Sirpa Kyyrönen
Ilmajuuret
Otava 2016, 59 s.
Sirpa Kyyrösen kolmas teos Ilmajuuret jatkaa tekijän aiempien runokokoelmien tematiikkaa keskiössään nainen. Teos tunnustelee perhe-elämää maan, ilman ja meren läpi. Uutena kulmana on ilmajuuriin vertautuva välitilassa hapuileminen, kysymys siitä miten sopeutua yhtäaikaiseen haluun pysähtyä ja edetä, ”olla kotoisin ja lentää”. Miten juurtua muuttuvassa elämässä aina uudelleen eri tavoin haarautuvien kanssaihmisten kanssa? Emme ole yksin, vaan muodostamme koko ajan liikkuvan verkoston muiden ihmisten, ympäristön ja historian kanssa. Ilmajuuria voi aiheensa ja tyylinsä puolesta pitää esikoiskokoelman Naispatsaita (Otava, 2010) ja toisen teoksen Lempeät tukaanit (Otava, 2012) trilogiamaisena jatkona tai päätöksenä.
Viisi osastoa muodostavat löyhän elämänkaaren aikuistumisesta ja parisuhteen muodostamisesta perheen perustamiseen, vanhemmuuteen sekä äidin ja lapsen väleihin. Äitiydestä puhutaan rehellisesti ja kaunistelematta: miltä tuntuu väsyä, ärsyyntyä, itkeä, kulua, haluta ”suojella ja purra”, kun ”lapsen nauru on / ettet sinä söisi poikasiasi”. Rakkautta ei kuitenkaan unohdeta, koska se on mittaamatonta. Vanhemmuutta ja lapsia kuvataan usein liikuttavalla tavalla:
kun sinä synnyit savinen ja puhdas
nyrkkikivestä puhjennut pikkulintu minun juureni ilmassa
kunnes kasvoit
jalat ja minä istutin
sinut maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin
Ilmajuurien vertauskuvallinen välitila konkretisoituu otsikossa kahden elementin, maan ja ilman, välissä harovissa juurissa. Runot kulkevat ilmassa, maassa ja meressä ja pohtivat, kuka minä olen ja miten säilytän otteen itseeni. Minuutensa voi myös hävittää, jolloin tapahtuu ”ruumiin rajojen katoaminen, vettyminen”, voi muuttua pehmeäksi tyynyksi tai vedessä eläjäksi, valaaksi: ”Paisua siniseksi palloksi, pyöriä ja voida pahoin, upottaa laivoja”. Miten pysyä minänä, ”kun ei tiedä mistä itse tykkää”? Teos lohduttaa väsymyksen ja rakkauden painamaa äitiä, joka saattaa olla hukassa, mutta teos antaa siihen luvan.
Vesi ja valaat ovat saaneet itselleen koko neljännen osaston, jossa puhuja tuntuu olevan erityisen uppeluksissa. Meri on elementtinä tuttu jo Kyyrösen aiemmasta tuotannosta, mutta Ilmajuurissa se esiintyy entistä voimakkaampana. Meri ja siihen liittyvät kuvat tuntuvat kelluvan juuri siinä välitilassa, jossa puhuja tasapainoilee. Neljännen osaston lisäksi merikuvia nousee kokoelmassa sieltä täältä, ”meri on verbeistä sakea”, sekin täynnä liikettä.
Myös typografia on aiempaa ilmavampaa. Yksittäin tai pareittain aseteltujen säkeiden ja säkeistöjen välissä on useammin tilaa ja sisennyksiä on runsaammin. Lempeissä tukaaneissa osa runoista oli proosarunoa muistuttavissa suorakulmioissa, mutta Ilmajuurissa niin tiivistä muotoa ei enää näe. Teoksen säkeet on tasattu pääasiassa vasemmalle, ja oikea reuna elää säkeen pituuden mukaan. Rytmi aaltoilee tarkoituksenmukaisesti, eikä töksähdyksiä satu. Teos etenee velloen, enkä ainakaan löytänyt yhtäkään pistettä.
Luontoon limittyminen tuo teokseen ikiaikaisuutta, ja vaikka sanatasolla sanotaan meri, metsä ja kylkiluu, kliseen lähellä ei käydä. Ilmajuurien erityislaatuisuus piileekin siinä, miten arki ja luontokuvat laajenevat naiseuden ja äitiyden kuviksi. ”Pojalla on suuret unet, hyvä siemenpuu herättää metsä, herättää sydän / joka hakkaa meitä, kasvamisen paino”. Arki ei ole vain arkea vaan voi viitata myös syvemmille tasoille yhtä lailla kuin esimerkiksi symboliset ja historiallisestikin runoudessa käytetyt puu ja lintu.
Luonto on perinteikäs ja loputon kielikuva- ja materiaalivarasto. Runojen luontokuvien kautta Ilmajuuret kiinnittyy tiiviisti ympäristöön. Ympäristökatastrofiin Ilmajuuret viittaa pienesti yksittäisellä säkeellä teoksen jopa apokalyptisesti myrskyävässä lopussa: ”luonnonvarat loppuvat elokuussa”. Ilmastonmuutos ei ole varsinainen aihe, enkä luonnehtisi teosta varsinaisesti ekokriittiseksi, mutta voiko tässä ajassa käyttää luontoa materiaalina viittaamatta ekokatastrofiin? Kysymykset olemassaolosta ja juurtumisesta voi kohdistaa myös siihen, mitä juurettomuus aikamme pakolaiskriisien keskellä tarkoittaa. Millainen on meidän maamme ja maaperämme, johon olemme kenties nyt juurtuneet, ja miten pitkään se tällaisena säilyy?
Runouden traditiossa Kyyrönen liittyy naislyriikan perinteeseen. ”Runo puhuu meille” -arviosarjassa Helmetin verkkosivuilla Vesa Haapala mainitsee Ilmajuurten naislyriikan edeltäjinä muun muassa Tyyne Saastamoisen, Rakel Liehun ja Eeva-Liisa Mannerin. Uudemman runon yhteyksinä Haapala mainitsee perhetematiikan ja muun muassa Johanna Venhon. Ilmajuurien perhe-elämässä rakastetaan ja huolehditaan, mutta myös riidellään ja ahdistutaan. Perheellisyys on elämää, ei erillistä, pientä tai mitätöntä vaan samaa elämää yhtä kaikki. Arjestakin löytyy syvyyksiä, jotka kertovat millainen olet: ”Kuinka me kaikki kirjoitamme valaista, tavallisista tunteista // saat yhä useammin diagnoosin: suru, raivo”.
Ilmajuuret tarjoaa myös laajaa monitulkintaisuutta, jota rakentavat muun muassa isot leikkaukset, säkeenylitykset ja yksittäisten sanojen monimerkityksisyyden hyödyntäminen. Leikkauksia syntyy, kun viitekehykset luonnon ja arjen välillä vaihtelevat toisinaan tiheästikin. Lisäksi säkeet loppuvat usein kieliopillisesti yllättäen ja lukija joutuu pohtimaan, mihin ja miksi nyt hypättiinkään. Säkeenylityksiä on kuitenkin niin usein, että niiden tuottamasta huojunnasta kasvaa tarkoituksellinen ja sisäänrakennettu osa teosta. Lisäksi yksittäisten sanojen monimerkityksisyyttä on hyödynnetty paljon, esimerkiksi ”ihoa ilman painoa” ja ”lahoja keloja ajatuksia”. Tällainen polysemia toteuttaa sanatasolla ihmisen ja luonnon sulautumista toisiinsa, joka laajenee teoskokonaisuuden mittaiseksi luonnonelementtien, naiseuden ja kirjoituksen kietoutumiseksi, Ilmajuurien runoudeksi. Katkokset ovat siis osa teosta ja sen lukukokemusta, eivät runojen puute. Kesken jäävät ajatukset voi tulkita nimittäin myös pienen lapsen univelkaisen vanhemman ajatuksenjuoksuksi, jossa keskeytyksiä ja unohduksia piisaa.
Luenta kannattaa siis heijastaa hallitusti koottuun kokonaisuuteen, jonka mittakaavassa kielen tasolla rakennetut teemat ja aiheet toteutuvat. Runoja lukee nautinnolla heti alusta alkaen, mutta kerroksia ja tulkinnanvaraa jää myös myöhemmille lukukerroille. Säkeiden ilmaisuvoima on vaikuttavaa. Kaikelle on paikkansa, ja varmuutta riittää rentoon irrotteluun esimerkiksi komiikalla, joka istuu mukaan luontevasti: ”Itse asiassa valaiden laulu on ihan helvetillinen melu”.
Kokonaisuutta pitää paljon kasassa voimakas minä, joka usein puhuttelee jotakuta, kenties lastaan, puolisoaan ja itseään. Välillä äänessä on myös lapsi. Teoksen kokoavana liikkeenä on kuitenkin ilmajuurten maatuminen, uskallus juurtua. Jokin kiinnekohta on oltava: ”kuten ilmajuuret köyttävät tähtikuviot taivaankanteen / ja astiastot”. Vanha varastoituu ja uutta kertyy, ja voimme vain ”[m]aatua kerroksittain, ilmasto kuin arkisto”.
Lopuksi, kaiken hapuilun ja myllerryksen jälkeen, puhuja löytää kuin löytääkin paikkansa: ”Juuret ovat että maa pysyisi / paikoillaan”. Kaksi luonnonelementtiä, ilma ja maa, yhdistyvät, kun ilmajuurista tulee tavallisia juuria. Teos päättyy lapsen kuoriutumiseen, jatkuvuuteen ja uudelleensyntymiseen, ja välitila saa päätöksensä ainakin hetkeksi. Nainen uskaltaa kohdata myrskyn pystypäin, hapuilematta: ”Minä seisoin myrskyä vastassa, katse esisalama: / antaa tuulla ja järistää / minä olen raivannut ja istuttanut ja pystyttänyt tähän tämä on minun / nautintoni nyt”.
Eveliina Laurila
