Kerroin esikoiskirjansa julkaisseelle tuttavalle väitöskirjani aiheen: teen kysely- ja haastattelututkimusta Suomessa asuvista kirjailijoista, joiden äidinkieli on jokin muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Keskustelu päättyi vastapuolen lakoniseen kysymykseen: onko niitä muka?
Kyllä heitä on. Lähetin vuoden 2017 aikana yli 70:lle Suomessa pysyvästi tai osittain asuvalle kirjailijalle kutsun osallistua kirjailijan työtä koskevaan tutkimukseen, ja kevääseen 2018 mennessä olin saanut 31 vastausta. Sain vastauksia kuudella kielellä: englanniksi, espanjaksi, arabiaksi, venäjäksi, saksaksi, myös suomeksi. Kaikkiaan vastaajat ilmoittivat 15 eri äidin- tai natiivikieltä.
Vuonna 2014 käynnistyneen tutkimukseni tavoitteena on luoda mahdollisimman kattava kuva Suomessa 2010-luvun puolivälissä asuvista kirjailijoista, joiden ensimmäinen kieli on muu kuin jokin Suomen virallisista kielistä. Tiedän kuitenkin hyvin, että olen tavoittanut heistä ainoastaan osan. Vain pieni osa heistä löytyy suomalaisista apurahojen hakijarekistereistä, suurimmalla osalla heistä ei ole suomalaista kustantamoa ja vielä harvempi kuuluu Kirjailijaliittoon tai Finlands Svenska Författareföreningiin. Moni heistä on sen sijaan löytänyt verkostokseen Roxana Crisólogon vuonna 2013 perustaman Sivuvalo-projektin, joka nyttemmin toimii yhteistyössä Nordic Literatures in Change and Exchange -verkoston kanssa. Viimeksi mainittu pyrkii nostamaan esiin ja edistämään Pohjoismaissa asuvien muunkielisten kirjailijoiden asemaa.
Jotkut tutkimukseni kirjailijoista ovat työskennelleet koko aikuisikänsä Suomessa ilman virallisia jäsenyyksiä, kääntäneet oman palkitun runoilijanuransa ohella Saarikosket, Tuurit ja Mellerit ja tehneet kotimaassaan hartiavoimin tunnetuksi suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Suomessa harva tuntee heitä edes nimeltä.
Mutta mitä kirjailijoita ne sellaiset edes ovat, joita suomalainen kirjallisuusinstituutio – kustantajat, yleisö, ammattiyhdistykset, kriitikot, suuri enemmistö kirjallisuudentutkijoista – eivät tunnista tai ainakaan tunnusta ammattilaisiksi? Kun kirjailijan ammattiin ei ole virallisia pätevyysvaatimuksia ja siihen on iät ajat päädytty mitä moninaisimpia reittejä, kuka tahansa voi vain ilmoittaa olevansa kirjailija. Näinhän lukemattomat pöytälaatikkokirjailijat ovat aikojen saatossa tehneetkin, moni ehkä ammattiin liitetyn mystisen taiteilijaneromyytin innoittamana. Jopa YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco on linjannut, että ”taiteilija tarkoittaa jokaista, joka pitää taiteellista luomistyötään elämänsä olennaisena osana ja joka tällä tavalla myötävaikuttaa taiteen ja kulttuurin kehittymiseen. Häntä pidetään tai hän haluaa, että häntä pidetään taiteilijana riippumatta siitä, onko hän työsuhteessa tai jonkin järjestön jäsen.”
Tutkimukseeni osallistuneista kirjailijoista jotkut julkaisevat arabiaksi internetissä tai kirjallisuuslehdissä, koska kotikieliset kirjankustantamot ovat jääneet poliittisten mullistusten tai vuosia, vuosikymmeniäkin jatkuneiden aseellisten konfliktien jalkoihin. Jotkut taas julkaisevat espanjaksi tai saksaksi, koska heillä on laadukas espanjan- tai saksankielinen kustantaja ja laaja lukijakunta jossakin Suomen rajojen ulkopuolella. Jotkut ovat kotimaassaan sortuneet ajattelemaan oman turvallisuutensa kannalta liian vapaasti. Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista kirjailijoista kirjoittaa uudessakin kieliympäristössä äidinkielellään, koska se on heille luontevan itseilmaisun ja rajattoman ajattelun kieli. He asuvat, kasvattavat lapsensa ja työskentelevät Suomessa, mutta eivät pidä itsestään meteliä siitä huolimatta, että he ovat voittaneet merkittäviä kirjallisuuspalkintoja joko kotimaassaan tai kansainvälisesti, kuten runoilijat Mohsen Emadi, Dorothea Grünzweig ja Manfred Peter Hein.
He eivät täytä suomalaisia, institutionaaliseen taidekäsitykseen perustuvia ammattikirjailijan kriteerejä, koska he eivät julkaise suomeksi tai ruotsiksi. Ei sillä, että se läheskään kaikkia heistä edes haittaisi, mutta osaa häiritsee se, etteivät he voi liittyä esimerkiksi oman ammattikuntansa sosiaaliturvasta neuvotteleviin liittoihin. Montaa meistä suomenkielisistäkin vähintään harmittaisi, jos emme voisi edes hakea oman ammattiliittomme jäsenyyttä siksi, että ilmaisemme itseämme väärällä kielellä.
Kun virallisia pätevyysvaatimuksia kirjailijaksi ei ole, ammattikunnan rajat voivat aikojen kuluessa piirtyä hyvinkin mielivaltaiseen kohtaan, kun vain tarpeeksi moni ne hyväksyy. Yksittäinen kirjailija voi perustella itselleen rajan hiljaisen hyväksymisen sillä, että itse jää sen paremmalle puolelle. Monelle Kirjailijaliiton jäsenyys on pitkäaikainen haave, sinnikkään työn tulos maailmassa, jossa vain muutama prosentti kustantajille vuosittain tarjotuista käsikirjoituksista muuttuu julkaistuiksi kirjoiksi. Kirjailijaliittoon päästäkseen kirjailijan on pitänyt ylittää julkaisukynnys kahdesti – saavutus sinänsä.
Suomen kirjallisuuden juuret ulottuvat aikaan, jolloin pitkin Eurooppaa levisi ajatus kansallisvaltioista, joista kussakin asui yksi, yhteistä äidinkieltä puhuva kansa. Pitkin 1800-lukua kansallisia identiteettejä rakennettiin muuallakin kuin Suomessa peilaamalla omaa olemusta niihin, jotka eivät olleet meitä. Kansallisen kertomuksen luomisessa taiteella, etenkin kansalliskielisellä kirjallisuudella ja sen tarinoilla Suomen omalaatuisesta, sisukkaasta, nöyrästä ja sitkeästä kansasta, oli suuri rooli. Se että suomen kielestä kasvoi ruotsin ja venäjän kielten varjossa itsenäisen valtion virallinen kieli, oli huikea saavutus. Vuoden 2018 Suomessa on vaikeaa ellei mahdotonta kuvitella, mitä Suomen Kirjailijaliiton perustaminen vuonna 1897 on merkinnyt suomenkielisille kirjailijoille, kuten Eino Leinolle, Juhani Aholle, Teuvo Pakkalalle, Ilmari Kiannolle ja Maila Talviolle, ja miten pitkä pioneeritaival sen perustamista oli edeltänyt. Ja ennen kaikkea, mitä se on symbolisesti merkinnyt aikana, jolloin pieni, väheksytty kansakunta etsi tapoja tulla omaksi itsekseen.
Kuvaa kulttuuriltaan yhtenäisestä kansakunnasta rakennettiin itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä vakaasti, ja yhtenäisen kansakunnan pohjalle rakennettiin 1960-luvulta alkaen suomalaisten keskinäiselle solidaarisuudelle – ainakin normatiiviselle sellaiselle – perustuva hyvinvointivaltio, kansallinen ylpeydenaihe. Samoihin aikoihin rakennettiin myös taiteen tukijärjestelmä, jonka perusta ei ole puolessa vuosisadassa juuri muuttunut, vaikka yksityiset säätiöt ovatkin kasvattaneet viimeisen vuosikymmenen aikana osuuttaan taiteellisen työskentelyn rahoituksesta.
Aina 1990-luvulle asti Suomessa elettiin vähäisen maahanmuuton kautta verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin ja vähemmistökielet ja -kulttuurit pysyivät myös kirjallisessa elämässä varsin näkymättöminä. Viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana Suomen väestö on kuitenkin moninaistunut niin, että muita kuin Suomen virallisia kieliä äidinkielenään puhuvien määrä oli jo vuonna 2015 ylittänyt ruotsinkielisten määrän. Venäjän- ja vironkielisten jälkeen suurin vieraskielisten ryhmä ovat vuodesta 2016 alkaen olleet arabiankieliset.
Väestön monikielistymisen lisäksi 1990-luvulla alkoi toinenkin suuri muutos: kansalaisten keskinäiselle solidaarisuudelle perustuva hyvinvointivaltio alkoi väistyä uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan tieltä. Kulttuurialatkaan, kirjallisuus muiden mukana, eivät enää niinkään tuota palveluja keskenään tasavertaisille kansalaisille vaan tuotteita maksaville asiakkaille. 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuoliskolla suomenkielistä kirjallisuutta edistämään perustetut kustantamot ovat kokeneet valtionrajoista tai kielipolitiikoista piittaamattomia omistajanvaihdoksia, ja kirjailijoista hyvin harvat ovat apurahataiteilijoina kansallisvaltiolla töissä; ammattikunnasta parhaiten ajan hengen sisäistäneet tuottavat moneen julkaisuformaattiin taipuvaa sisältöä monialayrityksille, jotka julkaisevat myös kirjallisuutta.
Työskentelyrahoituksen takaama taiteilijan vapaus on äärimmäisen harvoille suotua luksusta. Toimeentulon hankkimisessa ylimalkaan riittää työmaata, jos välillä haluaisi keskittyä ammattimaiseen kirjoittamiseen. Oma lukunsa on pienilevikkinen kirjallisuus kuten suomenkielinen runous, joka tuskin elättää sen enempää kirjailijoita kuin kustantajiakaan ja jossa palkkio kunnianhimoisesta, aikaa vievästä työstä on tunne hyvin tehdystä työstä. Monille on merkityksellistä, että tuo työ on tehty nimenomaan suomenkielisen runouden eteen.
Kun keskustelu muunkielisten kirjailijoiden asemasta viimeksi keväällä 2016 nousi valtakunnalliseen julkisuuteen, keskustelu päättyi Kirjailijaliiton silloisen puheenjohtajan Jyrki Vainosen kehäpäätelmään: Kirjailijaliitto hyväksyy jäsenikseen vain suomeksi julkaisevia kirjailijoita, koska se on suomenkielisten kirjailijoiden liitto.
Kysymys muunkielisten kirjailijoiden asemasta on ehkä tarpeettomastikin kulminoitunut ammattiliittojen jäsenyyksiin, kun ensimmäisiä portinvartijoita kirjailijan ammattiin ovat kustantajat, joilla harvoin on resursseja arvioida muunkielisten käsikirjoitusten laatua. Kieli on jossain määrin rajoite myös muilla kielillä julkaisseille kirjailijoille, jotka hakevat suomalaisia apurahoja: apurahan myöntäjän ei aina ole yksinkertaista löytää paitsi kielitaitoista, myös pätevää arvioijaa hakijan teoksille. Tämäkin on kuitenkin ongelma vain niille, jotka ovat ylipäätään tietoisia suomalaisesta apurahajärjestelmästä ja riittävän kielitaitoisia täyttääkseen hakemuksen sillä kielellä, jota apurahan myöntäjä vaatii. Tässä yhteydessä on yleensä samantekevää, vaikka hakija kirjoittaisi viittä kieltä sujuvasti, jos mikään niistä ei ole suomi, ruotsi tai englanti.
Yksittäisiä kirjailijoita yhdistää usein muun muassa rakkaus kieleen työvälineenä ja materiaalina sekä tavoite luoda teksti, joka löytää yhteyden lukijaansa. Monissa paikallisissa kirjailijayhdistyksissä on jo vuosia käyty kirjailijoiden kesken kollegiaalisia keskusteluja kielirajojen yli, ja tuskin keskustelut ovat valtakunnallisillakaan foorumeilla mahdottomia. Ensin pitäisi vain tunnistaa se tosiasia, että kyse on jo kymmenistä kirjoittamisen ja kirjallisuuden ammattilaisista, joilla olisi resursseja laajentaa käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta.
Kun yksittäiset kirjailijat kohtaavat toisensa ilman vuosisataisen kielipolitiikan taakkoja, mahdollisuudet dialogiin ovat moninkertaisesti paremmat kuin instituutioiden edustajien huudellessa edustamansa tahon kantoja valtakunnallisessa sanomalehdessä.
Suositeltavaa luettavaa:
Grönstrand, Kauranen, Löytty, Melkas, Nissilä & Pollari (toim.) 2016. Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. Helsinki: SKS.
Katri Talaskivi