Olli Heikkonen
Regional-Express
Teos 2016, 97 s.
Tuntuu ilmeiseltä, että runouden yksikkönä säe ei ole entisensä, vaikka onkin vaikea sanoa tarkkaan, mistä lähtien. Näennäinen säemuoto, sellainen jossa oikeaa marginaalia ei ole tasattu, vetoaa pääasiassa hahmontunnistukseen ja ilmoittaa, että teksti tulee lukea ”lyriikan” kontekstissa. Suomeksi ei juuri ilmesty runoutta, joka käyttäisi säettä nimenomaan yksikkönä: että pituus, rytmi, äännejakauma, suhde lause- ja virkerakenteeseen ja siirtymät säkeitten välillä olisivat jokaisessa olennaisia ja motivoituja. Säkeen kriisi olisi jo edistystä – nyt sitä vaivaa lähinnä tylsämielinen lamaannus. Tätä ei selitä pelkästään proosarunon vakiintuminen eikä sekään, että painoon perustuvat mitat on melko lailla unohdettu. (Toisaalta on helppo ymmärtää fragmentin nykyinen suosio, koska se päästää kirjoittamasta säkeitä eikä sitä arvioida säkeen kriteerein.) Tällaista taustaa vasten Olli Heikkosen Regional-Express vaikuttaa ei vähempää kuin yritykseltä pelastaa säe unohdukselta ja motivoida se uudelleen. Voi olla epäreilua sälyttää yhdelle teokselle näin paljon vastuuta, mutta kokoelma on jo graafisesti siinä määrin näyttävä, että on lupa odottaa muitten runokeinojen vastaavan tuotantoarvoja.
Teoksen säemuoto on totisesti kunnianhimoinen. Jokainen runo on kaksijakoinen ja symmetrinen siten, että alkupuoliskon säkeet toistuvat jälkipuoliskolla mutta käänteisessä järjestyksessä: runon ensimmäinen säe on sama (sama merkkijono) kuin viimeinen, toinen säe on sama kuin toiseksi viimeinen ja niin edelleen. Kyse ei siis ole peilikuvasta, koska jälkipuolisko ei ole ylösalaisin. Keskimmäinen säe, nivel, on yleensä ainoa laatuaan. Tavallaan muoto toimii samoin kuin klassisen retoriikan lausekuvio antimetabole, sellainen kuin muskettisoturien ”Un pour tous, tous pour un”, mutta transponoituna säerakenteen tasolle. Tätä tukee runojen graafinen hahmo. Se muistuttaa usein viitteellistä tiimalasia tai yksittäistä kulmasuljetta 〉 ja korostaa taitekohtaa jo visuaalisesti. Tekstit ovat aina aukeaman recto-puolella; verso on sivunumeroa lukuun ottamatta tyhjä.
Koska verrattain suurta määrää tekstiä tarjotaan luettavaksi kahteen kertaan, rakenteelta sopii odottaa, että toistettaessa säkeille tapahtuu jotain kiinnostavaa ja uusi konteksti saa aikaan jonkin muutoksen. Juuri tässä Heikkosen teos ottaa kantaakseen niin paljon säemuotoon liittyvistä ongelmista ja tradition kysymyksistä, sillä toiston vaikutukset perustuvat ennen kaikkea säkeenylitykseen. Nykyrunouden kannalta se voi vaikuttaa virttyneeltä keinolta, mutta esimerkiksi Giorgio Agambenin mukaan säkeenylitys määrittää ylipäätään runoutta lajina: se on keino, jota vain runous voi käyttää. Säkeenylitys tuottaa ”merkkiketjujen ja merkitysketjujen” välille jännitteen ja ylijäämän.[1] Heikkosella säkeenylityksen mahdollisuus on läsnä jokaisessa säkeessä – mutta periaatteessa niin on myös sen vaade.
Runoissa on vain vähän välimerkkejä eikä pisteitä lainkaan, mikä sallii yhtämittaisen flown. Säeraja sijoittuu usein attribuutin ja substantiivin tai predikaatin ja objektin väliin, ja kun säkeitten järjestys runon jälkipuoliskolla kääntyy, substantiivi saa uuden määreen ja predikaatti uuden objektin: ”pientareilla kebabkääryleitä luomukarjaa / ja määkiviä polkupyöriä etsimässä elämän / tarkoitusta, katso, tuossa oli kerran pylväitä / ja voimalinjaa, viime keväänä sen alta löytyi / kieloja lasipurkissa, hiekkaan tökätty risuristi” muuttuu muotoon ”kieloja lasipurkissa, hiekkaan tökätty risuristi / ja voimalinjaa, viime keväänä sen alta löytyi / tarkoitusta, katso, tuossa oli kerran pylväitä / ja määkiviä polkupyöriä etsimässä elämän / pientareilla kebabkääryleitä luomukarjaa”. Uuden yhdistelmän on tietysti määrä olla yllättävä ja kääntää aiemmasta lausumasta esiin jokin ennennäkemätön viiste, mutta useimmiten se on vain hieman triviaali tai abstraktioita muljautellessaan väkinäisen vitsikäs. Tarpeeksi monta runoa luettuaan alkaa herkistyä jo alkupuoliskolla sellaisille kohdille, joissa pedataan erityisen kohosteista leikkausta. Katakreesin näkee tulevan jo kaukaa.
Varsinaista kertovaa ainesta on vähän, joten tapahtumat ja muutokset eivät ole kovin keskeisiä. Järjestyksen kääntäminen ei siis vaikuta esimerkiksi syy-seuraussuhteisiin, niin kuin se voisi tehdä kertovassa tekstissä (à la Dickin Haudasta kohtuun tai Amisin Ajan suunta). Osuvasti eli jonkin verran oireellisesti ”[a]ika pysähtyy Bochumin asemalla”. Mukana on myös paljon sellaisia säkeen mittaisia lausekkeita, joille ei toistettaessa tapahdu yhtään mitään, varsinkaan jos ne kuvaavat jotain staattista asiaintilaa: ”On hiljainen ilta fanitalo Gladbachissa / Kukaan ei laula die Elf vom Niederrhein / vain sade laulaa, muovipressut terassilla / – – / vain sade laulaa, muovipressut terassilla / Kukaan ei laula die Elf vom Niederrhein / On hiljainen ilta fanitalo Gladbachissa”. Näin käy useimmiten ensimmäisessä ja/eli viimeisessä säkeessä.
Muutama poikkeuksellisen pitkä säe siellä täällä on sikäli kiinnostava, että niissä aletaan jo lähestyä jonkinlaista saturaatiopistettä ja testataan, hahmottuuko säe enää kokonaisuutena, toisin sanoen, millainen on informaation määrän ja typografisen massoittelun suhde ja missä kohtaa niitten tasapaino alkaa horjua. Hyvin pitkissä säkeissä loppuun tosin lankeaa tavallista vähemmän painoa, joten säkeenylityksen vaikutus raukenee entisestään.
Mihin tarkoitukseen tällaista säerakennetta sitten käytetään ja millaisia sisältöjä se muotoaa? Nimensä mukaisesti Regional-Express on matkakirja; tässä se heijastelee Heikkosen esikoiskokoelmaa Jakutian aurinko (2000), kuvausta Siperian junamatkasta. Tällä kertaa miljöö on Saksa, varsinkin Ruhrin alue, mutta paikkasidonnainen aines palautuu lähinnä nimien pudotteluun tai sitten johonkin niin suurpiirteiseen modernistis-penseään yleistykseen, ettei sillä ole oikein mitään kiinnekohtaa: ”taivaankorkea / jälkiteollinen Eurooppa: hiilipölystä noussut / tasanko: muutama vuorijono ja järvenselkää”. Säkeenylitysten ja run-on-syntaksin tuottama virtaus sopii hyvin kuvaamaan maiseman liikettä junan ikkunassa. Sen sijaan symmetriarakenne ei tunnu liittyvän aiheisiin tai kuvastoon kovin elimellisesti. Jos rakenne kuvittaa jonkinlaista historianfilosofista teesiä, se vaikuttaa alistuneelta ja deterministiseltä: taas kerran mitään ei tapahdu, kahdesti…
Runojen asemointia vaivaa sama ongelma. Ilmeinen vertauskohta on esimerkiksi konkreettisen runouden klassinen, 1950-luvun kausi, sen huoliteltu ja puhdaslinjainen graafinen asu ja ”konstellaatioitten” toistorakenteet. Näennäinen yhteys ei välttämättä ole Heikkosen kokoelmalle eduksi, sillä konkretismin innovointiin verrattuna se vaikuttaa, no, toisteiselta. Koska rakenne on symmetrinen kaikissa runoissa, se ei nouse kunkin runon omasta aiheesta tai kuvastosta. Ei ole sattumaa, että Eugen Gomringerilta ja kumppaneilta muistetaan ennemmin ainutkertaisia runoja kuin kokoelmia. Niissä asemoinnin ja semanttisen mielen suhdetta – oli se sitten vahvistava, vastakkainen tai jotain muuta – on arvioitava joka kerta uudelleen. (Jos sivumennen sanoen konkretismin perinnettä halutaan uusintaa, kiinnostavampia herätteitä voisi tarjota niin sanottu dirty concrete [ks. esim. bpNichol, Steve McCaffery, Dom Sylvester Houédard], 60-luvun anarkkisempi ja materiaalisempi suuntaus, joka reagoi juuri edellisen vuosikymmenen sliipattua ylöspanoa vastaan.)
Kaikkineen Regional-Express ei siis käytä järin paljon niistä mahdollisuuksista, joita sen säemuoto tarjoaa. Ehkä siinä ei lopulta luoteta tarpeeksi singulaariseen säkeeseen, sen immanenssiin ja niihin keinoihin ja elementteihin, joita siihen mahtuu, koska kaikki saa merkityksensä vain toista tulemista vasten. Joitain ongelmista voi silti lukea teokselle ansioksi, sillä se muistuttaa, että näitä mahdollisuuksia on ja että säkeelle voisi vielä keksiä jotain käyttöä.
1 Giorgio Agamben 2001. ”Runon loppu”. Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Suom. Juhani Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto, 58.
Juha-Pekka Kilpiö