Toni Lahtinen & Anne Ketola
Pelle Romantikan Luontorunoja Anne Ketolan kuvittamana
Sanasato 2018, 76 sivua.
Pelle Romantika & Kuolema-duo (Mari Hermaja ja Elliina Peltoniemi)
Luontorunoja. Kirjallinen äänilevy nro 2
LP, Sanasato 2019.
Luonnolla tarkoitetaan usein ”ihmistä ympäröivä[ä] maailma[a] kaikkine siihen kuuluvine olioineen ja esineineen, semmoisina kuin ne on ’luotu’ […] kaiken ihmisen aikaansaaman, keinotekoisen, kulttuurin vastakohtana” – vaikkakin luontoon kuuluvaksi voidaan lukea myös ihmiskulttuurille ominainen ”keinotekoisuus”. Kuitenkin luonnosta on kyse myös silloin, kun puhutaan ”ihmisistä, harvemmin eläimistä” luonteen merkityksessä ja kun kyseessä on ”ihmisen sisäinen rakenne yleensä, vars. alempi sielunelämä, ihmisen animaaliset t. ihmiselle lajina tyypilliset tarpeet” tai ”itsetunto, ryhti, rohkeus, uskallus, sisu, sappi, kiukku”.[1] Etenkin näitä ihmissielun tummempia tuntoja kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen (Pelle Romantika) & kuvituksentutkija, kääntäjä ja kuvataiteilija Anne Ketolan yhteisteos, ihmisluontoa tarkasteleva, kymmenen runon mittainen kuvallinen faabeli Luontorunoja esittää.
Luontorunoissa luonto tarjoaa lavasteet, joissa puhuja kulkee näyttämöltä toiselle muodonmuutoksessaan sammakosta linnuksi. Teos alkaa kokonaisuutta kehystävällä runolla ”Saku Sammakko rakkauden rämeellä”. Lastenlaulu ”Saku Sammakko”[2] virittää sadunomaisen tunnelman, jossa Saku ”laulelee” kaikessa rauhassa ”kauniita laulujaan”, kun enon ääni lähettää (anti)sankarin matkaan. Eno, joka on samusirkkamainen hahmo mutta lintu, neuvoo Sakua muun muassa näin: ”Älä etsi pelastusta kultasi kupeilta, vaan etsi kutua, joka kuplii ilona suurissa lammissa ja pienissä puroissa. […] Kulje maan ja merten ääret, mutta hiiteen Hillevi, jonka hymy ei tunnusta iloasi eivätkä silmät suruasi. Adios!” Niin katoaa eno, ja Saku kuvittelee matkustavansa vähintäänkin Egyptiin kuin seikkailusadun peloton sankari ikään. Hetken ajan sävel on toiveikas ja laulu tyynnyttävää, mutta pian hyppää sammakko kurjen nokkaan. Teoksen maailmaan sovitetulla Luontorunoja-äänilevyllä enona vierailee J. K. Ihalainen ja Sakuna on Pelle Romantika, joka lausuu miellyttävästi ja luonnollisesti.
”Saku Sammakon” lisäksi keskeisenä intermediaalisena teoksena Luontorunoja-kokonaisuudelle on Carlo Collodin satu Pinokkiosta, jonka juonta Luontorunojen tarina seurailee. Saku päätyy niin Strombolin nukkesirkukseen, Monstro-valaan vatsaan (valas on samalla Joonan kirjan valas) kuin Huvitusten saarelle (aasiksi). Aasimotiivi toistuu kuvien pienissä yksityiskohdissa ja viitannee Apuleiuksen (noin 124–170 jaa.) lemmiskelyäkin (niin ikään aasina) käsittelevään satiiriin Kultainen aasi. Kultainen aasi vitsailee miehestä, joka haluaisi muuttua linnuksi mutta muuttuukin vahingossa – arvaatte jo – aasiksi. Luontorunoja-teoksen kertoja kiteyttää metamorfoosin ongelman näin: ”Puinen nukke esittää oikeaa poikaa, / oikeat pojat oikeita miehiä, / vaikka heräävät oikeina aaseina / orjakauppiaiden valjaista”. Luontorunoissa kirjaimellinen ja vertauskuvallinen taso ovat molemmat faabeliperinteen mukaisesti monihahmotteisina ja satiirisesti läsnä.
Sakun menetetyn ja siksi syvimmän rakkauden kohde Hillevi Hiiri on petollinen femme fatale, jonka omapäisyys johdattelee (anti)sankarin metaforiseen kuolemaan valaan vatsassa. Tämä symboloinee toivetta paluusta kohtuun ja uuden elämän alkua lintuna. Luontorunoja on ennen kaikkea mieshahmon katarttinen kasvutarina vaikeuksien kautta voittoon, vaikka sellaisena hyvin universaali, eikä aasinhattu kuvakerronnassa katso sukupuolta.
Teos on edeltäjänsä Lempirunoja-LP:n[3] esimerkkiä seuraten tiivis kooste viime vuosikymmenille johtavia intermediaalisia viittauksia popkulttuurin, viihteen, kirjallisuuden, kuvataiteen ja elokuvan teoksiin, adaptaatioihin ja versioihin. Luontorunoja on eräänlainen kirjallinen potpuri, jonka soittolistalle päähenkilön tunteita kuvaamaan kuuluvat muun muassa ”Alzheimer Blues”, ”Love Me Tender” ja ”Tennessee Waltz”, joka varioi petollisen rakastetun teemaa: ”I introduced her to my loved one / And while they were dancing / My friend stole my sweetheart from me.”[4] Osin näiden interteosten tekstiin tuomien vanhentuneiden sukupuoliroolien vuoksi teos kuvaa sukupuolia cisnormatiivisessa valossa.
Kasvutarinan ohessa käynnissä on kosiomatka, ja riiuureissun mukaisesti ilmaisu on monimielistä ja puhekielistä sanailua. Naisen katsetta (female gaze) teos ei tunnusta, vaan runomaailman sattumukset tapahtuvat naishahmon seksuaalista valtaa vasten ja Sakun vinkkelistä. Kun Sakun hahmossa kuitenkin yhdistyvät pakonomaisesti valehteleva puulelu ja oivallustensa ääriä kohti rämpivä sammakko, jota teoksen kertojanääni kuvaa ”kaksikasvo konnaksi”, vaikuttaa päähenkilö jokseenkin epäluotettavalta. Sammakko itse on äänessä minämuodossa, ja näistä osuuksista erottuvat kursiivilla eläinten runomaailmassa laulamat laulut.
Monihahmotteisia aikuisten kurki ja sammakko -leikkejä kuvaava runo ”Sakset” purkaa sammakon lihoihinsa ja kaavoille, kun sammakko juttelee kurjelle: ”Sinä olet terävät sakset, katkot hermot, kiskot suolet, / nyljet ihot, tutkit anatomiat ja operoit raajat, / mutta et löydä sydäntäni.” Tunteilla leikkimisen tematiikkaa anatomian, ompelumetaforan, rytmin ja kaavojen leikkaamisen välityksellä kuvaava runo sisältää kolme kaavakuvaa, jotka voi saksia paperinukeiksi tai käyttää Sakun vaatteiden kaavoina, sillä sammakko esitetään muumien tapaan luonnollisessa asussaan.
Pelkästään eläinallegorian parissa ei pysytellä, vaan Luontorunoissa on sadunomaisen tason lisäksi reaalimaailman taso, kuten runo ”MIK-SI TO-NI EI NU-KU?” osoittaa tuodessaan kirjoittajan kaiman mukaan teoksen fiktiiviseen maailmaan. Levyllä Eetu Lauttanen tavaa mainitun runon huolellisesti lapsenäänellään, ja se liittyy tunnelmiltaan teoksen runoon ”Käki”, jonka laulavat levyllä Mari Hermaja & Elliina Peltoniemi. Runo kuvaa ihmismaailman käkeä luonnollisessa ympäristössään, ”myöhän kesän mädässä”: ”Valvon valossa vanhan liekin / vaimoa lempivää. // Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu!” Teoksen naivismi – takakannellaan Luontorunoja kertoo olevansa ”naivistinen runokuvakirja” – onkin samaan aikaan miltei liian teräväpiirtoista realismia, johon yhdistyy poikamaista polvihoususydämellisyyttä. Usko hyvään uhkaa kallistua hyväuskoisuudeksi ja naiiviudeksi teoksen kontekstissa.
Typeryyden symbolina kokonaisuudessa esiintyy lisäksi ”PEL-LEN VÄ-RI-NEN RAN-TA-PAL-LO”, jollainen kelluu myös LP:n takakannessa. Käkikello-episodin myötä puhuja tekee traagisen lupauksen: ”Jos poltan laivan jäänteet ja synnyn Monstron mahasta oikeana poikana, ja sinä rakkaani nukut yhä yhdenkin väärän vieressä, palaan minä pieneen häkkiini Suuren Strombolin vankkureihin.” Lupaus konkretisoituu hyvinkin pian huikeassa runossa ”Pellevisio”, jota en tässä kuvaa (tämä Venla Moisalan lausuma runo täytyy kokea), mutta runo viittaa Lempirunoja-äänilevyyn, jonka keskeisinä intermediaalisina teoksina ovat sekä Sirkuspelle Hermanni -sarjan jakso ”Apupellen itkutunti”, josta Lempirunoja-levyllä on samanniminen runo, että Van Beuren -studion lyhytanimaatio Circus Capers (1930) ja sen kappale ”Laugh, Clown, Laugh”, joka kaikuu näin Luontorunojenkin taustalla.
Luontorunoja on ensisijaisesti multimodaalinen kokemus, jossa tekstin, kuvan ja äänen moodit – eeppinen, lyyrinen ja kuvallinen kerronta, äänimaisemat, laulu ja lausunta – muodostavat miellyttävän kokonaistaideteoksen. Vaikka kirjallinen äänilevy ja musiikillinen runokuvakirja kantavat upeasti itsenäisinäkin teoksina, on kokonaisuus osoitus taiteellisen yhteistyön voimasta. Anne Ketola kuvaa liikettä kuvissa kauniisti ja luo kohtalokkaita ja unenomaisia tunnelmia. Kuvat hyödyntävät sivunkääntöä ja katseen kineettistä liikettä niin, että sopivin kohdin syntyy joko hidasta animaatiota tai pysäytyskuvia. Ketola käyttää viivaa ja tilaa upeasti. Yksityiskohdissaan kauniit ja kekseliäät kuvat ja eloisat hahmot kertovat vitsejä tarinan oheen.
Näin on esimerkiksi Ketolan varioidessa Kalevalan myyttilaulua ”Lemminkäisen äiti” ja Akseli Gallen-Kallelan samannimistä maalausta (1897) Luontorunojen muodonmuutosteemaan ja runoon ”Mammanpojan painajainen (Alzheimer Blues)” sopivaksi. Ketolan versiossa äiti itse on päätynyt Tuonelan mustavetiseen virtaan eikä Tuonelan joutsenta, jonka surmaamalla poika olisi voinut noutaa Louhen tyttären omakseen, näy enää missään. Mehiläinen, joka on lähetetty noutamaan äidille parantavia voiteita maan ja taivaan ääristä, on kuvattu teoksen takakannessa ja edellisellä sivulla niin, että lukiessa syntyy kineettinen vaikutelma hyörinästä sivunkäännön aikana. Äiti ei katso anovana ja suruissaan taivaaseen kuten Gallen-Kallelan symbolistisessa maalauksessa vaan istuu virrassa muistinsa menettäneenä ja poikansa ”mammanpojaksi” tuominneena. Taustalla, jos kuuntelee levyä, soi lasten soittorasia ja kuuluu kehtolaulua. Äänilevy seuraa kirjan ilmavan ja kauniin taiton rytmissä, ja toisinaan äänimaisema, joka on Lempirunoja harmonisempaa, hiipuu taustalta kokonaan ja jättää Pelle Romantikan puhumaan hiljaisuuden päälle.
1 Nykysuomen sanakirja 1962. Neljäs painos. Helsinki: WSOY, s.v. ”luonto”.
2 Alunperin skotlantilainen kansanlaulu ”Frog Went a-Courtin’”. Suomessa Brita Koivunen & Four Cats, 1961. Sanoitus Kari Tuomisaari.
3 Pelle Romantica & Pecka Peckerson, Lempirunoja. Kirjallinen äänilevy nro 1. Jumi Kustannus 2017.
4 Pee Wee King & Redd Stewart, ”Tennessee Waltz”, 1948. Tunnetuin levytys Patti Page 1950.
Tarja Hallberg
