Suvi Ahola käsittelee lauantaiesseessään (”Vikkelästi klassikoksi”, 29.10.2016) WSOY:n verkkoäänestystä, jossa valittiin kustantamon katalogista kaksitoista klassikkoa. Suomalaisten arvostama kirjallisuus näyttää olevan entistä kansainvälisempää, sillä laajasti käännetyt Mika Waltari ja Tove Jansson ovat kiilanneet Väinö Linnan ohi, ja 2000-luvun tekijöistä listalle ovat nousseet Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. ”Oksanen ja Kyrö ovat tunnettuja muuallakin kuin Suomessa”, Ahola kirjoittaa. ”Käännökset merkitsevät, että sisältö ylittää kulttuurinsa rajat”.
Rajojen ylitystä käytetään kansainvälisessäkin keskustelussa usein metaforana maailmankirjallisuudelle, joka oletetusti liikkuu kevein kantamuksin jonkinlaisessa universaalissa, esteistä ja väärinymmärryksistä vapaassa jetset-maailmassa. Tämä vapaan markkinatalouden näennäisutopia löytyy lentokenttien kirjapisteistä ja Amazonin asiakassuosituksista: siellä kääntäjät välittävät täsmällisiä viestejä ja koskettavia tarinoita kulttuurista toiseen, eikä epämukavia kysymyksiä kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta tarvitse esittää.
Jos jatkamme metaforaa kulttuurisista rajoista, niin yksittäisten rajanylittäjien sijaan olisi tarkempaa katsoa rajalle. Millaisia muodollisuuksia siellä suoritetaan, mitä dokumentteja vaaditaan, mitä ei saa kantaa mukanaan rajan yli? Mitä tapahtuu paperittomille, heille joita ei vielä ole kategorisoitu?
Aholan haastattelema emeritaprofessori Leena Kirstinä selittää Kyrön suosiota: ”Näyttää siltä, että suomalainen lukija kohtaa mielellään hieman eksentrisiä yksinajattelijoita, joiden arvot ovat kohdallaan”. Heitä kohdannee mielellään myös oletettu kansainvälinen lukija, jonka ennalta määritettyyn Suomi-kuvaan puolimetsäläiset talonisännät luiskahtavat ongelmattomasti. Tässä määrittyy kirjallisen Suomi-brändin paradoksi: yhtäältä on oltava idiosynkraattisia kansallisia erityispiirteitä, sanoja joita ei (oletetusti) voi kääntää, sisua, saunaa, hölökyn kölökyn. Toisaalta tämä kaikki pitäisi esittää kansainvälisesti tutussa muodossa käyttäen kieltä, joka ei asetu hankaukseen suurimpien markkina-alueiden valtakielien kanssa. Ensin on paikannettava se mitä ei voi kääntää, sitten se on tieten tahtoen kirjoitettava käännettäväksi.
Kirjallisuudentutkija Emily Apter esittää teoksessaan Against World Literature, että luettavuuden ja käännettävyyden ympärille järjestäytynyt maailmankirjallisuus on markkinaehtoinen konstruktio, joka tilaa viedessään tuhoaa kirjallisten kulttuurien, kielien ja tyylien moninaisuuden. Jos tälle ylhäältä ohjattua globaaliutta heijastelevalle konglomeraatille halutaan rakentaa vastarinnan pesäkkeitä, miksi emme aloittaisi runoudesta, joka tunnetun kansanviisauden mukaan onkin mahdotonta kääntää? Tästä oletetusta mahdottomuudesta ei pidä lannistua, vaan inspiroitua: kääntää entistä enemmän, entistä omaehtoisemmin, paremmin.
Tai kenties: epäonnistua entistä rohkeammin, kuten vihjaa suomeksi sattuvan huonosti kääntyvä sananlasku ”Traduttore, traditore” – kääntäjä on petturi. Samoilla linjoilla on Leevi Lehto, joka on nostanut virheen ja katkoksen käännöstä käsittelevien esseidensä keskiöön. Lehto asettuu vastaan näkemystä alkuperäisen tekstin ensisijaisuudesta käännökseen nähden. Kaikki on tietyssä mielessä käännöstä.
Lehdon ajattelun taustalla voi nähdä vaikuttavan brasilialaisen Haroldo de Camposin käännösteorian, kuten Janne Löppönen esittää esseessään Kääntäjä, kapinallinen, kannibaali – Haroldo de Camposin käännösteoria. Camposille kääntämisessä oli kyse luovasta uudelleenkirjoittamisesta, joka pyrki siirtämään toiselle kielelle tekstin merkitsemisen tavan sen sanakirjamerkitysten sijaan. “Vain ryhtymällä tekijäksi tekijän rinnalle kääntäjä voi tehdä alkutekstille oikeutta”, Löppönen kirjoittaa.
Löppönen hahmottelee esseessään konkreettisia tapoja hyödyntää Camposin ajatuksia kääntämisen materiaalisesta ulottuvuudesta. Mikrotasolla liikutaan myös Kuisma Korhosen esseessä Pendentiivin mysteeri. Mallarmen Kirja ja jännitteiden poetiikka. Korhonen palaa tarkastelemaan suomentamaansa Stephane Mallarmén esseetä ”Crise de vers” ja kysyy, miten kääntäjän väistämättömät valinnanpaikat suhtautuvat teoksen kokonaispoetiikkaan. Kysymys on erityisen painava Mallarmén kohdalla, sillä runoilija on saanut maineen poeettisena oraakkelina, jonka rakennetta – runouden arkkitehtuuria – käsittelevät näkemykset ovat muodostuneet opinkappaleiksi seuraaville sukupolville.
Kääntämisen käsityö on aiheena niin ikään Riikka Ala-Hakulan miniesseessä Obiobofantit, aromammutit, höyhenkielet, lumilampaat. Henri Michaux’n kääntämistä tarkastelevassa tekstissä Ala-Hakula esittelee ratkaisujaan esseen yhteydessä julkaistavissa käännöksissä, jotka perustuvat erilaisille suomennosmetodeille. Hän kysyy, millaisia merkitysjärjestelmiä – esimerkiksi vieraita kieliä – Michaux’n runoissa voi katsoa loisivan ja millaisen haasteen tämä asettaa suomentajalle. Hän kirjoittaa Walter Benjaminia mukaillen: “parhaimmillaan käännöksessä yhdistyvät kielen ja ilmestyksen sekä sanatarkkuuden ja vapauden interlineaariversiot, koska kaikki merkittävät tekstit sisältävät rivien välissä kaikki käännöksensä”.
Teemu Mannisen esseessä saksalaisesta Stefan Georgesta esiin piirtyy yhtä aikaa runouden yksityinen ja julkinen puoli. Poliittisesti vähintään kyseenalaisen Georgen aiemmin suomentamattomalla lyriikalla on dialogin keskustelijoista toisen mukaan kyky viedä meidät henkilökohtaisimman ja jaetuimman kokemuksen äärelle, joka on tietoisuus kuolemasta: ”Olemme joka hetki, kuten Georgen runoissa, tämän salaisuuden paljastumisen kynnyksellä, ja tunnemme sen lähtiessämme matkalle tai palatessamme kotiin, joka ei ole enää sama, koska olemme itse muuttuneet; yhtä lailla tunnemme sen päivän ja yön, aikakausien ja vuodenaikojen vaihtuessa, kohdatessamme tuntemattomia ja tuttuja juhlan aattona, arjen aamuna, metsästyksen ja paimennuksen, kylvön ja korjuun alkaessa ja loppuessa.”
Tarja Roinila puolestaan pohtii tekstissään Runon sielu ja runon ruumis runouden ja proosan kääntymisen mahdollisia ja mahdottomia eroja. Roinilan käsitys kulttuurillisista rajoista kumpuaa kääntämisestä arkisena, ruumiillisena käsityönä: “Käännökset eivät perustu kielten välillä jo solmituille diplomaattisuhteille, vaan ne solmivat niitä. Ja tämä tapahtuu yksilöllisten teosten voimasta.”
Hieman toisenlaisen näkökulman kääntämiseen tarjoaa Petri Vaittisen essee Synteettistä luovuutta ja runoja ilman ihmistä. Ohjelmoitua luovuutta ja runoutta luotaava teksti kysyy, millainen käännösoperaatio runogeneraattori on, ja mikä koneellisesti tuotetusta kirjallisuudesta tekee kiinnostavaa – jos mikään.
Käännös on vuoden viimeinen Tuli&Savu. Palaamme ensi vuonna uusin aihein!
Vesa Rantama
Anna Tomi
