Mistä on pienet tytöt tehty? Uskomuksista, näkemyksistä, odotuksista, asenteista. Mitoista ja määristä. Viittauksista ja symboliikasta. Sekä pohjateksteistä.
Jos unohdetaan biologiset naisen ja miehen erot, tyttöys on sosiaalista, kulttuurista, materiaalista – ja kaunokirjallista. Temaattisessa runoteoksessa tyttöyttä rakennetaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan sekä suhteessa kirjalliseen perinteeseen. Jos Suvi Ahola kirjoitti 1990-luvulla, että suomalaisessa proosassa äitiys ei ole enää pientä eikä kilttiä, on tyttöys saanut kyytiä runoudessa.
On tietysti lähtökohtaisesti ongelmallista niputtaa tyttöyttä käsitteleviä tekstejä saman ”tyttörunous”-otsakkeen alle. Niin monenlaisia lähestymistapoja ja runon puhujia teksteissä esiintyy. Vai pitäisikö saman tien kutsua Mikko Rimmisen, Risto Oikarisen ja Mikko Myllylahden runoja ”poikarunoudeksi” sillä perusteella, että runon minä pystytään määrittämään monissa runoissa nuoreksi mieheksi?
Silti taitaa olla, että runoutta, jossa tutkittaisiin poikuutta tai mieheyttä sukupuolisen problematisaation kautta, ei ole yhtä paljon kuin tytön tietä seurailevia teoksia. Kiinnostavaa se kuitenkin olisi: jos tämänpäivän ´tyttö´ kohtaa haasteita ja valintoja, näin käy taatusti myös tämänpäivän ´pojalle´.
”Tyttörunoissa” kyseenalaistetaan jonkin verran sukupuolen itsestäänselvyyttä, mutta vielä enemmän tutkitaan sukupuolisuuden imaginaarisia pakkopaitoja runon minän yksityisten pelkojen ja toiveiden rajoista käsin. Yhteiskunnallinen näkökulma on loppujen lopuksi sangen harvinainen. Tarkastelen seuraavaksi tyttöyttä neljässä kahden viime vuoden sisällä ilmestyneessä kirjassa, Marjo Isopahkalan Kumisaapasrakkaudessa (2006), Saila Susiluodon Auringonkierrossa (2005), Kristiina Wallinin Kengitetyn eläimen jäljissä (2005) ja Katariina Vuorisen Kylmässä rintamassa (2006).
Merkit pakaroissa
”Tyttö sanoo: vene selässä olen puinen kilpikonna, viistoon / veistetty, lumituulessa olen muuttua lumeksi itse.” (Saila Susiluoto: Auringonkierto.)
Tyttö on kaikissa kirjoissa muuttuvainen olio, joka elää sukupuoliroolien murtumakohdissa. Runojen puhujissa on kuitenkin eroja niiden tunnistettavuuden suhteen. Selkeimmin tyttöytensä ilmaisevat Kumisaapasrakkauden ja Kengitetyn eläimen jälkien runojen minät.
Kengitetyn eläimen jäljissä runot linkittyvät aukkoisin tapahtumaketjuin. Ilmaisu on lyyristä, välillä loruttelevaa kerrontaa, nonsenseakin: ”Pää 100 % tylliä, / kahvipakettikruunu / ja taukoamaton polotus: / kerrokerrokuvastin / kerro kuka, arvaa kuka!” Tyttö käy läpi metamorfooseja ihmisestä eläimeksi ja toisinpäin ja taittaa matkaa maailmassa, joka on nimilaputettu ja kaavoitettu täyteen. Tytöstä näyttää siltä, että villeydelle ei ole kohta enää paikkaa yhteisössä, jossa vain tottelevaisuudesta saa bonusta, ”ja siitä, ettei katso alas / kun ruostuneet ihmisromut kerätään talteen / nahalla ja peiliseinillä / verhoilluista olohuoneista.” Teoksen runot eivät epäröi tutkia tytön ja naisen vaistonvaraista, eläimellistä puolta, eli sitä, mikä ajan saatossa on lasten ja naissukupuolen rasitteeksi annettu, erotuksena miehisestä rationaalisuudesta.
Runossa ”Ämpyramaa” (Kumisaapasrakkaus) uskotaan niin ikään sukupuolten eroavaisuuksiin: ”Siellä on hyvä olla mies jos on Mies / ja hyvä olla nainen jos ei ole Nainen.” Runo tuo näin esille yhden kirjan keskeisimmistä teeseistä: tyttö pärjää, jos on hyvä jätkä ja liittää naiseuteen myös maskuliiniseksi väitettyjä ominaisuuksia: ”Ja kun mä kasvan isoksi / mä voin ottaa iskän motskarin, / ajaa Lappiin ilman kypärää / ja ratsastaa porolla.” Tyttö ei ole varjeltava heikompi astia, vaan näyttää paikkansa suunnan näyttäjänä – selvästi myös kahden sukupuolen välillä: ”Olen se joka huutaa: / Eiköhän pojat jatketa vielä vähän matkaa.”
Kumisaapasrakkaus on sukua Tapani Kinnusen pitkälle kehitellylle ja mainiosti kristallisoituvalle antirunoudelle, jossa sukupuolet kärjistetään välillä karikatyyrimaisiksi hahmoiksi. Kumisaapasrakkauden tyttö on Auringonkiertoon, Kylmään rintamaan ja Kengitetyn eläimen jälkiin verrattuna ehkä sukupuolittunein. Runon minässä on uhmaa ja vauhdin hurmaa, hän ”tappelee urosten kanssa” eikä häntä määräillä: ”Hei Mika-Petteri, Jaakko-Pertti / Simo-Perkele ja muut. / Laitan rintani pöydälle jos haluan.” Valtasuhteisiin miehen ja naisen välillä viitataan vähän väliä ja katsotaan, kumpi käy (tai jää) päälle.
Auringonkierrossa tyttö on usein saduin väritetty tai muutoin myyttinen hahmo, eivätkä häntä vaivaavien kysymystenkään ratkaisut riipu sukupuolesta. Hän tutkii sydämensä suuntaa ja soutaa halki maailman vaikka sitten ilman airoja, lunastaa vapautensa ja voimansa rakkaudella. Tyttö on useimpien runojen selkeä puhuja, joka kohostuu muista kirjassa vilahtelevista hahmoista ns. päähenkilöksi. Hän on se, joka tekee päätökset, kipeätkin; hän on se, joka valitsee tien. ”Kuljen sinua vastaan, mielin sitä minkä unohdin. Minne / menen, siellä on jotain minua varten, minä aina jotain varten. Kuten rakkaus / ja vapaus.” Ainoat selkeästi sukupuolisuuteen viittaavat säkeet kertovat nekin ennemmin yhdestä universaalista elämän sietämättömän keveyden käsittelytavasta kuin nimenomaan tyttöydestä: ”joku tyttö on nostanut hameensa, ponnahtanut tielleen kaikkea kevyempänä, niin kevyenä, että putoaa ilman / läpi maan toiselle puolen. Niin kevyttä kutsuu kaikki käymään.” Myöhemmin todetaan: ”Vaarallisinta liian kevyt laiva, ihminen, ilma, oireita kaikki.” Monessa kirjan runossa tuntuu itse asiassa olevan kysymys tästä, painavan ja keveän suhteesta, sen syistä ja seurauksista (jotka voivat olla päinvastaiset aina).
Kylmässä rintamassa puolestaan naiseuden kulttuuriset roolit ja odotukset sekä feminiinisiksi luokitellut ominaisuudet tuodaan vähän väliä esille mm. esineirtaimiston avulla. On taloustavaroita, pukuja, meikkejä, nutturoita. Suhde feminiinisiin esineisiin ei ole tyypillinen ja turvallinen. Odotuksiin suhtaudutaan vähintään terävin kulmahampain (”Viritän vanhan katiskan, rivon laulun / äidin toiveet tyttärestä”) ja ”kokonaiseuteen” suorastaan julmistellen: ”Kellon heilurilla saan sinut vihaamaan. / Sinä olet ukonkorento, liian kokonainen. / – – Yritit kovertaa itkua / tai kääntää terävää viisaria, syttynyttä hymyä. / Ne putosivat etkä mahtunut. / Humalassa pärskyy rakkaus, aamun inho. / Ääneni puhuu tasaisesti tuhottuja esineitä, / jalkoihin sotkeentunutta peruukkia.”). Surrealistis-symbolistiset säkeet tempovat dekadenttisessa myrskyssä, jota hurmio ja turmio hallitsevat. Siinä missä Kengitetyn eläimen jälkien runon minä on osoitettavissa esimerkiksi prinsessaksi, on Kylmän rintaman runojen minä usein alitajuisempi, kuin pelon tai vihan symboli. Minä on myös anonyymimpi, tai itsejä on yhdessäkin runossa useita.
Rooli johon ei mahdu
”Mutta mene siinä sitten näytille kalustekotiin / nainen, joka ei osaa käyttää sukkia / ja törmää Mersulla kaasugriiliin.” Marjo Isopahkala (Kumisaapasrakkaus)
Miten kasvetaan tytöksi, miten pojaksi? Hyvän ja pahan tytön vastakkainasettelu toistuu kansanperinteen saduissa ja uskomuksissa ja on suoraan tai välillisesti yhteydessä aikakauden vallitseviin arvoihin. Dualistinen rakennelma on näkökulmasidonnainen, ja erilaiset naisasialiikkeet ovatkin purkaneet naisen demonisointia tai vaihtoehtoisesti ylistämällä alistamista viimeistään 1900-luvulta lähtien.
Isopahkalan, Susiluodon, Vuorisen ja Wallinin teoksissa tytöt asettuvat toiminnassaan tai sen arvioinnissa välillä poikien rinnalle (Kumisaapasrakkaus), pojista riippumattomiksi sisäisen kamppailunsa kävijöiksi (Auringonkierto), naiseuden pakenijoiksi tai naiseuteen alistumisen sietokyvyltään monenlaisiksi (Kylmä rintama), ja perinteisten roolien uusiokäyttäjiksi – kenties niin, että niistä tuleekin sisäisiä vahvuuksia (Kengitetyn eläimen jäljet).
Teosten runoissa perinteisen kiltin tyttöyden olemusta tutkitaan vuoroin aktiivisen, vuoroin passiivisen vastarinnan kautta. ”Emme ymmärrä ylpeyttä / meidän käskettiin aina hävetä”, todetaan Kylmässä rintamassa ”Pikku naisia” –runossa. Kuin vastauksena tähän Kumisaapasrakkauden runon minä tyynnyttelee vastakkaisen sukupuolen omatuntoa kertomalla, että on hänkin rajojaan koetellut: ”Vasaramäkeläinen syö makkarakeittoa / näyttää pahojaan tehneeltä pikkupojalta. / Pyytää hiljaa: puhu mulle. / Kerron kuinka lapsena / piirsin punaisella tussilla rumia kuvia / mummun lakanoihin, / pureskelin jäniksenpapanoita, / ja kuseksin isojen poikien lumilinnoihin. / Se alkaa hymyillä. / Keitto pysyy sisällä.” Sukupuolet ylittävä ”tuhmuus” rauhoittaa pojan suorastaan psykosomaattisin keinoin.
Kiltteyden syndrooma mietityttää myös Kengitetyn eläimen jälkien tyttöä, joka rukoilee runon päätteeksi: ”Anna meille meidän jokapäiväinen syntimme. / Anna edes se.” Saman runon puhuja taistelee tyttöyden ja naiseuden ristipaineessa ja oppii, että naisen elämä on vähemmän vapaata kuin tytöllä: ”Tyttö teippaa kannen kiinni / (eristysnauhaa kolme rullaa eurolla) / ja alkaa naiseksi.” Tyttö on voinut olla vielä paha, ”tyhmä, tyhmä tyttö”, mutta ainakaan naisen ei enää sellainen tule olla, vaan kiltti, kiltti täti. Synti on jotakin sellaista, jonka tyttö kuitenkin salaa toivoo ja rukoilee seuraavan mukana aikuisuuteen.
Kiltteys tai pahuus sukupuolisena ominaisuutena ilmenee useissa runoissa performatiivisena, ja sukupuoli-identiteetti muodostuu vasta tietyssä kontekstissa, vallan käytön seurauksena. Näin esimerkiksi Kylmän rintaman runossa ”Kodin ja laiskuuden läksyjä”, joka on tunnelmaltaan yksi lähdekirjojen rankimmista. Painajaismaiset kohtaukset tiivistyvät takaa-ajoon, jossa runon minä pakenee sutta. Sudenmorsiamen Aaloon viitataan teoksessa toistekin, joten ei ole liiallista tulkita sutta sielunvihollisen ruumiillistumaksi: tytön tulisi pysyä lujana eikä altistua houkutuksille! Sylit ja leikit on suljettu aitaukseen. Niistä on tullut pakotettuja, tilanteeseen sidonnaisia tai kenties kiellettyjä, eikä kulku niiden luokse ole enää runon minälle vapaa. Pakaroiden punaiset raidat kertovat fyysisen väkivallan kokemuksesta, ja runon minän on ”pysyttävä samassa asennossa ihottuman ja ilmeen sisällä.” Kasvun mahdollisuudet vaikuttavat rajallisilta. Passiivinen vastarinta, jonkinlainen hiljainen kiltteys, tuntuu runon minästä ainoalta mahdolliselta asenteelta. Kun (mielikuvituksen) metsästä ryöppyää lisää kuumeisia petoja, runon minä viimein nukahtaa melkoisen kaaoksen keskelle. Hän alkaa vielä kuitenkin kerrata taikasanaa: ”tuhatta sanaa tytöksi”. Runon loppu jättää kiinnostavasti avoimeksi, onko mantran lukeminen keino pyristellä tilanteesta irti eli avain aktiiviseen toimintaan ja todellinen lohtu, vai vain alistumisen tae.
Tyttö on hukassa myös Auringonkierrossa, mutta toisella tapaa. Auringonkierron tyttö kohtaa oman sisimmän olemuksensa osittain vieraana, kaksijakoisena, ja kokee joutuvansa itsestään kauemmaksi ei välttämättä ulkoisen uhan johdosta kuten Kylmän rintaman runossa, vaan pikemminkin eksistentiaalisen ongelman seurauksena, johon hän yhtä kaikki suhtautuu näennäisen passiivisesti, heiluen tuulessa: ”Tyttö nauraa, sitten sanoo: minulla on vatsassa kaksi lintua, toinen musta, / toinen valkea, ne laulavat lakkaamatta, toinen toisensa päälle./–heilun tuulessa kuin lehdenrepale, puusta pudonnut, itsestäni kauas.”
Kulkeminen välillä etäämmälle, välillä lähemmäksi on Auringonkierron tärkein matka. Vaikka tyttö yhdessä runossa vertautuu lehdenrepaleeseen, saattaa hän toisessa runossa sanoutua määritelmistä myös voimallisesti irti: ”Tyttö sanoo: en kyllä ole sisarenne, eikä minua tehty tuulesta, olen verta, / lihaa, joskus ikävää. /–Tuuli on ilman ruumista, / kodittoman mieli.” Loppujen lopuksi hän on enimmäkseen yksinäinen vaeltaja, universaali rakkauden kerjäläinen. Tyttöyden myötä hän ei kuitenkaan ole kuka tahansa ”minä”, vaan hänelle tulee inhimillisempi ääni. Eikä tyttöys tässä prosessissa enää olekaan sattumanvarainen seikka, joskaan ei voimallisesti sukupuolisoivakaan. Retorinen minä (puheen tapa, runon arvomaailma) ja mimeettinen minä (runon sisäisten toimintojen konkreettinen tekijä), joita Tiina Lehikoinen oivasti esittelee uudessa lyriikkaa tutkivassa artikkelikokoelmassa Lentävä hevonen (Vastapaino, 2007), limittyvät yhdeksi filosofiseksi ”tyttöhengeksi”, minän ideaksi.
Jos Auringonkierrossa tyttö etsii turuilta ja meriltä tytön, ihmisen, todellista, rakastavaa kiltteyttä itseään ja muita kohtaan, Kengitetyn eläimien jäljissä tyttö joutuu asumaan kyseenalaisine ja opetettuine kiltteyksineen pienessä, suljetussa komerossa, kuistin portaan alla ja eteisessä. Toisaalta komero ei ole vain tyttöjä varten, vaan kaikki lapset pakotetaan suojautumaan maailmalta. Runon tytöllä sen koommin kuin muillakaan lapsilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä vanhempiensa vietävänä, suhtautua passiivisesti elämän heittelyyn.
Asento, jossa tyttö ei tiedä, minne kätensä pistäisi, tai kädet ovat pitkin kylkiä, on Kengitetyn eläimen jäljissä tytölle tuttu. Monessa runossa tyttö seuraa vierestä, mitä tapahtuu todella, mutta pyrkii kyllä toimijaksi omassa ympäristössään ja merkittyjen mahdollisuuksiensa rajoissa: ”Myöhemmin jätän mukulakiville / kengitetyn eläimen jäljet. / Kuplat puhallan suihkulähteeseen, / kun kaikki katsovat muualle, / jossa tapahtuu jotakin, mistä jään paitsi–.” Runon lopussa kudotaan päättäväisesti pitsiä seinät ja ikkuna täyteen kuin kudottaisiin tukahduttavaa vankilaa.
Tai miksei myös: kuin omaa todellisuutta, valkoisenpitsinkaunista.
Tyttöjen vastarinta saati tappio ulkopuolisia tai sisäisiä pakkoja vastaan ei ole aina yksiselitteistä. Tyttöjen pakenemiskeinoista voi tulla heidän vahvuuksiaan ja oman maailman kuvituskeinoja. Auringonkierron runoissa nauru, jolla tyttö vastaa kipeisiinkin kokemuksiin, ei ole vain puolustusmekanismi, vaan myös tapa selvitä ja ottaa kantaa. Myös passiiviselta vaikuttava toiminta voi olla jyrkkää, protestoivaa ja runon minää lujittavaa: ”Seinät, isät, naapurit sen tietävät. / Istun selin sanoihin” (Kylmä rintama). Kumisaapasrakkauden runossa ”Uuh Aah Apinamies” puretaan myyttiä miehen vallan alle alistuneesta kiltistä tyttöpolosta: ”Ja mä lauloin Uuh Aah, vielä vähän, / Uuh Aah, ja vielä vähän lisää.” Naiselle etsitään uusi, seksuaalisuudesta nauttiva tapa elää.
Voiman heijastajat
”Vedän jonkin paidan pään yli.” (Katariina Vuorinen, Kylmä rintama.)
Sekä Kengitetyn eläimen jäljissä että Kylmässä rintamassa käydään kamppailua kontrolloimattoman epätoivon ja itsenäisen tahdonvoiman välillä. Epäilyä ja vapaaksi pyristelemistä riittää: ”En jää kahden / itkun ja huudon halkeamaan, / pakokauhun ohjat käteen” (Kylmä rintama).
Halu antaa mennä ja päästää irti kaikesta pakottavasta ilmenee runoissa esimerkiksi hukkumisen kokemuksen kaipuuna. Kylmän rintaman runossa ”Höyryhengitystä” runon minä näkee ruumiinsa kraatterina, johon voi sukeltaa kuin punaiseen sukupuuttoon (ihanaan, punaiseen mereen – tässä viittaus myös Södergranin symboliseen tunteen mereen). Runo on yksi harvoista, joissa runon minä totuttelee onneen ja pyrkii estottomasti nauttimaan. Vai sittenkin on tekemässä kuvaannollista itsemurhaa – hanat auki ja kaasua sisään? Ennen kaikkea runon minä kuitenkin kaipaa lämpöä.
Lämpöä etsitään myös Kengitetyn eläimen jälkien ”Toinen ovi” –runossa, sangen makaabereinkin keinoin: ”uimaan / niin syvälle, / että löydät kaulastasi / ikivanhat kidukset. / Aaltojen alla Virginia / ojentaa taskustaan kiven: / sileä ja lämmin.” Kuoleman mahdollisuutta ajatellaan lämmöllä: kivi itsenäisesti hukuttautuneenkin (!) naisen taskussa tarjoaa runon minälle sileän pinnan johon tarttua, jotakin mikä poistaa kylmän.
Auringonkierrossa tyttö ei ole hukkumassa. Häntä kehotetaan ottamaan vene, ja tyttö ottaa veneen. Nyt on toiset probleemit: miten selvitä kaiken vaativan sydämen kanssa, kun vaihtoehtojakaan ei ole: ”Tyttö sanoo:/- – Älä minun perääni itke, minä / tanssin kenkiä ilman, merenliepeitä myöten, enkä tarvitse satamaa, jos / täytyy levätä, vene kelluu vatsallaan. – – / Hän / sanoo: kun on valmis antamaan kaiken, muttei yötä läikkyvää merta, ei ylle / kaartuvaa avaruutta, / ei ole valmis ollenkaan.”
Kuvat seuraavat toistaan täyteläisinä. Sisäisyyden punninta, elämyksen voima ja tiedostamaton unten ja intuitioiden maailma korostuvat, vastakohtaisuudet limittyvät: rakastaminen ja menettäminen, antaminen ja saaminen. Tyttö sanoo: ”Aina olen osannut antaa pyytämättä, lopettaa lakkaamatta.” Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, eikä niitä voi rajata pelkästään tytön elämän määrittelijöiksi, saati typistää naisen uhrautuvan yhteiskunnallisen roolin tutkielmiksi. Havainnot ja kuvitelmat pohjaavat muuttuvaisuuden filosofiaan, päinvastaisuuden-, jokatoiseuden- tai tuulten maiden logiikkaan. Se saa, joka antaa: siinä on totinen hyvyys, kun runon minä muistaa olla kiltti myös itseään kohtaan.
Myös Kumisaapasrakkaudessa tytöt löytävät selviytymiskeinonsa: ”Me tytöt ajetaan Tornionjokivarren autiotaloon, / salaisimpaan metsänrakoon.” Takakontissa ei ole enempää eikä vähempää kuin Biltema ja Bulgakov, villasukat ja halkaisukirves – niin luonteenomaisina tämän kirjan tytöille. Olennaisin asenne tiivistyy Miisa Houdinin runon ensimmäisessä säkeistössä: ”Mun nimi on Miisa / sukunimi Houdini, / ja mä voin mitä vaan.”
Kumisaapasrakkauden runojen voima on erityisesti säkeiden mustanpuhuvassa huumorissa. Runon minä tekee pilkkaa Sinkkuelämää-sarjan elämäntavasta ja nauraa lämpimästi ulkonäköseikoille: ”Mulla on vanha Mersu / ja siihen sopiva perse.” Jostain syystä eläimistä juuri kettu tarjoutuu usein runon minän voiman tueksi. Oikeammin runon minä päättää itse hankkia sellaisen. (Tai ”vittu vaikka jäniksen”, kun ketun hankkimista taivastellaan.) Kettu on vertauskuva naisen itsenäisyydelle ja selviytymisenhalulle.
Kengitetyn eläimen jäljissäkin astelee tyttö, joka kasvattaa eläimen kuonon päästäkseen vapaaksi prinsessuudesta. Hän ei halua uskoa, että asiat voidaan lokeroida, vaan huutaa, että hyönteisillä on toisin. Maailma ei ole säännönmukainen ja järjestetty, vaikka aikuiset niin tahtovat kuvitella. Ehkä eläimien paikalle kutsuminen kertoo tytön vapauden kaipuusta. Kokeehan hän olevansa jo kengitetty, ihmisen tavoille pakotettu.
Kun Kylmässä rintamassa runon minä ”vetää jonkin paidan päänsä yli” (kuin kuoren tai roolin, kuin haarniskan, kuin nimen), hänestä tulee samalla se, jolla on voima tarttua kuumaan kiveen ja heittää se. Kohti tai pois. Kumisaapasrakkauden runon minä ”läiskyttelee pimeässä punaista lihaa” ja Kengitetyn eläimen jäljissä luonto (tai luonnonmukainen runon minä-tyttö, kirjoittajuuden kuva?) saa kuitenkin jonkinlaisen voiton säännönmukaisesta systeemistä: ”Imukärsästä tippa mettä / ja kirjaimia / sotkemaan tarkoin rakennetut lauseet.”
Tyttö päätyy voittajana maaliin. Mutta enemmän vai vähemmän ”tyttönä”? Selvää on kuitenkin se, että lopulta Auringonkierrossa on paikka hänellä, joka uskoo tuulten purjeeseen, sydämeensä.
