Anna Helle
Todellisuus pahoinpiteli runon. Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa
Eetos 2019, 229 s.
Kun kokeellisen runouden suurin aalto pyyhki yli kotimaisen runousjulkisuuden, kokeellisuuteen liitettiin tavan takaa sana ”kikkailla”. Kikkailu on itsetarkoituksellista toimintaa, joka ei tuota voittavaa argumenttia. Vaikka kokeellinen runous ei ehkä olekaan enää oma saarekkeensa, eivät kikkailun kammo ja yksinkertaisen sanoman etsiminen ole kuitenkaan kadonneet päivälehtikritiikin arjesta.
Kokeellisen runouden vastaanotto 2010-luvun taitteen tienoilla on tärkeä kimmoke Anna Helteen tutkimukselle Todellisuus pahoinpiteli runon. Koska juuri kokeellisen runouden yhteiskunnallisuus oli vaikea tunnistaa, välineiden tarve tuon yhteiskunnallisuuden käsittelyyn on yhä olemassa. Helle lähtee rakentamaan kahta näkökulmaa päällekkäin: yhteiskunnallisuus tulee esiin runouden affektiivisuuteen keskittyvän luennan kautta.
Affekti tarkoittaa tuntemusta tai tunnetta. Se ei ole kaukana yhteiskunnallisuudesta vaan pikemminkin politisoitumiseen ja aktivismiin ajavien seikkojen kärkipäätä. Harva on silkan rationsa komennossa astunut osaksi mielenosoituskulkueen virtaa tai todennut eläinten oikeuksien, ikimetsien tai tasa-arvon olevan elämänagendansa kärkihankkeita. Affektille läheinen käsite on emootio, tunne, joka on kuitenkin affektia selkeämmin nimettävissä.
Affektiivisuus tutkimuksen ja tulkinnan keinona merkitsee ennen kaikkea kirjallisuuden kokemuksellisuuden tiedostamista. Helteen mukaan se on ”aikaisempaa sensitiivisempi runouden kokemuksellisuudelle sekä kirjallisuuden ja maailman välisille suhteille. Sen yhtenä tarkoituksena on sanallistaa näitä kirjallisuuden ja lukemisen alueita, jolloin affektit, emootiot ja tunteet nousevat sivuroolista tutkimusta ohjaavaksi periaatteeksi”. Helteen tutkimus tukeutuu vankimmin Gilles Deleuzen affektikäsitykseen, joka on kehitelty Baruch Spinozan Etiikan (1677) pohjalta ja jossa affektin alkuperä on aina kohtaaminen, esimerkiksi kirjan ja lukijan. Helteen tavoitteena on kehittää affektipohjaista lähestymistapaa runouteen. Tavoitteita esimerkillisesti vastaamaan ovat hioutuneet esimerkiksi Leevi Lehdon ”Ananke: pantun” -runoa (Ampauksia ympäripyörivästä raketista, 2004), Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005) ja Harry Salmenniemen Texas, saksia (2010) käsittelevät luennat.
Tytti Heikkisen ”Läski XL” -sarja (Varjot astronauteista, 2009) saa ensin osakseen lähiluvun, ja sitten Helle esittää reseptiotutkimuksen materiaalia. Kirjallisuudenopiskelijoiden parissa tehty kysely on painottanut runon herättämiä tunteita. Helle käy läpi runon synnyttämiä reaktioita. Minua alkaa askarruttaa lukijan paikka tässä luvussa. Vaikka opiskelijoiden vastauksia analysoidessaan Helle asettuukin puolueettomaksi ja ottaa annettuna, että runoon reagoidaan monin tavoin, niin omassa analyysissaan hän nimeää tunteita ja asenteita, jotka näyttävät lukijan silmiin oikeilta ja aiheellisilta. Tutkijan tulkinnalla on auktoriteettia. Tarkoitus ei liene sanoa, että runo kuuluu kokea tutkijan tapaan, mutta esittämistapa vihjaa niin. Heikkisen runon käsittely osoittaa, millä tavalla tutkijan asema tuntemusten nimeäjänä on ongelmallinenkin. Siksi olisi ollut kiinnostavaa lukea myös reflektiota tästä valtapositiosta.
Helle toteaa teoksen alussa, että tutkijan emotionaalinen asema ja asenne tulevat harvoin esille perinteisessä analyyttisessa tutkimuksessa. Tällöin tulkinta keskittyy tekstin ominaisuuksiin ja tunnetaso on korkeintaan implisiittinen. Uskoisin, että teos olisi hyötynytkin lisäreflektiosta. Kuitenkin Helteen tapa nostaa esille nimenomaan runon keinoston affektiivisuutta on kaikkiaan lukutapoja rikastava, tutkijan omin sanoin: ”soveltamani runouden ja tunteiden tutkimuksen menetelmä osoittaa, että nykyrunous käsittelee ajassamme olevia tunteita ja tuntemuksia ja auttaa tekemään niistä selkoa”.
Välillä metodi olisi kaivannut lisää tehoja. Eino Santasen runojen yhteydessä valtaan liittyvien havaintojen puuttuminen on ongelmallista. Helle analysoi laajalti Tekniikan maailmat -kokoelman (2014) setelirunoja, jotka Santanen on kirjoittanut 20 euron seteleille kirjoituskoneella. Helteen analyysi saa kohteestaan irti perusteellisen lähiluvun, mutta vain sen. Santasen setelit ovat sanomaltaan karvalakkitasoa, esimerkiksi ”työtön”-sanalla pelaileva seteli ei ole yhtään vaikeatajuisempi kuin Hectorin kuulu ”Ei mittään (Työttömän arkkiviisu)” -kappale.
Setelirunot asettuvat samantyyppiselle kentälle kuin kuvataide, niissä on jotain samalla tavalla räjähtävän ilmeistä kuin Jani Leinosen mainosteoksissa. Analyysi voi ottaa huomioon myös sen, että tällaiset teokset hierovat yhteiskunnallisuuttaan kokijan naamaan. Se herättää kuitenkin erilaisia tunteita kuin hiljaisempi, tulkinnassa politisoituva viesti. Niinpä Santasen teoksen yhteiskunnallinen fokus ei olisi niinkään toteamus siitä, että raha on kaikkialla ja se on hirveähköä, vaan teos menee pidemmälle taloudellisen vallan ja halun esittämisessä.
Esimerkiksi ”TUNNESETELI” tai ”TUNNISTAA OSA 1/2” olisivat hyvinkin hedelmällisiä syvemmälle analyysille. Koska ”tunne”, affektuaalisena latauksena, on kirjattu teoksen nimeen, perinteinenkin runoanalyysi virittyy etsimään tunnetta. Jollain tapaa Helteen analyysin asenne seurailee Santasen teoksen kriittistä, jopa destruktiivista, suhdetta rahaan, mutta jättää avaamatta rahaan liittyvät positiiviset tunteet, jotka teos tuo esille. ”Runon puhuja, seteli, antaa ymmärtää setelin tekevän kantajastaan vetovoimaisen ja ihastuttavan. Säkeet tuntuvat kuitenkin liioittelulta, koska arkinen 20 euron seteli tuskin saa kantajaansa loistamaan”, Helle kirjoittaa. Koska raha liittyy ihmisen yhteiskunnalliseen arvoon, suuri määrä sitä todella tekee kantajastaan vetovoimaisen, ja pienikin, vapaasti käytettävä raha köyhän taskussa tuo sisäistä ja ulkoista hehkua. Se voi merkitä vaikka juhlia, bussilippua rakastetun luo, lelua lapselle. Tutkimuksetkin kertovat rahan puutteen ajavan siitä kärsivän jatkuvaan stressitilaan, rahatta ihminen himmentyy. Esimerkiksi runossa ”TUNNISTAA OSA 1/2” Helle tulkitsee runon sanat ”seitsemäntoista kirjainta” viittauksena pelkästään lauseeseen ”minä rakastan sinua”, mutta nuo kirjaimet ovat myös setelissä itsessään. Siitä voi ääneen lukea setelin nimellisarvon ”kaksikymmentä euro” (ilman päätettä -a, kirjaimellisesti). Santasen teoksen suhde rahaan on vivahteikkaampi kuin luenta antaa ymmärtää.
Santasen setelirunoihin rinnastuisi kiinnostavasti Tytti Heikkisen Moulin Extra Beauté (2012), joka vielä niitäkin selvemmin ottaa de- ja rekonstruoivan suhteen naistenlehtiin ja mainontaan poetiikkansa ja materiaalisen olemuksensa perustana.
Luvut Teemu Mannisen runoista ja Henriikka Tavin Toivosta (2011) ovat esimerkkejä mallikkaasta lähiluvusta. Kuitenkin Mannisen Lohikäärmeen poika (2007), Futurama (2010)ja Paha äiti (2012) tuovat esiin lähinnä havainnon siitä, että teokset yhdistelevät vanhahtavaa mitallisuutta proosamaiseen, ”huonoon” ilmaisuun. Näistä jännitteistä syntyy ”runojen nykyaikaan kohdistuva kritiikki”. Mutta yhteiskunnallisuuden ja affektianalyysin yhdistelmä jää luennassa vajaaksi, ja analyysissa myös toistuu häiritsevästi ”lukija”, jonka teksti kertoo kokevan niin tai näin. Esimerkiksi: ”Kun Mannisen mitallisia runoja tarkastelee affektiivisuuden näkökulmasta, ensimmäinen tunne on vieraus. Nykyrunous tuntuu väärältä paikalta runomitoille […]. Kun lukija pääsee yli mittojen vieraudesta, runot alkavat huvittaa.” Koska tämä ei vastaa omaa lukukokemustani Mannisen runoista, joudun hieman outoon lukijapositioon. Kuka on se lukija, jonka kokemus yleistyy?
Lisävaloa kaipaa myös epäkatharttisuus. Helle käyttää sitä esimerkiksi Texas, saksien yhteydessä. Hän myös käsittelee johdannossa lyhyesti epäluovuutta (Kenneth Goldsmithin käsite), joka määrittelee usein kokeellista kirjoittamista. Mutta itse en esimerkiksi koe, että Varjofinlandia on”enimmäkseen tylsä”, kuten Helle sanoo, vaan sen hiljainen ilmaisullinen potentiaali on niin mykistävää, että en pysty lukemaan sitä kuin vähän kerrallaan. Sen yhteydessä epäkatharttisuus tarkoittaa sitä, ettei puhuja pääse alhosta mihinkään, teoksen esittämä tunnetila ei vaihdu tai ratkea.
Helle mainitsee sulkeneensa ympäristökysymykset pois poliittisuuden piiristä. Myöskään sukupuoleen tai identiteettiin liittyvät kysymykset eivät ole mukana. Kuitenkin esimerkiksi maskuliinisuuden vivahteiden analyysi olisi tuonut olennaisen lisän niin Salmenniemen kuin Mannisen runojen poliittisuuden ymmärtämiseen. Teema on molemmilla keskeinen osa mielenterveysongelmiin kietoutuvia tekstejä, kun taas Kokon Varjofinlandia on, kuten Helle toteaakin, sukupuolen suhteen vaihtuva. Helle nimittää sen puhujaa ”moniminäksi”, voi mikä ihana potentiaali!
Toivomisen varaa jää yhteiskunnallisen ja poliittisen käsittelyyn. Yhteiskunnallisuus typistyy tulkinnoissa liian usein aihevalikoimaksi. Toisinaan tulkinta tyhjenee liian helposti siihen, että vaikkapa sairaus, väkivalta, keho ja syömishäiriöt, raha ja itsemurha ovat yhteiskunnallisia asioita. Ovathan ne, itsestäänselvästi. Yhteen tutkimukseen ei tietenkään mahdu kovin montaa käsitystä yhteiskunnallisuudesta, mutta kenties rakenteiden ja valtasuhteiden tuominen mukaan jollain tasolla olisi mahdollista — ja tätä toivoisin kotimaiselta kirjallisuudentutkimukselta laajemminkin. Toteavuus ei aina lisää ymmärrystä.
Kaikkiaan Todellisuus pahoinpiteli runon luo ansiokkaasti välineitä yhteiskunnallisten aiheiden tulkitsemiseen poetiikaltaan haastavassa runoudessa. ”Kokeellisuuden” niputtamat teokset ovat erilaisia ja eri perusteilla laadittuja, ja tutkimus viitoittaatulkintapolkuja niiden lähestymiseen. Se myös kehittää välineitä eritasoiset affektit huomioivien lukutapojen vakiinnuttamiseksi. Esittämistäni varauksista huolimatta Helteen työ on olennaista.
Nimittäin (kokeellisen) runouden yhteiskunnallisuus tulee vesitiiviisti todistettua. Terveisiä päivälehtien kriitikoille ja saskasaarikoskille: nykyrunous on yhteiskunnallista ja ulospäinsuuntautuvaa. Joka muuta väittää, saa luvan lukea paremmin. Tämä on FAKTA.
Ja siitä huolimatta runous vaatii lukijan myöntymään kielelle, joka ei kanna yhtään yksinkertaista sanomaa tai horjumatonta ideologista yllykettä. Se on ihan helvetin poliittista sinänsä, ja sen Helteen tutkimus osoittaa.
Maaria Ylikangas