Kai Kajander: Supersäikeet. Otava 2014. 84 s.
Teoreettisessa fysiikassa säieteoria on eräs ehdokas ”kaiken teoriaksi”. Tällä tarkoitetaan tavoitetta selittää fysiikan tunteman maailmankaikkeuden rakenne ja muoto vetoamalla yhteen ainoaan nimittäjään tai teoriaan. Kyse on siis osin reduktionistisestakin pyrkimyksestä palauttaa maailmankaikkeuden suunnaton moninaisuus yhdellä ainoalla selitysmallilla käsitettäväksi.
Nimestäänkin johtuen Kai Kajanderin esikoiskokoelma tai pikemminkin esikoisrunoelma Supersäikeet tuo ensi alkuun mieleen Janne Nummelan kokoelman Medusareaktorit (2009). Kajanderin runoelma näet jäljittää esimerkiksi Nummelan ”Tieteisrunon” lailla ei-inhimillistä: ”miljardeja vuosia jatkuvassa pimeydessä”, ”alkuliemessä ja -ilmakehässä” asuvaa ”teravuosia vanhaa tajuntaa”.
Scifi-runoudesta ja uusien maailmojen rakentamisesta ei Supersäikeissä kuitenkaan ole kyse. Pikemminkin runoelmassa tavoitellaan säieteorian kaltaista selitysmallia, jonka avulla käsittää niin kaasusumujen liikkeet, ruumiintoiminnot, biologisen elämän kehkeytyminen kuin tietoisuuden syntymäkin. Runoelmaa voi siis lukea eräänlaisena kosmoksen kokonaismallinnuksena. Mallinnuksen kokonaisuuteen nähden viiden eri osion väliset siirtymät ovat korkeintaan rytminvaihdoksia tai aste-eroja.
Ensimmäinen osio näyttää kertovan tietoisuuden heräämisestä jonkinlaisesta merellisestä alkukodistaan; aistien tarkentumisesta ja asteittaisesta turtumisesta sekä tietoisuuden toivomuksesta palata takaisin syntysijoilleen mikrobitasolle: ”Löydät itsesi keskeltä todellisuutta, jonka tulkintaan sinulla ei ole välineitä tai / kapasiteettia. Ajattelet: vietän puoli elämääni tiedottomana, ja: olen viettänyt / puolet elämästäni automaattina.” Lohdutusta tähän metafyysiseen kodittomuuteen tarjoaa korkeintaan se, ”että jokaisella meistä on katkeamaton / side aitotumaisiin”.
Samaisessa osiossa esitellään teemat, jotka sittemmin toistuvat ja varioituvat runoelman viidessä osiossa. Näitä ovat esimerkiksi ruumiintoimintojen tarkastelu ulkopuolisesta perspektiivistä käsin, jolloin ne rinnastuvat minkä tahansa fysikaalisen prosessin kuvaukseen: ”Vartalon pysähtyneet tavat, mitä ajattelet sellaisista? / Sormien naksauttelusta? / Luita yhdistävien nivelpussien voiteiden paineenmuutoksista, kun jäseniä / vedetään, työnnetään”. Tätä vierauden ja vieraantumisen vaikutelmaa korostaa Kajanderin käyttämä rekisteröivä ja toteava tyyli sekä populaarikulttuurin väkivaltaisten ilmiöiden banaali ja banalisoiva listaaminen: ”En ole koskaan yksinäisempi kuin nyt työmatkalla seksichatissa / Täällä olisi vanhemmalle naiselle 20 cm kalu mesen kautta / Onko siellä ketään / Harjoittelen itsemurhaa hotellihuoneiden ammeissa ja katson hilarious- / tunnisteisia videoita YouTubessa”.
Runoilijan kunniaksi on todettava, ettei väkivaltaisen, vieraantuneen ja tuhoavan listaaminen rajoitu ainoastaan populaarikulttuurin sisältöihin tai ylipäänsä yksin inhimilliseen. Inhimillisen lisäksi se kohdistuu nimittäin kaikkeen elolliseen: ”Galápagossaarten jättiläiskilpikonnia, darwininsirkkuja ja sinijalkasuulia / surmattuina viimeistä yksilöä myöten, raitameriahvenet tapettuina miekoin / ja puukoin, nyljetyt merileijonat, hengiltä nuijitut delfiinit, pingviinit / ja laavaleguaanit.”
Supersäikeissä nämä väkivallan ja vieraantumisen kokemukset yhdistyvät lopulta koko kosmoksen liikkeiden tarkkailuun: ”Suuria elottomia prosesseja. Galaksit pyörivät, tähdet muodostuvat, / purkautuvat, räjähtävät, romahtavat, kuiden vetovoima uurtaa kiekon pintaa”. Näin syntyvä ”[s]uuren ja pienen mittakaavan luonnonlakien avioliitto ei ole ainoastaan / onnellinen, vaan myös välttämätön”.
Juuri tällä tavoin Supersäikeet luo tarkastelun tasoa, jolla ihmistä ja ihmistajuntaa, elotonta ja elollista luontoa sekä lopulta myös eloperäistä jätettä voidaan tarkastella tekemättä eroa näiden välille. Näin syntyy luonnontieteellistä fysikaalista realismia muistuttava näkymä todellisuuteen, minkä puitteissa inhimillisen elämän, elollisen ja elottoman luonnon ilmenemismuodot kohdataan kaikki samanarvoisina, yhtä lailla itsestään ja toisistaan vieraantuneina objekteina. Tällainen näky ei ole vailla tiettyä kauneutta, joka syntyy todellisuuden tarkastelusta sen pelkässä puhtaassa ilmenemisessä.
Mieli tekisi rinnastaa Supersäikeiden esittämä kosmoksen mallinnus kulttuuritieteiden uuteen muotivirtaukseen, posthumanismiin, johon liittyy pyrkimys häivyttää inhimillisen ja ei-inhimillisen välinen ero ja palauttaa niin ihmistajunta kuin eloton luontokin samalle ontologiselle tasolle. Kajanderin runoelmasta kauttaaltaan (niin kuvauksen kuin lauseenkin tasolta) välittyvä oman ja vieraan elämän, tietoisuuden ja ruumiin tarkkailu etäältä on kuitenkin tyypillistä myös taudille, jota tavataan kutsua depressioksi.
Tosiasiassa runoilija myös näyttää käyttäneen materiaalinaan todellisia tai kuviteltuja depressiokuvauksia. Osiossa ”Sadan prosentin yksinäisyys” tämän depressiomateriaalin hyväksikäyttö on kaikkein selkeimmin näkyvissä. Toisinaan tämän seikan silmiinpistävyys häiritsee – se tosin saattaa johtua myös siitä, ettei itselleni kyseinen kokemus ole millään muotoa vieras. Juuri depressio nimittäin on kokemusta todellisuuden perimmäisestä vieraudesta ja epäinhimillisyydestä, ikuisesti jatkuvasta elottomasta elämästä, taudista tai viruksesta, joka ei jätä ainuttakaan luonnollista prosessia koskematta.
Kirjallisuudelta ja ylipäätään taiteelta etsin silti muutakin kuin tunnistamista. Tämä taiteenfilosofiani on hyvin yksinkertainen ja hieman vanhakantainen, miltei naiivi. Se vaatii taideteokselta yhtä ainoaa asiaa: kohoamista oman syntymisensä ehtojen ja edellytysten yläpuolelle, irtautumista niistä. Taiteenfilosofiani mukaan kirjallinen taideteos epäonnistuu siis silloin, kun se ei kätke näitä edellytyksiä ja niiden partikulaarisuutta näkyvistä. Sitä vastoin se onnistuu silloin, kun se jättää pelkän materiaalinsa tason taakseen.
Supersäikeiden kohdalla tämä kysymys koskee esimerkiksi runollisen mielikuvituksen suhdetta teoreettisen fysiikan ja yleisemmin luonnontieteen maailmankuvaan sekä luonnontieteelliseen selittämiseen. Se koskee tiettyjen nykyhetken todellisuutta kiistatta määrittävien seikkojen – esimerkistä käyvät edellä mainitut populaarikulttuurin väkivaltaiset ja pornografiset sisällöt – ja tämän todellisuuden kuvauksen välistä suhdetta. Nykyrunouteen sovellettuna taiteenfilosofiani merkitsee siis esimerkiksi vaatimusta kohota depression metafyysisestä kodittomuudesta kohti jotakin sellaista, jota voitaisiin paremman termin puutteessa nimittää ”tilapäiseksi absoluutiksi”.
Tästä Harry Martinsonin luomasta käsitteestä Esa Kirkkopelto kirjoittaa tavalla, joka soveltuu myös Supersäikeiden kosmologisen mallin arviointiin: ”[Martinson] esittää kysymyksen runouden mahdollisuudesta suhteessa modernin luonnontieteen, erityisesti astrofysiikan tuloksiin. Sikäli kuin nämä tulokset ylittävät inhimillisen kokemuksen ja kuvittelukyvyn, eivätkö ne myös saata epäilynalaiseksi runollisen inspiraation voiman, joka on sidottu ihmiskieleen ja sen ilmeisen kapeisiin esittämisen muotoihin? Martinsonin mukaan runous voi ansaita uskottavuutensa tarkastelemalla ’tilapäisiä absoluutteja’, samaan aikaan redusoituina mutta äärettöminä perspektiiveinä, jotka kytkevät meidät universumiin juuri rajallisuutemme ansiosta, ei siitä huolimatta.”
Martinsonin hengessä luen Supersäikeiden verrattoman kaunista loppua: ”Kuun kiekko luikahtaa Auringon päälle kuin mustepisara vesipisaraan / ja kytkee takaisin tähden himmentämät tähdet / Silmänräpäys taivuttaa ripsemme toisiaan vasten”. Kuun pimennettyä auringon ei syntyvä pimeys ole absoluuttinen. Se paljastaa tähtivalon ja näin purkaa aurinkokeskeisen perspektiivimme asettaen sen omalle paikalleen, suhteellistaen sen. Toisin sanoen: Supersäikeissa luodun kosmologisen mallin kuvauskohde ei lopulta ole kosminen nihilismi.
Jaakko Vuori
