Vesa Haapala
Valekuolleet
Otava 2017, 95 s.
Vesa Haapalan edellinen runoteos, yhdessä graafikko Markus Pyörälän kanssa toteutettu Kuka ampui Ötzin? (2012), on suomalaisen 2000-luvun runouden merkkiteoksia – massiivinen gordionin solmu, jonka pariin ainakin itse olen palannut toistuvasti viime vuosina. Kysymys siitä, mitä Ötzin jälkeen, on myös toistuvasti kutkuttanut mieltä. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa kun vaikuttaisi olevan meneillään jonkinlainen tavattoman hedelmällinen megalomaniakausi; edes astetta isommat kustantajat eivät tunnu kaihtavan laajojen, haastavien julkaisujen rahoittamista.
Haapala vetää Ötzinsä jälkeen liinat kiinni. Viime vuoden puolella julkaistu Valekuolleet asemoi säkeensä säntillisesti sivun vasempaan laitaan, luopuu visuaalisista voimakeinoista ja luottaa ilmaisussaan vertausten, metaforien ja motiivien vapaarytmiseen ilmaisuvoimaan. Jo välittömästi kirjan etukannen alle on painettu puhtaassa kuvallisuudessaan suorastaan poikkeuksellisen intensiivinen prologiruno. Modernistisen ilmaisutradition ilmeisimmät tunnusmerkit – tiheitä visuaalisia mielikuvia herättävä kieli, säkeiden vapaarytminen sanonta, lyyrisen minän ympärille kietoutuva fokus ja erityisesti kohti jotakin kadotettua, menetettyä tai unohdettua kurottava temaattinen lataus – ovat tekstissä harvinaisen voimakkaasti läsnä:
Joen shaali on kudottu,
vielä ei ole härmistymisen hetki.
Kuparinhohteinen lumi
kalotteina, säämisköinä.
Jääkuoriset oksat kuin joku heiluttaisi saksia.
Valvon hämärässä ja odotan.
Missä ovat he, jotka olivat ennen meitä,
missä heidän savitalonsa?
Aamulla on kynsi. Syvemmällä
on vastavalon kehrä, kaltainen.
Aurinkoja on enemmän kuin lehtiä maailmassa.
Säkeiden aiheuttama vaikutelma on yllättävä ja ristiriitainen. Aukottomaksi viilattu esteettinen tyylittely rakentaa runoon historiallisen etäisyyden synnyttämää parodista latausta, mutta samalla tekstin yleissävy on suorastaan ryppyotsaisen harras. Modernistisen tradition maaperästä vakavan-lyyrisen vihneensä ammentava kokoelma välttää ilmaisussaan muutoinkin esimerkiksi erilaisia ironian ilmenemismuotoja. Teoksen omien jälkisanojen mukaan runouden tehtävä on ”ottaa vastaan se mikä on, tavoittaa merkityksistä tyhjenevä ja kivun täyttämä maailma, mutta myös tarttua rakkauteen ja pitää siitä kiinni”.
Tämän sortin poeettinen kehystys raamittaa eritoten kirjan kansien sisälle painettuna osaltaan myös kriitikon tehtävää. Teoksen vastaanoton osaksi kun tuntuu näin ohjeistettuna muodostuvan osittain sen arviointi, miten julkaisu itse asettamansa leiviskän hoitaa. Tätä tehtävää ei vain tehdä lukijalle kovinkaan helpoksi. Lukukokemuksen nimissä Haapalan teos näet tuo kokonaisuutena mieleen ensisijaisesti kaksi attribuuttia: hidas ja sulki. Ilmaisu etenee tekstistä toiseen tavattoman verkkaisesti. Tässä ei toki itsessään ole mitään väärää, päinvastoin. Kun säkeet kuitenkin tekevät samalla kaikkensa päästäkseen aivan kuin karkaamaan jonkinlaiseen transsendenttiin toistodellisuuteen, kehittyy tekstiin vain vähänlaisesti konkreettista tarttumapintaa.
Tekstin ja lukijan välisen, etäiseksi jäävän suhteen alkusyy Haapalan teoksessa on modernistisen ilmaisutradition pyhä lehmä, kielen abstrahoiva, merkityksellistävä funktio. Runo erkanee kokoelmassa itsestään eli omasta materiaalisesta ja ajallis-tilallisesta todellisuudestaan alati kohti jotakin muuta, jotakin sellaista tasoa, joka on kielessä läsnä ikään kuin ajattomasti, vain kielen synnyttämien mielikuvien tasolla. Teemavetoiselle ilmaisulle rakentuvan teoksen aihekavalkadi tosin perustelee sinänsä asiallisesti metaforisesti latautuneiden abstraktioiden runsaan hyödyntämisen. Valekuolleiden runoissa lähestytään esimerkiksi ajan, tilan ja aaltoliikkeen hankalasti konkretisoitavia kytköksiä. Kokoelman ensimmäisessä sikermässä kielellisen abstraktion tila laveerataan esille teoksessa keskeisen roolin saavan aaltomotiivin läpi: ”Aallokon läike. Töytäise mitä / tahansa ajatusta, ja se kaatuu. // Ajattele kenttää, joka on äärellinen / mutta reunaton.”
Teoksen edetessä kysymys runokielen äärellisestä mutta reunattomasta, abstrahoivan ajattelun mahdollistavasta tilallisuudesta kääntyy hiljalleen ajatukseksi ”äärettömästä sisätilasta”. Tämä äärettömän sisätilan motiivi voi osaltaan selittää vaikutelmaa siitä, että Haapalan teoksen ilmaisu on lukijan näkökulmasta tarkasteltuna sulkeutunutta; tällainen kuviteltu tila on itsessään jotain jakamatonta ja samalla jotain, johon vain runon minällä on esteetön pääsy. Lukijan osaksi jää ulkopuolisen osa, runojen karmien välistä sisälle tirkisteleminen. Äärettömän sisätilan kautta kokoelman teksteissä käsitellään yhtä kaikki niin jälkisanoissa mainittuja kipua ja rakkautta kuin uhrautumista, äärimmäistä pahuutta ja kuoleman jatkuvaa läsnäoloakin. Yhdeksi kokoelman avainkohdaksi lukemassani säeparissa todetaan osuvasti: ”Yksi, kaksi, kolme. Tulin ratkaisemaan arvoitusta ihmisen autiudesta. / Kaksi, yksi, nyt. Päästäkää minut ulos, herättäkää toisella puolen.”
Itse en jäänyt kaipaamaan Haapalan kokoelmalta niinkään ulos- kuin sisäänpääsyä. Ulos halajava minä ja sisään halajava lukija eivät omassa lukukokemuksessani koskaan kohdanneet. Toisaalta: se tähän kritiikkiin sisälle kirjoittamani subjektiivinen premissi, että tekstin ja lukijan välinen yhteys, kohtaaminen tai kytkeytyminen on ylipäänsä alati tavoittelemisen arvoinen asia, on aivan yhtäläinen ideologinen ennakko-oletus kuin esimerkiksi modernistiseen ilmaisutraditioon sisälle kirjoitettu autonomiaesteettinen transsendenssikin. Sellainen lukija, joka lähestyy kieltä ensisijaisesti representaation, referentiaalisuuden ja merkitysten raameissa, saakin Haapalan teoksesta varmasti kosolti riemua.
Merkitysvetoisen runoilmaisun keskeinen ongelma 2010-luvun kontekstissa on se, että runo itse materiaalisena ja maailmallisena, maailmaan kytkeytyvänä ja maailmassa vaikuttavana tekstuaalisena objektina jää helposti vaille kaipaamaansa ja ansaitsemaansa huomiota. Tekstin ja tosimaailman välille kirjoittuu ylittämätön railo, ja runokielen ainoaksi tehtäväksi muodostuu näin ollen alati jonnekin muualle viittaaminen eli merkityksellistäminen. Kun runous koodataan näin merkitysten toismaailmalliseen transsendenssiin kuvitteellisen oven avaavaksi jäniksenkäpäläksi, jää runojen tosiasiallisten vaikutusten ja mahdollisuuksien ruotiminen yksinomaan leipätekstistä materiaalisesti erotettujen jälkisanojen tasolle.
Miikka Laihinen