Teemu Manninen
Runoilija nousee lavalle ja ottaa kenkänsä pois. Hän seisoo yleisön edessä ja alkaa hokea hypnoottisesti yhtä ja samaa lausetta. Aika hidastuu, kuulo herkistyy: esityksen voima ja runoilijan läsnäolo on tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan.
Katetulla sisäpihalla keski-ikäinen mies antautuu äänensä vietäväksi; hänen suustaan ryöppyää perkussiivista jokellusta, jonka keskeltä (samalla kun virtuoosimaisen rytmitajun outo melodia vie mennessään) alkaa hahmottua sanoja, tai jos ei aivan sanoja, jonkinlaisia väitteitä, asentoja, muotoja. Kommunikaation tunne on tiheänä ilmassa.
Klubin savuisella lavalla nuori mies tarttuu mikrofoniin. Toinen käsi iskee efektilaitteen kosketuspintaan ja nakuttaa manipuloidun äänen laptop-tietokoneesta purkautuvan biitin kanssa samaan tahtiin. Esiintyjä hyppii, tanssii, riehuu musiikin tahdissa, mutta musiikki on hänen omaa ääntään, koneen sisuksien läpi kierrätettyä – yleisö riehaantuu myös, heittäytyy mukaan johonkin, jolla ei aivan ole nimeä: esittävää runoutta, äänirunoutta, suuteknoa, beatboxausta…
Populaarikulttuurin lukemattomat genrenimet todistavat tarpeestamme ja mieltymyksestämme luokitteluihin. Nimeäminen ei kuitenkaan koskaan tavoita sitä, mitä taiteilija tekee. On mahdotonta sanoa, että ”äänirunous” on jotain, koska ne, jotka äänirunoutta harjoittavat, tekevät niin monia asioita ja tulevat niin monista eri taustoista, ettei ole mahdollista verrata yhtä esiintyjää toiseen jonkin yhteisen nimittäjän avulla. Voidaan vaian sanoa, että viime aikoina tämä yli satavuotias taiteenlaji on alkanut saada sijaa Suomessakin, ja näin ollen on mielekästä esitellä sitä lukevalle yleisölle. Esittelymme ei ole kattava, eikä voisikaan olla, sillä saadakseen käsityksen äänirunoudesta sitä on kuunneltava. Mitkään teoriat eivät opeta arvostamaan tätä kenties kaikkein kokemuksellisinta runouden lajia.
Numeromme on moniääninen: vanhaa ja uutta, outoa ja tuttua, kaukomaista ja kotimaista, avantgardea ja romantiikkaa. Olemme iloisia tästä äänekkäästä moniäänisyydestä. Toimitukseenkin asti on kuitenkin kuulunut juoruja, joiden mukaan Tuli&Savu olisi ”yhden asian lehti” – ja oletettavasti tällä tarkoitetaan ”uuden runouden”, eli useimpien mielestä varmastikin kokeellisen tai avantgardistisen runouden asiaa.
Haluaisin tässä pääkirjoituksessa kumota tämän juorun: Tulen&Savun linja ei ole minkään poetiikan teorian mukainen. Olemme avoimia kaikille niille, jotka haluavat sivuillamme esiintyä ja väitellä, otella ja syleillä. Ei ole kenenkään edun mukaista, että pienellä runokentällämme lietsotaan erimielisyyksiä silloin kun niitä todellisuudessa ei ole olemassa. Tilaa on kaikille.
Tosiasia lehden suhteen on ollut se, että monista runouden kansainvälisistä pääsuuntauksista ei olla Suomessa koskaan puhuttu. On ollut ajankohtaista ja tärkeää esitellä sellaisia asioita kuin L=A=N=G=U=A=G=E -runous tai visuaalinen runous – ja toisaalta muistuttaa dadaismin ja surrealismin perinteestä. Tämä ei tarkoita, että lehdessä suosittaisiin tällaista kirjoittamisen tapaa: päin vastoin, meitä kiinnostaa myös Swinburne ja uusformalismi.
Lehti voi kuitenkin elää vain toimituksensa käytössä olevan ajan ja saatavissa olevan materiaalin turvin. Kuinkahan moni lukija tulee ajatelleeksi, etä alkamalla itse kirjoittajaksi voisi vaikuttaa tilaamansa ja muuten vain lukemansa lehden sisältöihin? Tämä on avoin kutsu: Tuli&Savu on monipuolinen runouslehti ainoastaan, jos nuo ”monet” avaavat pöytälaatikkonsa ja äänestävät sivuillamme äänillään.