Anna Tomi
Huomisen vieras
Poesia 2019, 81 s.
Kivi, elottomasta aineesta muodostunut pala maailmaa.
Maan alle hautautuneiden objektien avulla ihminen etsii tulkintaansa menneestä, ajasta ennen itseään. Kivi kiteytyy, ylittää ajan.
Kivi on synekdokee, osa niin välitöntä ympäristöämme kuin avaruuttakin. Se muistuttaa meitä yhteydestämme maailmankaikkeuteen, suuruudesta pienuudessa sekä mahdollisuudesta maan ulkopuoliseen elämään.
Tutkimuskohteen lisäksi kivi on terapia- tai taikaesine, ja eri kivilajien uskotaan parantavan ja kantavan erilaisia voimia.
Nämä kaikki ulottuvuudet ovat läsnä Anna Tomin esikoisteoksessa Huomisen vieras, joka lähestyy aikaa, toimijuutta ja todellisuutta näkökulmasta, jota voisi luonnehtia posthumanistiseksi. Tomi on aiemmin toiminut kirjallisuuskriitikkona sekä Tuli & Savun päätoimittajana ja tekee parhaillaan väitöskirjaa UC Berkeleyn yliopistossa.
Ametistimaisia kiteitä on myös Tiina Lehikoisen suunnittelemassa makeassa, hattaranvärisessä kannessa, jonka kirjaimet muistuttavat pieneliöitä tai kasveja – ehkä fossiileja, sillä teoksessa on monilta osin kysymys hautautumisesta. Huomisen vieras kaivaa erilaisia objekteja, kuten simpukanhelmiä, laivoja tai kiviä, osittain näkyville. Millaista aikaa niihin on kiteytynyt?
Teoksen aloittaa osasto nimeltä ”Jälkikirjoitus”, joka yhdistyy sen kontekstissa nykyisen aikakautemme päättymiseen sekä ihmisen maapallolle kaivertamiin jälkiin (”jälki, kirjoitus.”).
kun kivi viimein usean yrityksen jälkeen valloitettiin,
tarinat ulkopuolisista tarkkailijoista lakkasivat
kuin leikaten
Laajemmasta perspektiivistä katsoen asuttamamme planeetta on vain yksi kappale tai silmänräpäys äärettömässä, alati laajenevassa tilassa ja ajassa. Ihmisen suuruutta kannattelee maanpäällinen ”kertomus korkeimmasta vartiotornista”. Ja jos kuun pinnalla ei näy muita, halutaan sen todistavan, ettei toista yhtä älykästä toimijaa elä tässä maailmankaikkeudessa.
Mutta on muitakin (kivi)lajeja. Kuten ”ilahtunut pikkujade” eli ”muru” (vrt. ”amour”), esimerkiksi kiinalaisen lääketieteen valtiovallan symboli, joka voi kuvata ihmisen ylivertaista asemaa. Kestävä jade liittyy toisaalta ikuisuuteen, terapeuttisessa käytössä sen uskotaan parantavan traumoja ja tuovan tulevaisuuteen toivoa. Se yhdistää maailmanlopun tunnelman yksityiseen kokemukseen, ehkä ihmisen tarpeeseen turvautua uusvanhaan henkisyyteen hallitsemattomassa ja sekavassa ajassa. Onkin hienoa, ettei Huomisen vieras tunnu jättävän lukijaa toivottomaan arvotyhjiöön vaan käsittelee ihmisen jälkeisen ajan teemoja, jos näin voi sanoa, raikkaasti. Teos ottaa viileän etäisyyden omaan aikaamme, mutta sen ironia on omituisen lämminhenkistä.
Teoksessa aika ja puhetilanteet ovat jäljittämättömiä, eivätkä säkeistö- ja proosarunomuotoa hyödyntävät runot viittaa koskaan vain yhteen aikaan, tilanteeseen tai tapahtumaan. Ne muodostavat keskenään jatkumoiden johtolankoja, mutta yhteydet katkeilevat ja rätisevät. Rakenteessa on jotakin planeetan- tai mandalanpyöreää, mitä lukija sitten haluaakaan: ”jos roska on olemassa / vain tullakseen palautetuksi / ikuiseen kiertokulkuun” — tai ”pieni kehä saartaa elämämme suku suvulta / ja asettuu olemassaolon jatkuvaan jonoon”. Huomisen vieras muistuttaa kehämäisessä aikakäsityksessään ja rakenteessaan yllättävästi esimerkiksi Erkka Filanderin Heräämisen valkeaa myrskyä (2013), vaikka tyylillisesti teoksilla ei olekaan yhteistä. Toki myös Filanderin ammentamassa romantiikassa häntäänsä syövää Ouroboros-käärmettä, ikivanhaa symbolia, käytettiin kuvaamaan syklisyyttä ja ikuisuutta.
Arvoituksellisuudestaan johtuen Huomisen vieras on aluksi yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin sen teematkin, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin lukija kykenee yhdistelemään kovin abstraktilta tuntuvaa tekstiä mielekkääksi temaattiseksi kokonaisuudeksi. Vastaanoton kannalta ensimmäisten osastojen soisi esittelevän tematiikkaa hitusen selkeämmin, jotta lukijan usko omaan tulkintaansa ja teoksen maailmaan eivät lopu kesken lukemisen. On tosin todettava, että jotakin täysin varmaa henkivät runoteokset eivät yleensä edusta itselleni kirjallista varmuutta, jolla on useimmiten juurensa toisenlaisessa maaperässä kuin jotakin kirkasta teesiä välittävässä selkeydessä. Vaivannäkö joka tapauksessa palkitaan. Teoksen vahvin osasto ’’Matoaika’’ kirkastaa ja konkretisoi abstraktilta tuntuvaa alkua. Hahmottuu aavemaisen dystooppinen maisema, jossa nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus limittyvät:
olisipa piileskelyyn sopiva perunakellari syvällä mullan uumenissa,
kuten isoisoisälläni jota noudettiin vuoroin rintamalinjan
kummallekin puolelle. Hän olisi vain halunnut olla rauhassa kotonaan.
kellari ei suojaa sähköltä, mutta se tarjoaa sentään kohtuullisen kuoren
yksisuuntaista aikaa vastaan. nämä eivät ole minun muistojani.
Puhuja kaipaa kivien lailla itsekin syvälle maahan, suojaan eräänlaiseen ajattomaan tilaan, jossa kokemus tuhosta pysähtyisi. Ylisukupolvinen trauma sodasta rinnastuu maailmanlopun odotukseen. Todetessaan kuin ohimennen, että ”nämä eivät ole minun muistojani”, puhuja avaa teoksen suhdetta paitsi aikaan ja muistiin, myös sen puhuntaan ja toimijoihin.
Puhunta liikkuu kuin persoonattomassa tilassa. Puhujan voi tulkita muistinsa menettäneeksi, mutta on teoksen hengen vastaista ajatella puhunnan palautuvan vain yhteen subjektiin: lineaarisuutta ja logiikkaa pakenevana se voi heijastella myös ei-inhimillistä kokemusta ajasta. Teoksen kieli kuvaa ulkoista todellisuutta mystisesti kaivaen esiin vain pienen palan kerrallaan.
Language-runousvaikutteinen hajonneisuus onnistuu yllättämään säkeistö- ja proosarunomuotoisessa, päällisin puolin ehyen keskeislyyriseltä näyttävässä tekstissä. Lähiseuduilla liikkunee esimerkiksi Rae Armantrout abstraktioihin, älyllisyyteen ja arvoituksellisuuteen taipuvaisessa ilmaisussaan. Kotimaisesta runoudesta taas tulee mieleen esimerkiksi Juri Joensuun Valohuppu-teos (2012). Hajoava kieli yhdistyy myös kauniiseen lyyrisyyteen. Tällä tapaa jännitteinen tyyli erottaa Tomin ilmaisun kiehtovasti niin language-runoilijoista kuin modernismista, mutta pitää heidät kuitenkin valovuoden — tai kädenmitan — päässä.
Toisinaan puhuntaa voi ajatella eräänlaisena maailmanlopun päiväkirjana, johon puhuja raportoi havaintojaan. Rekisterit vaihtuvat nopeasti surumielisestä ja viileästä havainnoinnista lapsenomaiseen leikkisyyteen, joka saa sanat maistumaan hubbabubbalta. Tarjoillaan ”illuusionmakeaa”, ”kyynelmitta”, ”väsy vähäsen”. Se on yksi ominaisuus, joka tekee lukukokemuksesta omaleimaisen. Kieli jokeltelee ja tuottaa ajatuksen: antakaa lasten mennä ei-inhimillisen ja extra-terrestriaalin luokse, sillä lapsenomaisen välitön kokemus lajienvälisestä yhteydestä voisi olla yksi avain oikeudenmukaisempaan maailmaan ja myös oman lajimme säilyttämiseen. Ei liene sattumaa, että eräissä scifi-elokuvissa juuri lapset saavat yhteyden ulkoavaruuden muukalaisiin. Edetessään kirja saakin yhä enemmän mielikuvitusta kirvoittavia tieteisfiktion piirteitä.
Teos luo myös ikään kuin käänteisen apostrofin, kun puhuntaan hiipii jostakin toinen ääni, jonka lukija ei tiennyt olevan siellä:
askartelija, laivanrakentaja, se joka muovaa
elämäntyöni paljastuu vasta jälkeenjääneistä lehdistä
olen kukka, lantiokivi
sinun jälkesi
muistatko kun kerroin pelkääväni että näet minut
kaikessa kammottavuudessani. sinä pelkäsit että
en näe sitä hirviötä joka olet
Usein ääni on ihmisen unohtama tai hänelle vieraaksi jäänyt subjekti, joka ottaa tekstin haltuunsa hetkeksi: ”hyvän kahvin olette keittäneet”.
Vierasta ei mitä ilmeisimmin ole kutsuttu, mutta häntä tarvitaan peiliksi ja omatunnoksi. En voi olla ajattelematta elokuvia Kolmannen asteen yhteys (1977) ja Arrival (2016) ja niiden lempeitä avaruusolentoja: ”oliko oikosulun syynä ystävällisen muukalaisen halu varoittaa?” Mihin kaikkeen eri lajit ja yksilöt voisivatkaan yhdessä pystyä, jos suhtautuisimme toisiin kumppaneina?
Aikojen lävitse kulkeutuu kirje tai sähke:
hyvä vastaanottaja, olen tavoitellut sinua
kuvitelkaamme,
keskus palaa
maa hupenee altani
tiet ovat askelten ravintoa
Ihminen kirjoittaa suureen kiveen nähdäkseen siinä itsensä, vaikka kivi ei tarvitse ihmistä. Myös puut kommunikoivat toistensa kanssa, ja viemärillä on omanlaisensa muisti. Madot pöyhivät maata, jolla kävelemme, hajottajat palauttavat ihmisruumiin kiertokulkuun. Toistaiseksi pysyvää on vain maa, johon ihminen kaivaa hautaansa.
Teos jää häiritsemään lukijaa eikä päästä otteestaan vaan sekä kestää että vaatii useita lukukertoja. Vaikka todellinen huomiselle vieras lie ihminen, loppu ei näyttäydy vain pelottavana. Tuhoaan uumoilevalle jää, jos ei muuta, niin ajatus kivien pysyvyydestä, kiertokulusta, eräänlaisesta ikuisesta paluusta: ”kivikaupunki palaa aina uudelleen / ja uudelleen.”
Kaikki siis tuskin loppuu.
Anniina Meronen