Kun ajattelemme runoutta, luultavasti ensimmäisiä mieleen nousevia sanoja eivät ole ’työ’ tai ’väkivalta’. Runouden suhde molempiin termeihin on kuitenkin läheinen ja perustavanlaatuinen, kuten käsillä oleva tuplanumero osoittaa.
Runous on runoilijan työtä – tuskin kukaan kirjoittaja onnistuu kiertämään sitä tosiseikkaa, että runot vaativat istumista ja pitkäjänteistä kielessä oleilua. Kirjoittaminen on hidasta, ja nopeimmatkin runoilijat joutuvat painamaan välillä jarrua, sillä runous ei ole laukkarata. Yksittäiset runot voivat toki olla äkillisen inspiraation huolettomia tuotteita, mutta tämä on aniharvoin koko tarina. Paperille purkautuva sanojen katras kantaa aina mukanaan ajattelun katveissa tai kirjastossa tehtyä työtä, ja tämä ilmaisun hiljaisempi puoli jää helposti näkymättömiin. Muiden kuin runouden harrastajien voi olla vaikea ymmärtää, miten jotakin näennäisesti niin pikkuruista kuin runo voi veistää niin kauan, ja miksi joku palaa tavaamaan lempirunoilijansa säkeitä aina uudestaan. Runoustyössä tuntuu piilevän jotain neuroottista.
Länsimaissa työn mittarina on toiminut teollistumisesta lähtien määritelty työaika. Sekä runojen kirjoittaminen että lukeminen irrottavat ajan tavanomaisista sapluunoista. Kiihkeän punktumin lisäksi runoon kuuluu fantasma. Kapitalismin näkökulmasta runojen työstäminen ei ole tuottavaa aikaa, eikä siis oikeastaan aikaa ollenkaan – runoudessa ei liiku rahavirtoja eikä materiaalista pääomaa. Talouspainotteisessa yhteiskunnassamme runouden antiarvostus näkyy runokirjojen syrjäytymisenä kaupallisilta kirjamarkkinoilta, sillä vaikka runous on ollut aina vähälevikkistä, nyt runokirjoja on edes vaikeaa löytää kirjakaupoista hitti kirjapinojen takaa. On tultu kauas niistä päivistä, kun runoudella ajateltiin olevan tärkeä missio kansakunnan rakentamisessa. Tässä numerossa Janne Nummela ja Vilja-Tuulia Huotarinen tarkastelevat ja uudistavat tekstimukaelmissaan J. L. Runebergin luomaa ikonista henkilökuvaa suomalaisesta työnsankarista, Saarijärven Paavosta.
2010-luvulla runoilijoiden työ on pätkittäistä, työolosuhteet epätyypillisiä ja taloudellinen tilanne usein epävarma. Enemmistö runoilijoista edustaa prekariaattia, tuota tietokapitalistisella aikakaudella jatkuvasti kasvavaa luokkaa. Saara Hannulan ja Tuomas Laitisen raportti Työ vankilana pohtii taiteen suhdetta vapauteen. Taiteilija voi joutua hakeutumaan kuvitteellisiin vankilaolosuhteisiin pystyäkseen keskittymään taiteelliseen työhönsä, sillä ilman tätä ”vankilaa” työ keskeytyisi jatkuvasti. Tietotyöläisinä runoilijat ovat pakotettuja osallisiksi häiriytyneestä mediatulvasta, ja runouden kenttä oirehtii kuten muutkin alat. Italialaisen mediafilosofin Franco “Bifo” Berardin huomiostressiksi nimittämä aikalaisahdistus ilmenee kentällä paitsi keskinäisenä kamppailuna medianäkyvyydestä, myös runouden vastaanotossa ja sen uudenlaisissa arvottamiskäytänteissä. Runoudelta, kuten kaikilta muiltakin kulttuurin osa-alueilta, odotetaan jatkuvasti uusia ilmiöitä.
Eräs välitön todiste ilmiöitymisestä on runouden ympärillä pyörivä mediapuhe, jossa puhutaan pitkälti muusta kuin runoudesta. Artikkelit ovat henkilövetoisia ja kirjat usein vain sivuosassa. Ilmiöksi nostetulle asialle, teokselle tai henkilölle on ominaista medioiden tuottama sankarillinen aura, joka säteilee valoa tai ainakin valon rippeitä. Ilmiöltä odotetaan nopeaa tunnistettavuutta ja hetkellistä eskapistista armahdusta. Nykyiselle huomiotaloudelle on ominaista, että ilmiössä kiteytyvät ajan trendit ja se kertoo, mikä on hot tai fun. Mutta vaikka ilmiö on eräänlainen omalakinen merkkipaalu, sen erilaisuus ei saa olla liian radikaalia, sillä siihen täytyy voida samaistua. Ilmiön poikkeavuus on siis vain nimellistä ja ilmiömäisyys lähinnä vain myyntikikka.
Toisaalta aikakautensa runousilmiönä voidaan kaiketi pitää myös 1900-luvun alkupuolella kukoistanutta työväenrunoutta. Maaria Pääjärvi esittää poleemisessa esseessään Väki voimakas? työväenrunouden kuolleen yhdessä luokkayhteiskunnan kanssa. Pääjärven väittämää vasten voi lukea amerikkalaisen Philip Levinen kuulaita työläisrunoja (suom. Vesa Rantama). Levinen arvokkaan resignoituneet puhujat, joiden ahavoituneet kädet kan tavat kirjoittajalleen maan näyttävimpiä kirjallisuuspalkintoja, ovat kaukana varhaisemman työväenrunouden kapinahenkisistä taistelijoista.
Eräänlainen ilmiö on myös Patricia Lockwoodin runo ”Raiskausvitsi” (suom. Pauli Tapio), joka nosti kirjoittajan hetkessä nettimedioiden valokeilaan. Kertonee vähintään yhtä paljon ajan hengestä kuin Lockwoodin ahdistavasta ja tehokkaasta runosta, että The Guardian -lehden ”trendaavia aiheita” käsittelevän blogin mukaan ”Raiskausvitsi” on sekä “uudistanut tavan, jolla puhumme raiskauksesta” että “herättänyt uudelleen sukupolven kiinnostuksen runouteen”.(1)
Runouden ongelma huomiotaloudessa on lajille tyypillinen hidas pureskeltavuus. Informaation siruilla kyllästetyssä ajassamme kirjan lukemiseen vaadittava herkkyys on korvautumassa pinnallisilla vaikutteilla. Analyyttisesta tai emotionaalisesta runojen lukemisesta on tapahtunut paradigman vaihdos runouden kuluttamiseen. Perehtyneiden kritiikkien sijaan runokokoelmien arviot ovat yhä useammin vain hätäisiä luonnehdintoja, ja arvottamisen mielivaltaisuus mykistää teokset joko hyviksi tai huonoiksi. Tällainen kaksinapainen lokerointi on väkivaltaa sekä ajattelulle että kielelle.
Runoilijan työn suhdetta data-överi-aikaamme ruoditaan Tiina Lehikoisen esseessä Kollektiivisen mielen kolonisaatio ja runoilijan työ. Toinen huomiotaloutta kommentoiva teksti on Johannes Ekholmin performatiivinen raportti Imagen järjestämästä Sankarit 2014 -seminaarista.
Vaikka nykyihmiset olisivat paossa ajattelemista, kuten Martin Heidegger esittää, olisi virhe päätellä, että runoilijat pelastuisivat vetämällä töpselin seinästä ja eristäytymällä omaksi saarekkeekseen; tämä kuvitteellinen maatilkku olisi runouden tuho. Runoilijan työ tapahtuu osana aikalaisyhteiskuntaa – olkoonkin työ sitten hiljaista vastustusta tai katalysaattorina ja munuaisena toimintaa. Toisella keuhkollaan runot voivat kyllä hengittää ajattomuutta ja avaruutta kohti, mutta toinen puolikas imee sisäänsä ja puhaltaa ulos historiallisten ja ainutkertaisten ruumiiden nykyhetkeä. Tämä kahtalaisuus käy ilmi Teemu Forssin, Vesa Haapalan, Satu Mannisen ja Suvi Vallin kirjoittamista runoilijoiden työpäiväkirjoista, jotka avaavat heidän teoksiensa syntyprosesseja ja runojen kirjoitustyötä.
*
”Runous on eräänlaista väkivaltaa maailmaa kohtaan”, Matti Kangaskoski ehdottaa tekstissään Väki1valta2 runoudessa3. Runous ei yleensä pelaa säännöillä, ainakaan samoilla kuin arkinen kommunikaatio, ja totunnaisia kielenkäytön rajoja kokeilevat runot voivat taivuttaa ajattelua epämukaviin asentoihin. Runouden nimissä harjoitettu väkivalta voidaan ymmärtää myös valtarakennelmia purkavaksi säkeillä mellakoinniksi tai ironisiksi kommentaareiksi mediakielestä. Taiteen kieleen kohdistuu odotus, että sen on oltava iskevää, viiltävää ja läpäisevää. Runoilijan työ on kielen kampeamista pois totunnaisesta uomasta. Lukijan tai kuulijan työ puolestaan on sietää tätä tilaa, puskea runon mukana polkua jota ei ole valmiiksi aurattu.
Kangaskosken kirjoitus ottaa kokeellisen muotonsa kautta myös kantaa runo tekstin muotoon pakottamisen ja paketoimisen konventioihin. Filosofi Slavoj Žižek on todennut, että kielen usein virheellisesti harmonisena pidetty ”normaalitila” ja siihen liittyvät normatiiviset odotukset edellyttävät aina itsessään tietynlaista väkivaltaa, pakottamista. Žižek kutsuu tätä symboliseksi väkivallaksi, erotuksena tunnistettavan tekijän omaavasta subjektiivisesta väkivallasta sekä poliittis-taloudellisiin järjestelmiin (kuten kapitalistiseen palkkatyöhön) elimellisesti kuuluvasta systeemisestä väkivallasta.
Huomion kohdistaminen symboliseen väkivaltaan nostaa tarkastelun keskiöön sen, miten ”kieli sellaisenaan ja sen painottama tietty merkityksen maailma on jo itsessään perustavanlaatuista väkivaltaa”.(2) Runouden ja väkivallan välistä suhdetta määrittää tästä näkökulmasta se tosiseik ka, ettei kielellisiä konventioita rikkovan tai kriittisesti tarkastelevan runouden ulkopuolellekaan jää kielenkäytön aluetta, jolla kieli operoi ilman väkivaltaa ja ristiriitoja. Ei siis harmonia vastaan väkivalta, vaan väkivalta vastaan väkivalta. Ehkä onkin väärin puhua väkivallasta ikään kuin kyse olisi yhdestä ilmiöstä, joka esiintyy monissa muodoissa. Tarkempaa olisi puhua monikossa väkivalloista: siitä eritahtisesta ja monin paikoin yhteismitattomasta kudelmasta, jota esimerkiksi kulttuuriset valtasuhteet, humanitaariset katastrofit ja omalta osaltaan myös havainnon totunnaisuuksia haastava taide rakentavat.
Monet nykyrunoilijat käsittelevät väkivaltaa suoraan myös aihetasolla. Numerossa esiteltävän ruotsalaisen Aase Bergin runoissa (suom. Miia Toivio) regressiivinen kuvasto palautuu lapsen kieleen ja mieleen, joka ei tunnista moraalista hyvä-paha-asetelmaa. Numerossa debytoiva Eija Tammisto rakentaa sukupolvien mittaista, tummaa ja lyyristäkin maisemaa, jossa lintua nyljetään hitaasti. Mika Kivelän katujen kalskeesta ja beat-runoudesta ammentavissa teksteissä väkivalta on usein kiertelemätöntä ja konkreettista, mutta ruumiillista väkivaltaakin vahvemmin tässä numerossa julkaistavat runot huokuvat väsymystä herrahissiin ja ale-kuponkeihin. Väkivalta ei piile vähempää liituraitapuvun povitaskussa kuin Mickey Rourken hanskoissa.
Koska teemat ovat rankkoja ja ruumiillisia, tuntuu sopivalta, että numeron runot alkavat ja loppuvat kuolemanvakava pilke silmäkulmassa. Kattauksen aloittaa espanjalaisen Yolanda Castañon ”Juhlaleipä (Maailma on epäoikeudenmukainen)” (suom. Merja Virolainen), ja siirtymää kritiikkiosioon edeltää islantilaisen Kári Tuliniuksen surullinen ja hauska ”Maailman lopun pornoura” (suom. Tapio Koivukari). Konkreettisimmillaan kuolema esiintyy, Katariina Vuorisen runosarjassa ”Kasvukauden säännöt (opettajan vastaukset)”.
Työpöytien ääreltä,
Tiina Lehikoinen
Jouni Teittinen
______
ERRATA: Kári Tuliniuksen runosta ”Maailmanlopun pornoura” puuttui lehdessä viimeinen säe. Voit lukea runon kokonaisuudessaan täältä.