Arthur Rimbaud: Kootut teokset. Suom. Einari Aaltonen. Sammakko 2012. 376 s.
Arthur Rimbaud (1854-1891) on ollut Suomessa jo kauan vaikutusvaltainen mysteeri. Hänen runoutensa on vaikuttanut kotoisiin maailmalle tähyäviin henkiin varmasti yli sadan vuoden ajan mutta mikään aikakausi runoudessamme ei ole ottanut häntä täysin omakseen. Rimbaud’n kaltaiset, jo eläessään elämää suuremmat hahmot on vaikea nähdä läheltä, aikansa tuotteina ja sen kontekstissa.
Rimbaud näkyineen ja kiihkeän epäkonventionaalisine elämäntapoineen enteili 1900-luvun kulttuurin ja tapojen mullistuksia niin monella tasolla, että hän on kuolemansa jälkeen kerännyt ympärilleen kaikenlaista joutavaa rojua. Puhuttaessa Rimbaud’sta päädytään usein kuin huomaamatta puhumaan homoseksuaalisuudesta, beat-kirjailijoista, Patti Smithistä ja Leonardo DiCapriosta (joka näytteli Arthuria Total Eclipse -elokuvassa). Arthur kapinallisen kulttuurin hohtavana kuvana peittää näkyvistä todellisen runoilijan. Hänen ainutlaatuista saavutustaan on kuitenkin vaikea aliarvioida: en usko, että on toista runoilijaa, joka 20-vuotiaana kirjoittamisen lopetettuaan olisi jättänyt jälkeensä yhtä monipuolisen tuotannon. Nyt julkaistu Kootut teokset on ensimmäinen teos, jonka pohjalta suomenkielinen lukija voi arvioida kuuluisaa lopettamispäätöstä, sillä se sisältää Rimbaud’n jälkeensä jättämän kirjallisen materiaalin kokonaisuudessaan.
Rimbaud’n kehitys kouluaikojen Victor Hugo -mukaelmista oman äänen löytämiseen aleksandriinirunoilijana, ja edelleen vapaan muodon variaatiot Kauden helvetissä piinatusta tietoisuudesta Illuminaatioiden ekspansiivisiin näkyihin olisivat huomattava elämäntyö, vaikka jakaantuisivat viiden sijaan viidellekymmenelle vuodelle. Vaikka Rimbaud suhtautui elämänsä viimeiset 17 vuotta hyvin vähättelevästi kirjalliseen tuotantoonsa, on kirjoittamisen lopettaminen koko tuotannon valossa nähtävä johdonmukaisena: hän oli kehittänyt useammankin uudenlaisen tavan kirjoittaa, ja hänen näyissään polttoaineena oli usein eksotiikka ja kaukokaipuu. Miksi ei siis vaihtaa alaa ja maisemaa, kun kaikki näyttäisi olevan vanhassa työssä ja kotimaassa saavutettu? Rimbaud ei aktiiviurallaan saavuttanut tunnustusta muuten kuin harvojen kollegoiden ja ystävien parissa, mutta itsetietoisella taiteilijalla tuskin oli epäilyksiä saavutuksestaan.
Ennen 1960-lukua kokonainen Rimbaud oli ehkä liian räävitön ja radikaali varsin muotopuhtaaseen lyriikkaamme: hänen Suomessa ylivoimaisesti tunnetuimman runonsa L’Bateau Ivre käännökset Kaarlo Sarkian Humaltuneesta venheestä (1934) Einari Aaltosen Känniseen paattiin (2000) puhuvat omaa kieltään, vaikka yksikään otsikoista ei itsestään selvästi ole muita parempi. Aaltonen on uuteen valikoimaan vaihtanut käännöksen nimen Tuomas Anhavalta (1958) perittyyn muotoon Juopunut pursi. Kyseisen runon käännökset ovat symboloineet tärkeitä käänteitä runoudessamme. Sarkian runoteknisesti edelleen ylivertainen suoritus sai aikoinaan ansaittua huomiota: hän säilytti alkuperäisen aleksandriinimitan riimikaavoineen ja sai runon kulkemaan hoiperrellen, mutta ainakin modernistien mielestä uhrasi samalla tekstin voimakkaat runokuvat. Anhavan käännöksellä olikin tärkeää symboliarvoa: uusi sukupolvi otti arvostetun tradition haltuun omine aseineen.
Aaltosen aiempaa käännöstä, ”Paattia”, voisi pitää turkulaisen 1990-runon katurunouden perillisenä, mutta nyt hän on monin paikoin siistinyt ja maltillistanut aiempia itsetietoisen rosoisia sanavalintojaan. Käännös on kautta linjan hyvä ja hallittu, mutta silti kompromissi: se ei käytä mittaa, mutta pysyttelee riittävän lähellä sitä, ei hyödynnä loppusointuja, mutta niihin vertautuvaa sointuisuutta kyllä. Jos tätä tekstiä ajattelee nykyisen runouden kuvana, tulee mieleen kaiken hyväksyvä, sopuisa yhteisö, joka yrittää löytää välitilan kiihkeämpien aikojen ehdottomien ääripäiden väliltä. Havainnot pätevät myös Koottuihin teoksiin kokonaisuutena: vaikka Aaltonen on parantanut ja tarkentanut etenkin Pekka Parkkisen ja Jaakko A. Ahokkaan (1983) käännöksiä Rimbaudin proosarunollisista pääteoksista, kokonaisuutta leimaa keskitien hakeminen, joka estää runoilijaa heräämästä eloon suomeksi täysissä voimissaan. Esimerkiksi Antti Nylén uhrasi Baudelaire-käännöksessään monia puolia runoilijasta, mutta se hinta kannatti maksaa elävän runouden vuoksi. Aaltosen käännös yltää samaan vain paikoin, mutta onneksi Rimbaud’n tärkeimmät teokset ovat sen parasta antia: Illuminaatioita ja Kausi helvetissä soivat nyt paremmin kuin koskaan aiemmin suomeksi, ja Aaltonen on nähnyt vaivaa aiempien käännöksiensä korjaamisessa. Puuttuu vain vahva runollinen kokonaisnäkemys: amerikkalainen runoilijamestari John Ashbery vastaa parhaasta lukemastani Illuminaatioiden käännöksestä, joka on Aaltosta tarkempi siinä, millaiset ilmaisut toimivat kussakin kielessä ja ajassa. Aaltonen on säilyttänyt suomeksi paljon Rimbaudin käyttämiä erikoissanoja, mutta ehkä prikin, bakkanaalien ja tarantellojen (”Niemi”) sijaan voisi käyttää vaikka ilmaisuja laiva, juhlat ja tanssi runouden suuresti siitä kärsimättä.
Suurin pettymys tässä suomeksi Kootuissa on selitysosio, jossa Aaltonen usein joutuu paikkaamaan ja selittämään edellä mainittujen kaltaisia romanismeja. Selitysten kiinnostavat, runojen tulkintatraditioon ja kirjoitusaikaan viittaavat asiat ovat usein pelkkiä mainintoja, jotka herättävät uteliaisuuden mutta eivät tyydytä sitä. ”Oi kausia, oi linnoja” -runosta: ”Tämä hämärä runo on herättänyt kiivasta keskustelua. Viittaako ’kausi’ elämään maan päällä? Onko linna ihmisen sielu?” Moisen typistävän tulkinnan esittämisen lisäksi olisi hyvä mainita, ketkä runosta ovat keskustelleet ja missä. Selityksissä on myös paljon silkkoja truismeja, jotka joko selviävät runon lukijalle muutenkin (”Tullimiehistä”: ”Runo on auktoriteettien vastainen julistus”) tai ovat osa yleissivistystä (haluaisin nähdä lukijan, joka kaipaa selitystä Faustille tai Sikstuksen kappelille).
Pikkutarkan kriittisen nysväyksen sijaan nyt on kuitenkin aika juhlistaa sitä, että eräs kaikkien aikojen hienoimmista runoteoksista Illuminaatioita on saatavilla muodossa, josta on mahdollista nähdä sen kehitykseen vaikuttaneet tekijät. Rimbaud’n tuominen suomalaisen lukijan ulottuville kokonaisena, kiivaan aikansa tuotteena mystisen, ajattoman runoilijaneron sijaan on kiistaton kulttuuriteko. Näistä kootuista käy hyvin ilmi vuoden 1871 utooppisen Pariisin kommuunin ja tasavaltalaisaatteen vaikutus Rimbaud’n kirjoittamiseen. Kiinnostavia ovat myös kouluajoilta säilyneet latinankieliset tekstit, jotka osoittavat Rimbaud’n klassisen eurooppalaisen koulusivistyksen laajuuden. Rimbaud’n entiselle rakastetulleen Paul Verlainelle viimeisenä kirjallisena tekonaan luovuttama Illuminaatioita on synteesi kaikesta tästä ja paljosta muusta: se on osoitus siitä, miten pitkälle Rimbaud’n tavoittelema järjestelmällinen aistien sekoittaminen voi viedä, millaisia todellisuuksia voi kirjoittamalla lähestyä. Näyt, joissa maailma syntyy joka kertaa uudestaan, hohtavat edelleen järkähtämättömän vahvoina ja osoittavat edelleen suuntaa uutta kohti hapuileville kirjoittajille: ”Raju ja äkkinäinen uni tunteikkaista ryhmistä, joissa on kaikenluontoisia olentoja kaikennäköisten hahmojen keskellä.” Jo tämän hetken mittaisen lauseen kuvitteleminen voisi täyttää elämän.
Vesa Rantama
