Sami Liuhto
Canti di Assisi
ntamo 2017, 252 s.
Sami Liuhdon runotuotannossa yhdistyvät harvinaisella tavalla menetelmällisyys ja tunnustuksellisuus. Palindromien, anagrammien ja sananeliöiden kaltaisten pakotelähtöisten muotojen lisäksi Liuhto on kirjoittanut lähes päiväkirjamaista runoutta, jossa mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä erilaiset epäonnistumisen ja syrjäytymisen kokemukset kuvataan milloin traagiseen, milloin tragikoomiseen sävyyn. Liuhto itse on puhunut tuotannostaan kokonaistaideteoksena, jonka osia runoteokset, Tusinaromaanit-projekti ja Sami Liuhdon taudinkuva -yhtye ovat. Tämän taideteoksen keskiössä tuntuu tavalla tai toisella olevan Sami Liuhto -niminen kirjailijapersoona.
Canti di Assisi on 250-sivuinen järkäle, jossa Liuhto käyttää koko keinovalikoimaansa. Teos sisältää niin palindromeja, sananeliöitä, aseemista kirjoitusta, metrorunoja, välimerkkirunoutta, kollaasia kuin loputtomia alaviitteitä toisiin teoksiin. Sivumäärä perustuu Fibonaccin lukujonoon, jota Liuhto pyrkii mukaillen noudattamaan teoksissaan. Teoksen temaattisen kehyksen muodostaa vuonna 2014 tehty Italian-matka ja oleskelu Assisin Arte Studio Ginestrelle -residenssissä. Takakansi tarjoaa seuraavanlaista kehyskertomusta: ”Eletään kevättä 2014. Yksi maineeton vajaamielinen jää kiinni Assisin kaupungissa. Mielentilatutkimuksiin passitettu epäonnistunut kirjailija Sami Liuhto kuulee päässään äänen, joka ei ole järjen ääni. Ilmiöt järkyttävät idiootin maailmankuvan perusteita.” Lukija voi päättää, suhtautuuko paratekstiin vakavasti otettavana lukuohjeena, takakansitekstin parodiana vai osana Liuhdon kirjallista performanssia.
Teos koostuu kuudesta noin 40 sivun pituisesta osiosta, joista kukin liittyy johonkin matkan vaiheeseen. Varsinainen matkakuvaus on kuitenkin harvassa, sinne tänne erilaisten menetelmällisten tekstien lomaan on ripoteltu katkelmia matkapäiväkirjasta sekä merkintöjä itse teoksen syntyprosessista.
Italian-matka kaunokirjallisen teoksen aiheena on tietysti kliseiden klisee, ja Canti di Assisi ottaakin ironisen asenteen koko matkaan ja siitä kirjoittamiseen. Heti alussa siteerataan Claude Lévi-Straussia: ”Minä vihaan matkoja ja tutkimusmatkailijoita. Ja sittenkin aion käydä kertomaan omista retkistäni.” Vaikka Canti di Assisi onkin matkakirjaksi ääritapaus, se sisältää kuitenkin niin sanotulle kirjalliselle matkakertomukselle tyypillisiä piirteitä. Ensinnäkin matkan tarkoitus on siitä kirjoittaminen, jolloin matkustaminen ja kirjoittaminen toimivat toistensa metaforina. Toiseksi kirjailijan matkaoppaana toimii kirjallinen teos, Liuhdon tapauksessa Ezra Poundin Pisan Cantos: ”luen Pisan Cantosia / Canti Pisania // minä vielä käännän tämän [viite poistettu]”. Massaturismin aikakauden matkakertomuksille on tyypillistä myös elitistinen antiturismi: halutaan pysyä kaukana massoista ja hakeutua kohteisiin, joita turistit eivät ole vielä pilanneet. Liuhdon kirjailijahahmo edustaa puhtaaksi viljeltyä antiturismia: ”ihmiset vain hölisevät Tiberiuksesta & Pompejista sekä jostain luolasta, mutta eniten minua kiinnostaa Casa Malaparte, josta vain harva on kuullut ja se on hyvä asia, en tahdo massoja sörkkimään kauneutta”. Pyhiinvaellus kirjallisten esikuvien asuinsijoille on matkakirjallisuuden peruskauraa sekin. Liuhdon pyhiinvaellus tosin ei liity pelkästään yksittäisiin kirjailijoihin (Pound, Malaparte) vaan kokonaiseen kirjallisuudenlajiin, onhan vanhin tunnettu sananeliö, latinankielinen ”SATOR / AREPO / TENET / OPERA / ROTAS”, peräisin Pompejin raunioista. Tässä Liuhdon homage:
Rajoitelähtöinen kirjoitus muodostaakin teoksen suurimman osan. Canti di Assisin tekstuaalinen perusyksikkö ei ole runo vaan sivu, jolle eri menetelmin tuotettua tekstiä asemoidaan. Tyypillinen sivu koostuu kahdesta tai useammasta sananeliöstä, joiden lomaan tai viereen on aseteltu palindromirunoja, alaviitteitä, välimerkkejä ja yksittäisiä kirjaimia tai sanoja. Erityisen paljon teoksessa on sananeliöitä eli samanpituisten sanojen muodostamia neliöitä, jotka voidaan lukea sekä vaaka- että pystysuoraan. Tiukkojen muotorajoitteidensa vuoksi sananeliö on semantiikaltaan väistämättä varsin sattumanvarainen. Historiallisesti muoto on esiintynyt niin maagis-uskonnollisissa yhteyksissä kuin ristisanatehtävän kaltaisena aivopähkinänä. Canti di Assisin sananeliöt kytkeytyvät matkateemaan Italian paikkakuntien (Roma, Assisi, Spoleto, Napoli ja niin edelleen), historiallisten henkilöiden (Giotto, Cimabue, Dante, Pound) ja italian kielen sanojen kautta. Välillä temaattisena pakotteena toimii itse kielen materiaalisuus, kuten aakkosille omistetuissa sananeliöissä. Neliöiden suunnaton määrä antaa vaikutelman rituaalisesta toiminnasta: ikään kuin jokainen paikka ja aihe olisi neliöitävä, jotta ne voisi ottaa haltuun. ”Aamiaisella on syötävä hyvin, toivottavasti aamiainen on mannermainen. Huoneessa. Voisin neliöillä.”
Toinen silmiinpistävä keino on eräänlainen opaakki tai puoliopaakki alaviite, joka koostuu pelkästä tekijän nimestä tai sivunumerosta. Toisin kuin esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanissa (jonka alaviitteisiin Liuhdon teoksessa sivumennen sanoen viitataan), alaviitteiden takana on todellinen teos: ”Tarvitsen kirjoja alaviitteisiin”. Pienen googlettelun perusteella saa esimerkiksi selville, että viite ”Rantama 2015b” viittaa luultavasti Vesa Rantaman arvosteluun Liuhdon Sotaanlähtö-romaanista. Riippuu tietenkin lukijasta, jaksaako tällaiseen leikkiin lähteä mukaan. Toisin kuin proosassa, tekstin materiaalisuutta korostavassa runoudessa alaviitteellä ei välttämättä ole keskeytyksen tai sivupolun funktiota, vaan se toimii tasa-arvoisena tekstiaineksena, keinona muiden joukossa. Lisää viitteiden käytöstä suomalaisessa nykyrunoudessa ks. mm. Salmenniemi 2010.
Intertekstuaalisuus, jota myös alaviitteet edustavat, ei Canti di Assisissa ole kuitenkaan mitenkään sattumanvaraista. Tiettyihin tekijöihin ja teksteihin toistuvasti viittaamalla teos väistämättä määrittelee myös itseään. Canti di Assisin kaanoniin kuuluvat Poundin lisäksi ainakin Joycen Finnegans Wake, Curzio Malaparte, Matti Pulkkinen (Liuhdonkin teos on kaikkiruokainen kuin sika), Hannu Helin, hypertuottelias omakustannerunoilija Matti Tiisala, Jouko Turkka, Jaakko Yli-Juonikas sekä Mark Z. Danielewskin ergodisen kirjallisuuden klassikko House of Leaves.
Keskeiseksi intertekstiksi nousee jo mainittu Pisan Cantos, jolta ”Assisin Cantot” ovat saaneet nimensä. Kyseessä on Poundin suurhankkeen ehkä tunnetuin osa, jota hermoromahduksen saanut runoilija alkoi kirjoittaa vankileirillä Pisassa toisen maailmansodan päätyttyä. Pound rakensi Pisan Cantosissa niin sanottua fuugan poetiikkaa, jossa vankilakokemukset, muistelot Lontoon ja Pariisin kirjallisuusskeneistä, monikieliset sitaatit ja poliittinen paasaus (muun muassa juutalaisvastaiset kannanotot) sekoittuvat avoimeksi – ja joidenkin mielestä käsittämättömäksi – kokonaisuudeksi. Cantot olivat yksi konkreettisen runouden varhaisia esikuvia, ja Poundin kielimaterialistiseen puoleen viitataan myös Canti di Assisissa: ”’beloved in the eyetalian peninsula’ trenord trenitalia / tämä on sanarunouden maa”. Muuten jää hieman avoimeksi, miksi juuri Pound on niin keskeisessä osassa 2010-luvun suomalaisessa kokeellisessa runoteoksessa. Liuhdon teoksen takakansiteksti toki viittaa siihen mahdollisuuteen, että teoksen kirjailijahahmo jollain lailla samastuu Poundiin, joka Pisan Cantosin kirjoitusajankohtana oli kaikin tavoin aallonpohjassa. Myös Ezra Pound vuonna 1945 kuuli päässään äänen, joka ei ollut järjen ääni.
Kokonaisuutena Canti di Assisi on lukukokemus, jossa tulee jatkuvasti etsittyä sopivinta lukuasentoa, eikä sellaista missään vaiheessa löydy. Se ei ole runoelma, vaikka täyttääkin tietyt ulkoiset puitteet, eikä myöskään matkakertomus, vaikka sisältääkin lajille tyypillisiä piirteitä. Se on jotain enemmän kuin yksittäiset tekstinsä, katkelmansa, sivunsa ja osastonsa, mutta on vaikea sanoa, mitä. Jo pelkkä tekstin määrä käy välillä puuduttavaksi, toisaalta temaattisten ja narratiivisten kiintopisteiden vähyys tekee luennasta keskipakoista: jokin yksittäinen sana, viite tai sitaatti sinkoaa huomion muualle, ja huomaankin lukevani Pound-anekdootteja, Kiiltomatoa, Sami Liuhdon blogia tai omaa matkakirjallisuusaiheista graduani. Teoksen runokeinojen ja visuaalisen ilmeen moninaisuus onneksi luo myös vaihtelua ja rytmiä tekstiin.
”Make no mistake, those who write long books have nothing to say. Of course those who write short books have even less to say.” Tällä Danielewskin House of Leaves -romaanista otetulla lainauksella Canti di Assisi tuntuu kommentoivan itseään. Jotain samantapaista olisi voinut sanoa Fernando Pessoa, joka kirjoitti sivukaupalla kirjoittamisen turhuudesta. Jälleen kerran riippuu lukijasta, ottaako lainaus nihilisminä, vitsikkäänä heittona, yrityksenä suojautua ironian taakse vai vakavasti otettavana metapoeettisena kommenttina. Oli miten oli, Liuhto näyttää lähteneen pitkien kirjojen tielle. Jos kirjailijan blogiin on luottaminen, luvassa on ainakin 408- ja 658-sivuisia teoksia.
Janne Löppönen