Musta tässä oli hyvää et se nosti esiin, et kyse ei oo siitä vaihtuvasta kysymyksestä, et pystyykö eläin tähän ja tähän ja tähän. Ja onks sillä tämä tai tuo kyky, mikä usein ehkä on se kysymys, mikä esitetään. Et kysymys kärsiikö eläin, tai onko olemassa mahdollisuus, että se tuntee kärsimystä,on jo olennainen kysymys.
Helinä: Mun suosikkijuttuja tässä kirjassa oli, että se ei lähtenyt vastaamaan niihin väitteisiin, että eläin ei pysty vaikka kieleen tai teeskentelyn teeskentelyyn tai jälkien peittämiseen tai itkuun tai nauruun. Kumminkin 90-luvun loppuu, 2000-luvun alkuu, se olisi voinut sen tehdä. Siinä vaiheessa olisi ollut jo hillitön määrä etologista tutkimusta. Musta on tosi tärkeetä tuoda esiin sitä, mihin kaikkeen erilaiset eläinlajit pystyy ja mitä me tiedetään siitä, ja mä koko ajan jotenkin ootin, et seuraavaks täältä tulee jotain, että kissa peittää jätöksensä tai että nämä delfiinit, niillä on nyt tämmöinen kieli. Mut kun se ei missään vaiheessa tullut täällä, niin se oli musta tosi siistiä, et se todistustaakka jätetään tavallaan niille, jotka väitti.
Riikka: Riittää et se argumentoi sitä eläimen käsitteen ongelmallisuutta ja miten paljon niitä eroja on, siis muita eroja kuin eläimet versus ihminen.
Helinä: Mitä sanoit tosta kärsimyskykyjutusta, niin mä tykkään siitä kohdasta missä se puhuu et se Benthamin muotoilu can they suffer, et Derrida nostaa sen nimenomaan kyvyks. Se on yhtä aikaa kykeneväisyys johonkin ja vajavaisuus.
Riikka: Ehkä myös, et jos on mahdollista et se kärsii, niin sen pitäis jo riittää. Et entä jos ei olekaan niin, et ne on vaan koneita, jotka reagoi ärsykkeisiin. Että voi olla todellista kärsimystä, tai mahdollisuus siihen. Mitä mieltä sä olit, kun tossa oli siitä, että filosofian kielessä ei ehkä ole ollut tilaa eläimelle tai eläimille, mutta vähän ohimennen se väläyttää, et runoudessa vois olla toisin?
Helinä: Se oli kauheen kiinnostava kohta siellä. Se teki kahtiajaon, et pohjimmiltaan on kahdenlaista eläimii koskevaa ajattelua. Sitä, joka lähestyy eläintä aina ihmisen katseen kohteena eikä koskaan ota huomioon, niin kuin sä sanoit, eläintä subjektina, ja sitä toista, jonka se jätti tavallaan vähän auki.
Riikka: Onks sit niin, että runouden kieli ei pyri sillä tavalla ottamaan haltuun sitä, mitä se käsittelee, tai et se jättää jotenkin avoimemmaks tai ei pyri jotenkin sulkemaan, tekemään argumenttia?
Helinä: Toi ainakin kuulostaa mahdolliselta.
Riikka: Niin.
Helinä: Mulla oli joku ajatus, mutta mä en saa sen hännästä kiinni.
*
Helinä: Mä muistin nyt! Mä mietin et kun siinä esseessä, johon Derrida viittaa,[1] puhuttiin runoudesta, että se on jotain, minkä haluu muistaa, niin ehkä kans kun meillä on se filosofian perinne, jossa saatetaan puhua että eläintä ei ole pidetty kauheen minkään arvosena, niin se on ehkä tuntunut kans tosi toissijaiselta kysymykseltä filosofeille. Ja edelleen jos juttelee ympäristö- tai eläinfilosofien kanssa, niin ne saattaa sanoo, et niitten aiheista on sanottu, et ne on jotenkin toissijaisia aiheita. Runoilijalla ei ehkä ole ollut samanlaista rajoitetta. Mitä sä aattelit siit siilistä? Siinä esseessä ja siitä, kun se välil pyöri täällä.
Riikka: Musta se siilivertaus oli sympaattinen, se kerälle kääntymisen ajatus, et runous rinnastuu siihen.
Helinä: Se on yhtä aikaa murskaantumiselle altis, tää oli nimenomaan autotiellä oleva siili, tosi karu tää.
Riikka: Mut kuitenkin kerällä oleva siili on myös suojautumistilassa.
Helinä: Mä huomaan, et mua tosi usein hämmentää ihan minkä tahansa tekstin kanssa, kun tulee joku suht yksittäinen eläinvertaus, jollei sit ole tosi selkeesti, et mistä tää siili tuli.
Riikka: Sen suhde todellisiin siileihin.
Helinä: Sen takia mä tykkään siitä, että tässä on se kissa, koska se selittää tosi konkreettisesti, et tää on nyt tää tietty kissa.
*
Helinä: Siis se oli must kans kiinnostavaa, kun se puhu, et se katkos ja se kuilu ihmisen ja eläimen välillä on olemassa.
Riikka: Ja jotenkin et olisin aivan typerä tai olisi aivan älytöntä, jos yrittäisin kiistää sitä. Mul on ollu ehkä käsitys, et usein ihmisen ja eläimen rajaa yritetään kyseenalaistaa ja sanotaan, että eläimellä on inhimilliseks miellettyjä ominaisuuksia ja päinvastoin. Se katkos oli ehkä sellanen, jota mä en odottanu yhtään.
Helinä: Se oli samalla kohta joka ainakin mulle selkiytti sitä mistä tää oikeestaan puhuu, kun mä oon just ehkä tottuneempi tollaseen puhetapaan mitä sä tos kuvailit, et sanotaan et ihmisen ja eläimen välinen raja on vaan kulttuurinen konstruktio. Ja sit eihän se, että jokin on kulttuurista juttua, tarkoita että se ois mitenkään epätodellista. Eihän tää väitä sitä vastaan mut tavallaan tarttuu siihen, et se ei tee siitä yhtään merkityksettömämpää tai vähemmän olemassaolevaa, vaik se ois vaan meidän päässä se ero.
Riikka: Tavallaan se ei hirveesti perustele, miks se haluu pitää sen rajan, olis vaan älytöntä kiistää se. Kylhän tässä myös on siitä, et eläimellinen ihmisessä halutaan kieltää kulttuurissa mutta että eläin kaikessa kyseenalaisuudessaan on ainakin siinä mielessä eri asia kuin ihminen, et jos miettii tätä sortoo tai sivuuttamista mitä tässä kuvataan, niin ainakin tarvitaan sitä rajaa.
Helinä: Tääl sivulla 45 se puhuu karjankasvatuksest ja tääl sivul 51 puhutaan katkoksesta, ja jotenki ne oli aika suoraan yhessä. Et koska ois ääliömäistä kieltää se nimenomaan lajin perusteella tapahtuva väkivalta koska se tapahtuu, niin siihen liittyy ehkä et samal taval ois ääliömäistä kieltää se katkos. Sitä myöten se tuntuis aika käytännönläheiseltä.
Riikka: Vaikka en tiedä onks se se syy miks Derrida sen sanoo, niin se ainaki tuntuu johtavan sellasiin ajatuksiin. Se itehän sanoo tässä vaan, et kaikki ovat tästä samaa mieltä, keskustelu loppuu ennen kuin on päässyt alkamaan, ja pitäisi olla pahempi pässinpää —
Helinä: Musta aika hauska suomennos, et käytetään aasimaista ja pässinpäätä ja kaikkii tämmösii joittenki ranskan sanojen vastineeks, jotka viittas enempi eläimelliseen typeryyteen sinänsä eikä mihinkään tiettyyn lajiin. Mut sä olit sanomassa hetki sitten jotain.
Riikka: Joskushan oon miettiny esimerkiks, et miten vois kirjottaa asioista jotka ei oo inhimillisiä tai miten kuvata kaunokirjallisuudessa eläimiä niin, et ei jotenki latista sitä eläintä. Sitten se kuilu jossain mielessä on aina olemassa, koska jos taiteessa esitetään eläin, niin se on aina inhimillinen tulkinta.
Helinä: Mä huomaan lukijana jatkuvasti kaipaavani enemmän sellasii eläinkuvauksii tai eläimii käsittelevää kirjallisuutta, ja oon tosi innoissani kun mä löydän sellasta, joka ois just vähän enemmän auki eläinten suhteen, alkaen vaik siit tuotantoeläinhommasta. On tosi vaikee löytää kirjoi, jois puhutaan elävist tuotantoeläimist, et ois nyt joku aikuisille lukijoille suunnattu teksti, jossa ois vaik elävä kana tai sika.
Riikka: Onks ne aina kuolleita?
Helinä: Useimmiten joo. Se lähtee tollasista asioista. Kyl mä uskon et niit on, mut niit vois olla suhteessa kokonaisuuteen vähän enemmän. Mä en ainakaan henkilökohtaisesti pitäis kauheen isona ongelmana sitä, et kaikki ei-inhimillisen eläimen kuvaus on aina ihmisen tulkinta, jos siin kumminkin on hyvä yritys. Se on enemmän kuin mitä suurimmassa osassa kirjallisuutta on tällä hetkellä. Pääseeks hirveesti lähemmäs, jos kirjottaa ihmisistä?
Riikka: Toisaalta tuntuu et sellasii kuvauksii on vaikee löytää, mut sit toisaalta tuotantoeläimet voi olla vähän katvealue, vaikka runoudessa tosi paljon on nykyään posthumanistista virettä. En tiedä onks väärin sanoo, et tulee mieleen ilmastonmuutosaiheet ja näin, mut eläimii kuitenki ehkä käytetään aika paljon tai kuvataan runoudessa, ja usein tuntuu et yritetään nähä sen luonnon tai eläimen arvo. Sen tyyppist nykyrunoutta on aika paljon.
Helinä: Mä luulen, et se kun mä sanoin et löytyy vähän, johtuu siitä, et mä ehkä luen jonkun verran väärii genrejä. Et jos lukee paljon jotain arkirealistist fiktioproosaa, niin on tavallaan turha odottaa sitä ehkä sillä tavalla.
Riikka: Runous taas ei välttämättä niin paljon laita representaatioon, tai se tapa kuvata niit eläimii on vähän toisenlainen ku proosassa. Tulee siis esimerkiks Pauliina Haasjoki mieleen. Ehkä tuotantoeläimiin voi liittyy et niitä ei mielletä niin poeettisiks. Varmaan eläinlaji vaikuttaa tosi paljon siihen, miten kirjotetaan.
Helinä: Tos liittyy ehkä se pitkä ajatteluperinne, et kun joku eläin on niin sanotusti kesytetty, niin se on vajavaisempi ja kaikin puolin vähän ankeempi olento ku joku, joka kirmaa vuorilla villinä ja vapaana. Ehkä yhdistäis joihinkin syväekologien teksteihin semmosen villin ihannoinnin, mikä sit taas kääntöpuolelt voi olla — ja tää ei nyt oo mikään et vastustaisin syväekologiaa — et se kesy näyttäytyy ankeena ja ehkä kanssa väkivallan kohteena, jonain semmosena et sil on viel vähemmän subjektiuden mahdollisuuksii.
Riikka: Ehkä eläintä on helpompi romantisoida, jos se on villieläin.
Helinä: Ehkä kans helpompi kattoo kunnioittaen, tai avoimena. Liittyiskö siihen joku sellanen syyllisyyspuoli, et on vaikee kattoo lihaks kasvatettavaa eläintä, koska joutuu kohtaamaan sen, et on sillä puolella, joka kasvattaa niitä lihaks? Kans hulvatonta, miten tääl oli kohtii, joissa tää lähtee osottaa aika pitkänki kaavan kautta, miten hirvittävän monimutkasii perusteluketjui just joku Descartes vaik on kehitelly niille eläimen ja ihmisen kategorioille ja eroille, tai sitten vaik se vahapalakohta, mis sitä vahapalaa katsellaan vaikka kuinka, ja sit tää kirjoittaa siitä silleen, et se vahapala on ehkä vähän koominen esimerkki. Tykkäsin kans siitä et sellasistakin kirjottajista, joita vastaan se kirjottaa, niin samal ilmasee et tää teksti on tosi monikerroksinen ja monin tavoin kauheen huikee mut siel voi olla ihan älyttömii juttuja mukana. Mä kyl huomasin toivovani, et se ois elinaikanaan ehtiny tehdä kirjakirjan. Se oli ehkä niin helposti luettavaa kuin voi kuvitella esitelmän olevan kirjamuotoon tehtynä.
*
Riikka: Mitä ajatuksia sulle heräs tästä Raamatun keskeisyydestä tässä? Se oli musta kiinnostavaa, miten se analysoi täällä luomiskertomuksen nimenantoo. Se sanoo et Aadam on se joka nimeää, ja sit et Jumala antaa hänen nimetä nähdäkseen, kuinka hän nimeää.
Helinä: Must oli tärkeen tuntusta et se on niin paljon esillä, ehkä sen takii koska luomiskertomus on teksti, joka vaikuttaa koko ajan hirveen paljon. Tää on yks niist teksteistä, mitkä on saanu mut ymmärtämään sen, miten paljon se on mukana meidän just vaik eläimii koskevassa ajattelussa, vaikkei enää minään suorina viittauksina välttämättä. Mä tuun itse kristillisest taustasta. Tää taustasta kuulostaa aina siltä et se ois jotenkin mennyttä, mut siis tarkotan et myös nykyhetkessä määrittelen itteeni kristillisestä taustasta käsin vaik sellasta tekstii lukevaks ihmiseks. Mä oon ite kamppaillu aika paljon sen kanssa, et mä kuulun uskontoon, joka on patriarkaalinen ja ihminen—eläin-kahtiajakoo ylläpitävä alkaen ihan niist Raamatun ekoist luvuist. Mä kuulun just siihen uskontoon, mist tulee tosi paljon niit kulttuurisii käytäntöi, joita vastaan mä oon. Oon koettanu mennä kattomaan, mitä just jotkut ekoteologit sanoo näistä, ja moni painottaa et no mut se ohje oli, et viljelkää ja varjelkaa. En oo teologi mut ylipäätään se varjelunki ajatus, miten ylhäältäpäin tuleva se on, niin mulla itsellä on aina kauheesti ongelmia luomiskertomuksen kanssa. Must on siistii, et tää oikeesti käsitteellisti sen ja liitti nimeämisen väkivallan mahdollisuuteen.
Riikka: Siinä raamattuviittauksessa oli se, mitä se muuallaki sanoo, että nimenomaan Aadam nimeää ne eläimet. Derridalle se eläinten sorto näyttäytyy jotenki maskuliinisena tai miehisenä, minkä se sanoo ihan suoraanki.
Helinä: Joo se sanoo siit karno… fallogosentrismistä [hihitystä].
Riikka: Tost tuli mulle mieleen Antti Nylén, kun tietää et Vihan ja katkeruuden esseet (2007) on monille antanut alkusysäyksen kasvissyöntiin.
Helinä: Täähän on tosi samanlaista, paitsi ehkä vähän tai paljonkin erityyppisel kielel ilmastuu, kun mistä Carol Adams kirjottaa siin klassikossaan Sexual Politics of Meat (1990), mistä Antti Nylén puhuu siin Vihan ja katkeruuden ekassa esseessä. Mä muuten löysin Adamsin alun perin lukemalla Nyléniä. Mä luulen et se on Suomessa ollu varmaan aika keskeinen siihen, ja tää ajatus on tosi tuttu Adamsilta, siis et on samoja rakenteita sukupuoleen perustuvas, lajiin perustuvas, etnisyyteen perustuvas sorrossa. Oikeestaan se on ekofeminismin perusajatuksii, niin must on hauskaa et se on täällä. Adamsilla on yks essee, mis se kirjottaa täst Derridan karnofallogosentrismistä. En tiiä onks Derrida missään kirjottanu ekofeministeistä, mutta ekofeministit kirjottaa paljon Derridasta.
*
Helinä: Tääl oli tost vaikka mehiläiset näennäisesti vastaavat viestiin, ne eivät todella vastaa vaan reagoivat. Voisko olla jotain mehiläisten tekemää runoutta?
Riikka: Mä olin joskus yhessä galleriassa Jyväskylässä, siel oli kuvataidenäyttely mis oli hyönteisii jotka tekee kaiverrusta puun pintaan. Mä luulen et se oli kaarnakuoriainen. Se oli must visuaalista runoutta jossain mielessä, toki ihminen oli asettanu ne sinne galleriaan. Ehkä mehiläiset ei voi siinä mielessä tehä runoutta, et se on ihmiskulttuuriin liittyvä käsite, mut ainakin me pystytään katsoon sitä sellasena.
Helinä: Tääl on se runous versus filosofia -erottelu, ja miten se niin sanottu kysymys eläimestä asettuu enempi jonnekin runouden kun filosofian alueelle. Kai sitä vois tarkastella muittenkin lajien tekemisii myös filosofian kannalta, mut menee ehkä vaikeemmaks tietyl tapaa.
Riikka: Siitä näyttelystä, jonka mä näin, tuli mieleen aseeminen kirjotus. Yks vielä tosta kysymyksestä, kesällä luin Durasin Kirjoitan (1993, suom. 2005), joka on sen viimenen teos. Siinä puhuttiin miten kärpäsetkin kirjoittaa, tai joku kärpänen jossain, huoneen nurkassa, sekin kirjoittaa koko ajan.
*
Riikka: Löytyisköhän tähän jotain hyvää loppukaneettia?
Helinä: Oliks sulla joku lempikohta?
Riikka: Mä oon laittanu hirveesti koirankorvia tänne, mut näit on vähän liian monta.
Riikka Simpura & Helinä Ääri
1 Derrida 2003. Che cos’è la poesia? — Mitä on runous? Suom. Olli Sinivaara. Tuli & Savu 4/2003, 56—57.