Kirsi Poutanen: Villonin puutarha. Tammi 2014. 95 s.
Kirsi Poutasta voi valehtelematta kutsua kiinnostavaksi kirjoittajaksi, mutta syy ei ole yksinomaan hänen kirjallisessa tuotannossaan. Viime aikoina hän on ollut valokeilassa erityisesti liittyen musiikkisaavutuksiinsa, sillä häneltä kuultiin maailman ensilevytyksenä aitoa portugalilaista fadoa suomeksi laulettuna.
Helpostihan sitä ajattelisi, että tausta näkyy suoraan Poutasen runoissa jonkinlaisena laulullisuutena. Näin ei silti ainakaan suoralta kädeltä voi väittää. Olisi kiinnostavaa tutkia, näkyykö fado-rytmien vaikutus Poutasen kirjallisessa tuotannossa, mutta ainakin ensilukemalta vaikuttaa, että hän on tarkoituksella sulkenut sen oven. Sen paremmin seitsemän vuoden takainen esikoisteos Café Kurskin naiset kuin Villonin puutarhakaan ei tuo millään lailla mieleen laulutraditioita sen perinteisessä, melodisessa mielessä. Vaikka fadon rytmiset kuviot voivat olla varsin mutkikkaita, lajille on ominaista antaa hereiden ja paisuvien melodioiden huuhtoa niiden yli niin, että syntyy vaivattomuuden illuusio. Musiikki saa sanat soimaan.
Nyt näin ei ole. On aivan kuin Poutanen tietoisesti pyrkisi irrottautumaan laulajataustastaan ja etsimään runoilijanääntään toisaalta. Hän ei millään tavoin leikittele rytmillä tai korosta sitä. Tuntuu, kuin puheen ainoa rytmi olisi ajatuksen rytmi, ja sen Poutanen tavoittaa hienosti. Asioista tulee mieleen muita asioita, välillä on tauko ja hengitys, sitten vuolas puhe jatkuu taas.
Kirjallisen perinteen suhteen Poutanen sen sijaan on hyvin avoin. Jo teoksen nimi herättää kysymyksiä vähemmän valistuneessa lukijassa: Kuka ihmeen Villon? Ja miten hän tähän liittyy?
François Villon, oikealta nimeltään de Montcorbier, on Ranskan tunnetuin myöhäiskeskiajan runoilija. Muutamaa oikeusasiakirjaa lukuun ottamatta kaikki mitä hänestä tiedetään on hänen itsensä kirjoittamaa. Runoissaan Villon kuvaa värikästä eloaan ja lukuisia rötöksiään yhteiskuntajärjestystä vastaan. Kaima Rabelais on täydentänyt kuvaa kertomalla, että Villon on ”heittiö, varas, murhamies, juoppo ja yöjalassa kulkija, mutta muuten kultaisin poika jota maa päällään kantaa”. Koska Rabelais ei käsittele kaimaansa tämän enempää, jälkipolvet ovat käytännössä Villonin oman tiedon varassa. Hän luo itsensä kirjallisesti. Toisin sanoen kaikki voi olla pelkkää paksua pajunköyttä, tai sivistyneemmin sanoen autofiktiota. Joka tapauksessa oikeuspöytäkirjoista selviää, että Villon tuomittiin kahdesti hirteen, mutta armahdettiin molemmilla kerroilla. Kolmissakymmenissään herra maisteri otti ja katosi, eikä hänestä ole sen koommin kuultu – paitsi tietenkin kirjallisuushistoriassa.
Suoraa tyylillistä yhteyttä Villonin tuotantoon on Poutasen teoksesta turha etsiä. Sen sijaan Villon itse astuu viimeisessä osastossa lukijan silmien eteen, muttei juuri paikoillaan pysy: Hän riehuu pitkin sivuja milloin missäkin pahanteossa ja joutuu syytettyjen penkkiin muun muassa yhdessä Kristuksen kanssa. Totta kai voi myös kysyä, onko hahmo ylipäänsä Villon vaiko ainoastaan hänen mukaansa nimetty. Viimeistä vaihtoehtoa tukee Poutasen tekstin oma kyseenalaistava luonne. Voi ajatella, että Villonin puutarha haluaa ottaa kantaa nimihenkilönsä ympärille syntyneeseen myyttiin ja näyttää, kuinka helppoa sellaisen luominen on – ei tarvita kuin nimi ja muutama rikollinen pyörähdys kirjan sivuilla. Totuudella ei ole niin väliä, tarinalla on.
Tarinaa teoksesta kyllä löytyy. Se on hajanaista ja rikkonaista, mutta silti tuntuu kuin kaikki puhujat olisivat juonesta selvillä ja kotonaan sen maailmassa. Ensivaikutelma Villonin puutarhasta on jäsentymätön ja jopa kaoottinen. Teos ei vyörytä tekstiä tai tukehduta lukijaa, mutta se on välillä tasapaksu ja puuromainen. Mikään ei erotu taustastaan tai särähdä, mikään ei tartu korvaan. Mistään ei saa kunnolla kiinni. Puhujat vaeltavat tähtitieteellisessä hämärässä, ja sinne joutuu myös lukija. ”Täällä ei ole karttaa.”
Poutanen käyttää Café Kurskin naisista tuttua luettelotekniikkaa myös Villonin puutarhassa. Nyt luetteloita on niukemmin, mutta perusidea pysyy samana: Kuvissa tai sanoissa ei kitsastella. Kaikkea riittää tuhlattavaksi asti. Poutasta on verrattu Anja Erämajaan, eikä turhaan: Välittömyys ja vuolaus tuovat toisinaan mieleen esimerkiksi Töölönlahden. Varsinkin alkupuolella kuvia on kuitenkin liikaa, ja ne sulavat samanlaiseksi värisekamelskaksi kuin pyörivästä karusellista otettu kuva.
Pikku hiljaa tunnelma muuttuu ja Villonin puutarha ottaa vahvemmin imuunsa. Teoksessa on kuusi osastoa, jotka peilaavat ja heijastavat toisiaan. Samat kuvat ja muodot toistuvat, ja puhujat liikkuvat sujuvasti osastojen rajojen yli. Heidän äänensä kaikuvat ja sekoittuvat niin, ettei voi olla varma, kuka milloinkin on äänessä.
Osa puhujista kuvaa tapahtumia selvästi ulkopuolisina, kertoo vain sen minkä näkee. Lisäksi on ”minäpuhuja”, jota juonellisuuden takia voi myös kutsua minäkertojaksi. Hän on tapahtumien ytimessä ja ajaa autoa; on ”hiuskarvan päässä”, ettei hän törmää tiellä Kristukseen. Hän ei tosin taida olla koko ajan sama henkilö. Useimmat minäkertojat tuntuvat esiintyvän myös toistensa runoissa. Toisin sanoen moni teoksen hahmo ottaa välillä puheenvuoron itselleen, ja syntyy moniääninen kokonaisuus. Jotta puhujakuviot eivät olisi turhan simppeleitä, esiintyy runoissa myös lyyrinen sinä.
Sinä saattaa olla joissain runoissa myös minä. Sympaattinen tyyppi hän joka tapauksessa on: Hän asuu Itä-Helsingissä, ”leipäjonon maassa”, eikä tunne karaoken koodeja. Sinän seurassa on mukava olla, ja hänellä on tärkeä rooli teoksen kokonaisuuden kannalta. Hän tuo mukaan välttämättömän rahtusen jotain arkista ja käsin kosketeltavaa. Lisäksi houkuttelee ajatella, että kyseessä olisi myös puhekielestä tutun sä-passiivin runollinen ilmentymä: Puhuja ottaa kontaktin suoraan lukijaan puhutellen tätä yksikön toisessa persoonassa.
Vaikka elementit sitovat teoksen yhteen, ne luonnollisesti muuttuvat ja elävät matkan varrella. Kuvat alkavat kasvaa irti toisistaan ja saada uusia, terävämpiä sävyjä. Nyt niistä saa kiinni. Puhujat käyttävät uusia äänenpainoja, joista osa on selvästi koomisia. Neljäs osasto nimeltään ”Kristus temppuilija” alkaa runolla, jossa ”hullu juoksee tien piennarta, Kristus se ei voi olla, / näin hänet juuri sirkuksessa // kiipeämässä köyttä pitkin, ei kai kukaan voi, / järkevästi ajatellen, olla fyysisesti häiriöksi // kahdessa paikassa yhtä aikaa”.
Kristuksen lisäksi tarkkailun kohteena on myös muita raamatullisia hahmoja, kuten Eeva, Aatami ja Siamin kuningatar. He ottavat maailman haltuunsa: Siamin kuningatar ratsastaa norsulla New Yorkin Keskuspuistossa. Hahmot muodostavat vertauskuvia puhujien omalle, arkiselle todellisuudelle. Raamatullinen kuvasto antaa peilin myös teoksen käsittelemälle yhteiskunnalliselle problematiikalle. Niniven taivaalla lentävää itsemurhapommittajaa käsittelevä runo kysyy: ”miten pieniin osiin lentokone hajoaa, / onko paratiisissa kaikki mosaiikkia?”
Juonellisuus näkyy Villonin puutarhassa kannesta kanteen yltävänä kaarena. Alun sekava hämärä ja keskikohdan kiihkeys tyyntyvät lopulta – minnepä muualle kuin puutarhan syliin. Nimiosaston ensimmäinen runo on rauhassaan ja julmuudessaan aivan eri maailmasta kuin sitä edeltänyt sanamyrsky:
Tule istumaan kanssani tähän puutarhaan
jonka patsailta on viety päät. Voimme puhua
niitä näitä, kukaan ei tahraa mainettasi,
vain kukko varjoissa tuolla nyppii maata
mutta ei huolta; sen kurkussa on kivi,
silmissä julmuus ja murhe, se ei puheitamme
kavalla, jatka sinä elämääsi niin kuin minä.
Huomenna kukolta katkeaa kaula.
Vaikka teoksen kokonaisrakenne on omalla tavallaan perusteltu, se herättää kysymyksiä. Villonin puutarhan suurimmat vahvuudet ovat samalla sen heikkouksia. Kuvien paljous luo välittömyyttä ja tarttumapintaa, mutta peittää samalla alleen runoja ja ajatuksia. Juoni, jos sitä on, saa olla omalakinen ja hieman huuruinen: ”Tässä maailmassa melkein kaikki on sekavaa”. Sen sijaan on sääli, että tietyt todella hienot runot jäävät kokonaisuuden jalkoihin.
Taika Martikainen
