Veera Antsalo
Pölyn historia
Teos 2015
79 s.
Veera Antsalon toinen runoteos Pölyn historia on saanut pääosin innostuneen vastaanoton. Helsingin sanomien kritiikissä teosta tosin moitittiin teemojen ja ilmaisun hajanaisuudesta, mutta esimerkiksi Turun Sanomat sekä Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon raati ovat ylistäneet sitä varauksetta. Antsalon levottomasti liikkuvissa proosarunoissa on nähty vapauttavaa, ihmettelylle tilaa luovaa moniäänisyyttä, joka kuitenkin vielä tiivistyy ”riipaisevaksi kaunokirjalliseksi muistijäljeksi” (Laihinen, Miikka: ”Tekstifossiileja murenevista sivilisaatioista”. Turun Sanomat 22.3.2015) globaalikapitalismin väkivaltaisesta menneisyydestä. Tekstien surrealistisen runsauden lisäksi esiin on siis nostettu erityisesti niiden eko- ja yhteiskuntakriittiset aspektit.
En näe syytä tuoda tulkintaan voimakkaasti linjasta poikkeavia näkökulmia. Laajalti yksimielisistä kriitikoista poiketen kuitenkin väitän, ettei Pölyn historia ole aivan niin onnistunut teos kuin arvostelujen perusteella luulisi. Vaikka ymmärrän teoksen tematiikan painokkuuden ja olen kriitikkona valmis myöntämään sen ansiot, jättää se minut lukijana kylmäksi. Tilanteeni on ristiriitainen: tiedän tarkalleen, mitä Pölyn historiasta mielestäni puuttuu, mutta subjektiivisten mielenliikahdusten sanallistamisen vaikeus ajaisi minut helposti vain referoimaan teoksen ja toistamaan entiset – toisaalta aiheellisetkin – kehut. Aion kuitenkin välttää yksinkertaisia ratkaisuja ja etsiä kriitikolle sekä todistamisen vastuusta vapautetulle lukijalle yhteistä maaperää.
Pölyn historia on kokonaisluonteeltaan vaikeasti määriteltävä teos. Se ylläpitää itsessään esimerkiksi kertovan ja lyyrisen sekä vakavan ja vitsikkään välisiä jännitteitä.
Ensin mainittu pistää silmään etenkin teoksen alussa, kun ”kiviplaneetalla” eläneet ihmiset muuttavat takaisin ”savimaailmaan”, jonka materiaali voi hetkessä vaihtua savesta paperiksi, öljyksi tai asfaltiksi. Miljöö – pikemmin kuin sen asukkaat – hallitsee kahta ensimmäistä teoksen seitsemästä osastosta. Näiden sävy muistuttaa jonkinlaista vinksahtanutta kronikkaa, ja vaikka tapahtumien jatkumon etsiminen osoittautuu pian toivottomaksi, eivät tekstit missään vaiheessa anna täysin periksi lyyrisyydellekään. Koko ajan tuntuu, että laajempi, yhtenäisempi tarina on olemassa, mutta jää vain jostain syystä huomaamatta. Vaikutelmasta on suurilta osin kiittäminen yhä uudelleen esiin nousevia, jopa kehittyviä hahmoja, joista olennaisin on tekijään samaistuva Kerääjä.
Hiukkanen kerrallaan Kerääjä hengittää maailmaa keuhkoihinsa, niihin kahteen elintärkeään elimeen, joista yhdelläkin voi tulla toimeen. Maailman kahvikupit ja kengät ja laulavat koirat ja vuorenrinteiden tukkijätkät ovat mikroskooppisen pieniä ja lentävät parvissa, kun sopiva tuulenpuuska nostaa ne ilmaan. Ne saattavat lentää valtamerien yli, pilvenpiirtäjien yli.
Tämä lainaus edustaa Pölyn historiaa kohtalaisen hyvin ainakin siihen nähden, kuinka laajalle kurotteleva teos on kyseessä. Kerääjä toimii nimensä mukaisesti neutraalina kiintopisteenä, johon turvautua tukkijätkien, laulavien koirien ynnä muun tekstuaalisen roinan tuntuessa liian selittämättömältä. Hän ”hengittää maailmaa keuhkoihinsa” ilmentäen Antsalon pölyyn liittämien merkitysten kahtalaisuutta: kyse on yhtäältä ihmistoiminnan tuottamasta saasteesta, joka saattaa sen viimeisenkin keuhkon toimintakyvyttömäksi, toisaalta ihmeellisten pienoismaailmojen moninaisuudesta. Luonto jatkuu tasoilla, joista ihmisillä ei ole aavistustakaan: meille huomaamattomilla mikroskooppisen pienillä olennoilla on epäilemättä vielä oma mikroskooppisuutensa.
Materiaalisuus kaikissa merkityksissään nousee lopulta Pölyn historian tärkeimmäksi teemaksi. Lainaamani kaltaisissa voimakkaissa kohdissa se tulee esille tavalla, joka tuottaa konkreettisen tunteen vaikkapa sotkuisen varaston kaivelemisesta tai sellaiseen eksymisestä. Lukurupeaman päätteeksi tekee melkein mieli ravistella pöly vaatteistaan tai pestä kädet, niin akuutin ainestietoista Antsalon teksti on.
Mainitut ekokriittiset ja yhteiskunnalliset teemat kietoutuvat teoksessa paitsi toisiinsa, myös ja etenkin materiaalisuuteen. Antsalo ruotii länsimaisen sivilisaation niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti likaista voittokulkua tiukasti sen aineelliselta puolelta:
Baaritiski, saluunan lattialankut, pääkadun maapohja, elävien ja kuolleiden nahat sekä lapaluut ja liipasinsormet, ne kaikki ovat kuluneet John Waynen voimasta…
Valkoisen uudisraivaajamiehen niin kutsuttu voima on tässä yhtä hänen olemuksensa banaaliuden kanssa ja olisi, vaikkei villin lännen kuvastossa olisi mitään hauskaa. Ironisesti Antsalo ikään kuin hukuttaa Western-ikonin ympäröivän maailman yksityiskohtiin kuitenkaan unohtamatta, että tämän tähdittämät tarinat perustuvat viime kädessä todelliseen historialliseen väkivaltaan. Historian uudelleenarviointi, sen fokuksen siirtäminen ylenkatsottuun ja ylimääräisenä pidettyyn, voi tarkoittaa yhtä hyvin syrjittyjen ihmisryhmien kuin ei-inhimillisten olentojen historian kirjoittamista. Niinpä Pölyn historiassa pääsevät ääneen esimerkiksi teollistumisen ajan työläiset sekä hevoset, jotka tyypillisen hämmentävässä tekstissä ”keksivät sirkuksen” ja palkkaavat sitä varten muun muassa ratsastajia.
Ajoittain karkeaksi äityvä huumori, jonka leimaamasta sävystä Antsalo harvoin poikkeaa, on sekin elimellisessä yhteydessä materiaalisuuden ja ylimääräisyyden teemoihin, sen absurdius kun usein nojaa olennaisen ja epäolennaisen paikkojen vaihtumiseen. Ihmemaa Oz ei Antsalon teksteissä koskaan ole kaukana, ei kohtalokkaimmistakaan aiheista.
Entä Pölyn historian heikkoudet, jotka otin kritiikkini lähtökohdaksi? Mihin ominaisuuksiin tai osuuksiin ne voi jäljittää näin ilmeisen huolella ajatellussa teoksessa?
Esimerkkinä, joka viittaa ongelman kokonaisuuteen päin, mainitsen Antsalon kärkkäästi käyttämän listaamistyylin, jota jo lainaamanikin kohdat osin ilmentävät ja jonka tarkoitus näyttää paikoin olevan yksinkertaisesti täyttää tilaa. Silmiinpistävimmin näin on “Kuin neulansilmän läpi” -osastoon sisältyvässä eläinlajiluettelossa, joka toistuu identtisenä viereisen sivun alaviitteessä. Kontekstista irrotettuna yksittäinen väkinäinen kohta vaikuttaa ehkä merkityksettömältä, mutta sen tuottama pettymys kaikuu laajalla alueella heikentäen muitakin vastaavia keinoja käyttäviä tekstejä. Vyöryttäminen muuttuu vapautuneesta pitkästyttäväksi, ja lopulta syntyy tunne, että Antsalo pyrkii liian itsetarkoituksellisesti sisällyttämään runoihinsa ”ihan mitä vain”.
Pölyn historian on toki tarkoituskin saada lukija ihmettelemään, miten kummassa satelliitit liittyvät Kansasiin, titaanit naakkoihin ja niin edelleen. Varastovertausta jatkaakseni: romun ja roskan merkittävyyden voi kokea vasta lakattuaan toivomasta, että niistä olisi jotain hyötyä. Tämä antautuva liike sinänsä muodostaa tärkeän osan Antsalon tekstien kaltaisen – ja miksei kaiken – runouden arvosta. Antsalon tapauksessa se jää kuitenkin epätäydelliseksi, koska hänen teoksensa pysyy ylenmäärin hajanaisena sen suorittamisen jälkeenkin. Pahimmillaan on kuin Antsalo kirjoittaisi maailmassa, jossa uuden luomisen täytyy rajoittua osiinsa redusoitavien yhdistelmien keksimiseen – tai keräämiseen, jonka Pölyn historia tunnustaakin toimintatavakseen.
Sanottavaani selventääkseni vertaan Antsaloa itselleni läheiseen runoilijaan, joka toteuttaa samantyyppistä ”kaikki käy” -poetiikkaa. Kyseessä on amerikkalainen postmodernisti John Ashbery, jolta Antsalon voisi uskoa saaneen vaikutteita. Monet tekstit Pölyn historiassa tuovat mieleen erityisesti Ashberyn kuuluisan, Kippari Kallen ympärille rakentuvan runon ”Farm Implements and Rutabagas in a Landscape”. Surrealistisuudessaan ja aiheittensa odottamattomuudessa Antsalo ja Ashbery muistuttavat toisiaan, mutta jälkimmäinen punoo piirroshahmonsa luontevasti motiiveiksi The Double Dream of Spring -teoksen sanamusiikkiin, kun taas Pölyn historiasta orgaanisen ykseyden tuntua luova rytmillisyys puuttuu kokonaan. Oli puute tarkoituksellinen tai ei, on sen liian intensiivistä hajauttavaa vaikutusta vaikeaa antaa teokselle anteeksi.
Kriitikon ja vastuuttoman lukijan välinen ristiriita ratkeaa lopulta rauhanomaisesti. Molemmat voivat asiaa harkittuaan todeta, että Pölyn historia ei vahvoista puolistaan huolimatta ole aivan suosittelemisen väärti. Antsalon vaihtelevat vastaukset otsikkoni kysymykseen mahdollistavat näppärän analyysin pölyn potentiaaleista, mutta niistä jää puuttumaan tärkein ja itsestään selvin.
Joskus pöly on vain pölyä.
Artturi Siltala