Mari Laaksonen: Galleria Noesis. ntamo 2013. 46 s.
Syvällisten ajatteleminen on yleensä mainettaan banaalimpaa toimintaa. Joutenolo ja kvanttifysiikan premissien pyörittely ilman vaadittua asiantuntemusta ei useinkaan johda henkilökohtaiseen, saati tieteelliseen kehitykseen, vaan on eräänlaista tyhjäkäyntiä. Siinä eivät ratkea maailman salat, vaan käy kuten Tolstoi kirjoittaa: ”[T]oimien valinnan suurempi vapaus, se vapaus, jonka hänelle oli elämässä suonut sivistys, rikkaus ja ylhäinen asema, tekee toimien valinnan sanomattoman vaikeaksi ja tuhoaa toiminnan tarpeen ja mahdollisuuden.”
Toisin sanoen vapaus johtaa epäilykseen, joka puolestaan syö vapaudelta merkityksen. Meidän aikanammehan tämä on niin sanottu human condition. Tähän kontekstiin haluaisin asettaa Mari Laaksosen esikoisteoksen Galleria Noesis. Sen puhuja, joka yleisesti ottaen seisoskelee pohjoisissa peltomaisemissa tai istuskelee junissa ollen juuri tällainen syviä miettivä ja kaikkea epäilevä tekstuaalinen otus, jolle todellinen maailma on vieras ja luoksepääsemätön.
Kokoelman perustana ei liene ollut suunnitelma tai aie, vaan tarkasti rajattu ja hyvin omaksuttu havainnoimisen ja tiedostamisen tapa, joka varsin yksinkertaiseen poetiikkaan yhdistettynä on tuottanut tietynlaista mietittyä, vakavaa ja vieraannuttavaa sanallista raaka-ainetta. Kokoelma vaikuttaa hiljalleen jalostetulta, hioutuneelta, eikä suinkaan lopputulosta kohti rakennetulta ja sommitellulta.
Käytännön poetiikka, siis runoilijan käyttämä keinojen valikoima, on Galleria Noesiksessa niukka. Teos sisältää lyhyisiin kappaleisiin sommiteltuja, gnoomeista tiineitä proosarunoja ja muutamia lyhyempiä, kuten: ”Olet Liisa ihmemaassa. / Jollet vedä narusta, tiedät missä olet”, tai: ”Myrskyllä pimeässä talossa. Lasken sekunteja, kilometrejä aistien välille. / Olenko oikeassa? Kun sähköt lopullisesti katkeavat, maailma hajoaa viiteen.”
Tämäntapaisia paradoksaalisia tai vain absurdeja määrittelyitä on kirjan pidemmissäkin runoissa viljalti. Ne tietysti toimivat sen havaintomaailman etujoukkona, joka ensimmäisenä haastaa kiinnostumaan ja syventymään teoksen muihin sanoihin ja lauseisiin, jotka yleisesti ottaen painottuvat hyvin rauhalliseen ja hidaslämpöiseen, selittelemättä ja niukasti ilmi tuotuun havainnointiin:
Jo toista syksyä peräkkäin pihlajan oksissa silmuja pakkasessa. Täällä, missä ei enää uskalla toivoa mitään, kaikki käy toteen. Paleltuvissa lehtimetsissä päällekkäisiä vuodenaikoja, sinkoilevia lapsia paksuissa sinisissä haalareissa.
Hailakan sinisellä taivaalla kova kirkas aurinko. Kuistin ikkunalasin liian nopeat, häikäisevät heijastukset.
Laaksosen kirjoitus kuvaa maailmaa samalla tavalla hitaasti ja tarkasti kuin Olli Sinivaaran runous. Sinivaaran kokoelmat olen mieltänyt hitaan katseen poetiikaksi, ja myös Galleria Noesis sopii määritelmään. Sinivaaran puhuja tosin lumoutuu, pyrkii näkemään kauneutta, kun taas Laaksosen runot, joiden melankolia on paljon synkeämpää, käyvät lumouksia vastaan. Yllä siteerattu runo päättyy näin: ”Niin kaikki tajuamiset paljastuvat. Yksi toisensa perään. Lisää illuusioita.”
Kokoelman esittämä maailmankuva on siis jokseenkin skeptinen, ellei jopa solipsistinen: ”Almanakkojen marginaaleissa fyysikot laskevat salakielin todennäköisyyksiä maailmankaikkeuden olemassaololle. Kun kuulin, miten lähellä olemme välttämättömyyttä, aloin etsiä virhettä.” Todellisuuteen ja tietoon kohdistuva epäilys ja tuosta epäilyksestä kumpuava surumielinen asenne lienevät fenomenologisen prosessin sivuvaikutuksia, ja juuri fenomenologia on kokoelman nimeä myöten Laaksosen runojen tärkein ajattelullinen kiinnekohta. Surumielisyys kumpuaa fenomenologiasta nähdäkseni siksi, että kyseisen ajatussuuntauksen lähtökohtana on luopuminen. Todellisuuden luonteen kysymisen asemesta se tutkii vain kokemuksen ja havainnon, siis tietoisuuden luonnetta. Eikä kyseessä ole edes totisen solipsismin mukainen todellisuuden kieltäminen, vaan yksinkertaisesti asian ratkaisun siirtäminen tuonnemmas.
Uskon, että Galleria Noesis vaatii ja ehdottomasti myös ansaitsee syvällistä analyysia. Teos kuhisee varman tiedon negaatioita, toteamuksia, jotka vihjaavat, että vain subjektiiviset vaikutelmat ja niiden epätarkka, epävarma jakaminen ovat mahdollisia. Tietysti kielenkin riittämättömyyttä tähdennetään: ”Kun yhä enemmän tuntuu kuin ei äidinkieltä ole. Kuin puhuminen pohjimmiltaan luopumista. Seisomme liian pitkien, mittaamatta jäävien, maan alle työntyvien liukuportaiden oikeassa reunassa. Enkä sano, mitä haluan. Sanon, minkä voin.”
Sanomisen ja näkemisen yksitoikkoisen epävarmuuden vaihtoehdoksi tarjotaan ruumiillista kokemista: ”Eikä todellisuutta kysytä silmillä vaan sormenpäillä. Ruumiinlämpötilalla. Sulattavalla, huuruavalla hengityksellä pakkasilmassa”, ja: ”Ruumis tietää kaikenlaista asioita [sic], joista minä itse en // liene vähäisin.”
Varsinainen todellisuus on läsnä myös vahingoissa (”Niemenkärjen takaa ilmestyy joutsenpari niin yllättäen, että unohdamme kysyä sen merkitystä”) tai koko apokalyptisen valtavassa tyhjyydessään:
Vaaleankeltainen repeämä pilvissä paljastaa sijainnin. Varmuuden vuoksi teen huolellisen laskelman. Miten pitkään selviydymme, jos rukoukset jäävät kuulematta, tähti luhistuu. Jäämme pyörimään ellipsiä voimattoman gravitaatiopisteen ympärille. Halkaisemme atomin toisensa perään. Sillä me tiedämme hyvin, ettei tässä paljoudessa ole ainetta nimeksikään.
Galleria Noesis on siis niin syvämietteinen esikoiskokoelma, että siitä voi johtaa tai ainakin olla johtavinaan filosofiaa. Mutta se on runoutta, ei filosofiaa. Kokoelman kantavana teemana on iänikuinen yksinäisen ihmisen paikka maailmassa, mutta tätä tutkiessaan runot työntyvät onnistuneesti annettujen estetiikkojen ja kliseiden läpi. Onnistuminen on Laaksosen käyttämän keinon, tarkasti kuvatun ja toimivasti valitun havainnon, ansiota.
Runot ovat pitkälti maisemallisia, ja maisemat ovat pitkälti pohjoisia, lumisia ja laakeita, ja juuri tästä nousee tarkan havainnon haaste ja vaatimus. Yksitoikkoinen maisema on joka kerta esitettävä yllättävästi, kunkin siitä viilletyn siivun on oltava hieno ja läpikuultava, ja vieraiden aineksien, matematiikkaa, maailmankaikkeutta ja filosofiaa käsittelevien mietteiden, on sekoituttava siihen vailla teennäisyyttä.
Vain hetkittäin Laaksosen hyvin lyhyet lauseet haparoivat, jäävät liian tiiviiksi, oudoiksi ja käsittämättömiksi: ”Sitten jähmettää // vanhan miehen abloyn valtuuttaman ovensuuhun”, tai ”Punaiset puuportaat huoneen sivulla johtavat maanaliseen, sieltä toiset betonia samaa punaista syvemmälle.” Näissä esimerkeissä on syntaksi niin epämääräinen, että en osaa määrittää, mitä niillä tahdotaan sanoa. Tämänkaltaista rytmistä huteruutta, retoriikan perusasioiden hienoista ja kenties tiedostamatonta horjuttamista, esiintyy paikoin muissakin runoissa. Saatan olla väärässä, mutta Galleria Noesis ei vaikuta runokokoelmalta, joka käyttää kielen merkityksettömyyttä poeettisena keinona, vaikka kielen riittämättömyys sen teemoihin lukeutuukin.
Moite ei kuitenkaan ole vakava, vaan oikeastaan demonstroi, että rosoisuus toimii runoudessakin. Proosassa merkitys dominoi ja paljon annetaan sen nimissä anteeksi, runoudessa taas kiinnitetään suunnattomasti huomiota pintaan, kieleen materiaalina. Runo kuitenkin ajattelee ja viittaa. Merkitys pyhittää keinot myös runoudessa, ja Galleria Noesis on erinomainen kokoelma runoutta, joka on nimenomaan ajateltua – ei sommiteltua, somistettua, lavastettua, esitettyä tai esillepantua.
Pauli Tapio