Federico García Lorca
Hämärä rakkaus. 30-luvun runot
Suomentanut Katri Kaarniala
ntamo 2018, 74 s.
Vuonna 1930 Federico García Lorca (1898–1936) palaa runollisesti voittoisalta Amerikan-matkaltaan. Seuraavana vuonna Espanja julistautuu historiassaan toisen kerran tasavallaksi; alkaa uudistusten, toiveiden, pettymysten ja ristiriitojen aikakausi, joka huuhtoutuu maailmanhistoriasta sisällissodan (1936–1939) verivirroissa.
Lorca alkaa tukea ja toteuttaa tasavallan kulttuuripolitiikkaa. Hän johtaa pientä valtiollista ylioppilasteatteria (Teatro Universatorio La Barraca), joka esittää maaseudun syrjäkylillä avantgardistisia tulkintojaan. Teatterinjohtaja kirjoittaa kuuluisat näytelmänsä Veren häät, Yerma ja Bernarda Alban talo (suom. Pentti Saaritsa).
Samaan aikaan Lorca kirjoittaa myös runoja. Kuuden galicialaisen runon (Seis poemas galegos) sarja julkaistaan kirjasena 1935, mutta Tamaritin runot (Diván del Tamarit) ja Hämärän rakkauden sonetit (Sonetos del amor oscuro) postuumisti vasta 1940 ja 1984. Kesällä 1936 kansallismieliset sotilaat murhaavat Lorcan. Sisällissota huuhtoo historiasta runoilijan, mutta ei hänen runojaan, kuten Katri Kaarnialan Lorcan 30-luvun lyriikan suomeksi kokoava Hämärä rakkaus osoittaa.
Arabian sana Tamarit merkitsee ”taateleista runsas”. Lorcalla ilmaisu viittaa erityisesti hänen sukunsa granadalaiseen maatilaan kuten Kaarniala jälkisanoissaan selittää. Ristiessään kokoelmansa divaaniksi Lorca paitsi tunnustaa ja tutkii oman kulttuurinsa arabialaisia juuria, liittyy myös vanhaan korkeakirjalliseen perinteeseen. Esimerkiksi Goethe julkaisi vuonna 1819 kokoelman Hafiz-vaikutteisia runoja nimellä West-östlicher Divan. Lorcan teos koostuu gaseeleista ja qasidoista, mutta Kaarnialan mukaan yhteys näihin arabialaisen runouden muotoihin jää tarkoituksellisesti nimellisen kunnianosoituksen tasolle.
Kuusi galicialaista runoa on alun perin kirjoitettu Luoteis-Espanjassa puhutulla galegon kielellä. Hämärän rakkauden sonetit puolestaan hakeutuu Espanjan kirjallisuuden kultakauden esikuvien äärelle; Kaarniala mainitsee Luis de Góngoran (1561–1627). Niin ikään esikuvana on mainittu Pyhä Ristin Johannes (1542–1591), mystikko, jota Seppo A. Teinonen on tulkinnut suomeksi (teokset Elävä rakkauden liekki ja Pimeä yö). Esimerkiksi sonetissa ”Rakkauden haavat” katolisen mystiikan esikuva tuntuu ilmeiseltä: ”Tämä valo, tämä ahnehtiva liekki, / tämä harmaa seutu ympärillä, / tämä ainokaisen ajatuksen piina, / tämä taivaan, maan ja ajan tuska”.
Kumartaapa Lorca itään tai länteen tai tähyää miten kauas menneisyyteen tahansa, hän kirjoittaa kuitenkin aina ”lorcaa”: hän on samanaikaisesti tässä ja nyt, ”iholla”, ja hieman jo tulevaisuudessa: ”Ilma on kuolematon eikä hidas kivi / tunne varjoa, ei liioin sitä vältä. / Eikä ihminen sydämessään kaipaa / kuusta valuvan hunajan kylmää virtaa.”
Me tunnemme ja tunnistamme Lorcan. Suomen kielellä ovat Andalusian varjot tuoksuneet ja mustalaiskitarat rämisseet yli puoli vuosisataa, siitä asti kun Matti Rossi julkaisi edelleen aikaa uhmaavan käännösvalikoimansa Runoja (1963). Sen jälkeen Lorcaa ovat tulkinneet muun muassa Kirsi Kunnas (Mustalaisrunoelmia, 1976) ja Brita Polttila (Runoelma cante jondosta, 1977). Kaarnialallekin Hämärä rakkaus on jo kolmas sukellus näihin levottomina kukkiviin maininkeihin (Mustalaisromansseja ja kaksi runodialogia ilmestyi 2009, Runoilija New Yorkissa 2012).
Viimeistään ensimmäisestä säeparista, joka tässä tapauksessa laulaa ”Ei kukaan ymmärtänyt kuinka tuoksui / sinun uumiesi hämärä magnoliankukka”, tunnemme ja tunnistamme. Maailma ja kieli ovat omintakeiset. Niiden luulisi olevan alttiita jäljittelylle, mutta sitä ne eivät kuitenkaan ole. Pastissi jäisi esikuvastaan mittaamattoman kauas, olisi lähtökohtaisesti huono – säeparista puuttuisi sekä hämäryys että tuoksu. Ennen kaikkea siitä puuttuisi magnolia.
Lorcan tapauksessa runoilija ja hänen runoutensa samastuvat niin, ettei kumpaakaan näe toisen alta. Mutta mitä me näemme kamelian varjossa? Miten soi särkyneen veren viulu tässä ja nyt? Toisin sanoen: miten Kaarniala opastaa meidät äidinkielellämme Lorcan valoihin, varjoihin ja hämärään, tuoksuihin ja ääniin?
Tamaritin runot ovat intiimejä lemmenrunoja, joissa rakastaja puhuttelee rakastettuaan: ”Mutta sinä tulet / pitkin hämäryyden sameita viemäreitä.” Runoilijan välittömästä fyysisestä ympäristöstä ammentava kuvasto puhuttelee intiimiydellään kaikkia, se puhuttelee kaikkeutta – tämä lienee korkeatasoiselle lyriikalle tunnusomaista. ”Voin sietää illan vihreän myrkyn / ja murtuneet holvit joissa aika kituu”, parahtaa rakastetun poissaolon läheisyydestä tai läheisyyden poissaolosta kärsivä runoilija.
Juuri läsnäolo tarjoaa tilaisuuden vertailuun. Viisi Tamaritin runoa sisältyy jo Rossin valikoimaan: ”Hirvittävän läheisyyden gaseeli” (Rossi: ”Gacela kauhean läsnäolosta”), ”Hämärän kuoleman gaseeli” (”Gacela hämärästä kuolemasta”), ”Itkun qasida” (”Casida itkusta”), ”Mahdottoman käden qasida” (”Casida mahdottomasta kädestä”) ja ”Ruusun qasida” (”Casida ruususta”).[1]
Ero luo merkitystä: Kaarnialan ”hirvittävä läheisyys” vs. Rossin ”kauhean läheisyys”. Alkutekstin mukaan kyseessä on ”la terrible presencia”,[2] joten Kaarniala on asiallisesti ottaen ”oikeammassa”. Runouden kääntämisen kohdalla tällainen vertailu on tietysti mieletöntä: kyse on kokonaisnäkemyksestä, soinnista, kääntäjän omasta runollisesta mielenlaadusta. Rossi kääntää rakenteen puolesta ”soivemmin”. Kaarniala: ”Olen sulkenut parvekkeeni / sillä en tahdo kuulla itkua” vs. Rossi: ”Olen sulkenut ikkunan / etten kuulisi itkua”. Kaarniala: ”tahdon että härät puhuvat suurille lehdille” vs. Rossi: ”tahdon härkien puhuvan suurille lehville”. Sisällön suhteen käännökset ovat usein identtiset (en tiedä missä määrin Kaarniala on tietoisesti pyrkinyt eroon vanhasta suomennoksesta).
Suurin ero on ”Mahdottoman käden qasidassa”. Rossin ”En tahdo suuta, tahdon vain sen käden” on kääntäjän oma keksintö tai painovirhe – ellei hän sitten ole käyttänyt eri alkuperäisversiota. Alkuteksti kuuluu: ”Yo no quiero más que esa mano”, ja sen Kaarniala kääntää ”En tahdo muuta kuin sen käden”. Rossin ”Olisin kalpea kalkkililja” on Kaarnialalla ”Se olisi valkea kalkkililja”… Alkutekstin mukaan ”Sería un pálido lirio de cal”, joten molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, Rossin kenties runollisesti tehokkaampi. A. S. Kline näyttää kääntävän englanniksi ”It would be a pale lily of lime”.
Johtuuko sitten tottumuksesta ja siitä, että yhteen aikaan kuuntelin todella paljon Matti Rag Paanasen Rossin käännöksiin sävellettyjä Lorca-lauluja, mutta Rossin versio nimenomaan soi mielessäni. Se vilistää korvissa, Kaarnialan antama hahmo on staattisempi.
Kaarniala kertoo pyrkineensä vapaaseen rytmitykseen. Sonettien kohdalla hän on noudattanut säejakoa mutta luopunut riimeistä. Ratkaisu on viisas, etenkin jos usein mainittu sonettimuodon ongelmallisuus suomen kielessä pitää paikkansa. Pidän käännöksistä ja niiden rytmistä – kenties tiettyä hakkaavuutta lukuun ottamatta,[3] joka toisaalta paljastuu vain vertailemalla. Ja saattaa jonkun korvissa Lorca hakatakin…
Nautin suomennoksesta. Lukijana kuljen iloista ja hirveää siltaa Espanjan 1930-luvun maaseudulta nykypäivän Helsinkiin, eikä matkalla jää mitään pois. Jos Espanjan maaseudulla elettiinkin Luis Buñuelin todistuksen mukaan keskiaikaa, kuljen siis keskiajasta uuteen keskiaikaan. Jälkisanoissa korostetaan Lorcan myöhäistuotannon moderniutta, mutta minun lukijankokemukseni painottaa Lorcan tuotannon kuvallista yhtenäisyyttä: samaa verevää ja veristä maisemaa alusta loppuun, runon kuumaa ja kuivaa autiomaata, jota välimerkittävät virrat ja kaivot ja kaivoon hukkuneet.
Sisällissota oli tulossa, ja Lorca kirjoitti aikakauden veriset juuret maanpinnalle. Kun pimenee sodaksi, ovat runot kuin lyhtyjä. Valot ja varjot heittyvät meihin päin.
1 Federico García Lorca 1963. Runoja. Suom. Matti Rossi. Helsinki: Otava, 119-124. Viisi runoa on vain pieni osa kokonaisuudesta, mutta niihin kannattanee vertailumahdollisuuden vuoksi pysähtyä – varsinkin kun vanhempi suomennos on saavuttanut kanonisen aseman.
2 Alkutekstit teoksesta Federico García Lorca 1957. Obras completas. Madrid: Aguilar.
3 Esimerkki edellä mainitusta sonetista ”Rakkauden haavat”: ”jossa unettomana uneksin että näen sinut” (kursiivi lisätty).
Veli-Matti Huhta