Runoilija Tommi Parkko (TP) ja runoilija Jorma Vakkuri (JV) keskustelevat runon rytmistä pohdiskellen aihetta lähinnä tekijän mutta myös kokijan näkökulmista.
JV: Onko kaikissa runoissa rytmiä?
TP: On aina jonkinlaista. Kiusaannumme, jollei runon rytmi toimi, tai ihastumme, jos rytminen ratkaisu toimii erinomaisesti osana kokonaisuutta. Runon synty voi olla lähtöisin rytmielämyksestä. Rytmiä on kuitenkin vaikea täsmällisesti paikantaa. Se voi olla runossa tai lukijan päässä: proosakin muuttuu runoksi, kun se luetaan runona. Rytmi on siis kielen toistorakenteita laajempi ilmiö. Metriikassa rytmi käsitetään toistorakenteena. Rytmiikka tunkeutuu myös runon sisältöön ja siihen tapaan, kuinka eri elementit ovat järjestetty runoon.
JV: Olen pitänyt runon rytmiä sanataideteoksen merkein ilmaistun aineksen jäsennyksenä teoksen muodostumiseen vaikuttaviin tekijöihin. Eli runon rytmi on jäsennystä. Runon rytmi ei siis ole ainoastaan poljentoa. Jäsennys kattaa kaiken rytmisen. Toisaalta jäsennyksen keinoin syntyy myös muoto- ja rakenneratkaisuja, jotka antavat puitteita rytmiikalle. On tekijöitä, joiden suhteen muutosta suhteessa muuttumattomaan voidaan jännittää, annostella ja vertauttaa. Rytmiset jäsennykset voivat syntyä juuri näiden tekijöiden suhteen. Esimerkiksi jännite voi näkyä runossa kontrasteina tms.
TP: Kyllä, ne ovat sellaisia tekijöitä, jotka jäsentävät aktuaalisten ja mahdollisten maailmojen, eri ilmiöiden, ruumiin ja mielen kytkentöjä ja suhteita. Näissä jäsennyksissä vaikuttavat monet muutkin tekijät. Aikakin voi olla enemmän hengityksellä kuin kellolla mitattua. Rytmin ydin on muuttumisessa. Jäsentämisen
voidaan nähdä myös dramatisointina lukijan tarpeiden näkökulmasta. Dramatisoinnilla tarkoitan runoaineksen järjestämistä runon kannalta sopivalla tavalla. Jäsentäminen ja dramatisointi ovat ajatuksina lähellä toisiaan.
JV: Annat viime keväänä ilmestyneessä kirjassasi Kirjoita runo hyviä neuvoja ns. kolmen tosilauseen tekniikan käyttämisestä. Nuo kolme Markku Toivosen tosilausetta samoin kuin Jukka Koskelaisen esittämät neljäs ja viides, voivat toteutua rytmisesti kiinnostavasti dramatisoituina. Eikä tässä niitä ole syytä ajatella kielen lauseina vaan sanallisina aineksina. Näistä ”tosilauseista” ilmoituslause vastaa lukijan orientoitumisen odotuksiin (”päivät lyhenevät”), havaintolause aistittavuuden odotuksiin (”syvät ja punaiset varjot”), tunnustuslause sisällöllisen sitoutumisen odotuksiin (”nyt asun maassa, jossa kaikki on sinun”), ilmestyslause uuden merkityksellistämisen odotuksiin (”aloitan päivän kuin loitsun”) ja retorinen lause kiinnostavuuden odotuksiin (”Ketäpä ei kiehtoisi legenda ja ikävystyttäisi tosi?”) Ei kai runoainesta voi kuitenkaan jäsentää minkä tahansa tekijän suhteen? Miksi runoissa on jäsennystä?
TP: Kaikkeahan runoudessa ”voi”, mutta kaikki ei toimi eikä ole hedelmällistä. Arvelen, että historiallisesti vanhimpia syitä jäsennykselle on muistaminen. Metriikassa on runsaasti erilaisia muistisääntöjä. Rytmi tukee muistamista. Se auttaa myös hahmottamisessa. Se tukee laulamista ja tanssimista. Varmaan siihen
voi liittyä motivaationa myös välttämättömyyttä, erottumisen tarvetta, traditioita, muotia ja uudistumista.
JV: Mitä jäsennykset ovat ja mitä ne koskevat?
TP: Tavallisesti ajatellaan itse runoa kohteena, mutta jäsennystä on myös tätä laajemmissa kokonaisuuksissa.
JV: Tarkoitatko runokokoelmia?
TP: Kyllä, mutta tätäkin laajemmin tekijän kaikkien tai tietyn luomisvaiheen teosten kokonaisuutta. Konkreettisimmallaan nämä laajemmat jäsentämiset ovat runosikermien ja kokonaisuuksien rytmisissä ratkaisuissa.
JV: Miten jäsennykset voivat näkyä yksittäisissä runoissa?
TP: Tämä on asian ydin. Sanoisin annostelu ja dramatisointi jäsentämisen keinoina!
JV: Jäsennykset runoissa voivat koskea ainakin runon rooli-, rekisteri- ja metasuhteita.
TP: Kyllä, mutta myös kuvallisuusjäsennyksiä ja aistinvaraista rytmiikkaa.
JV: Ja tietty runon pääosien rakennetta, suhteita ja kytkentöjä.
TP: Myös säkeiden ja säkeettömien osien jäsennyksiä, -suhteita ja -kytkentöjä.
JV: Aloitetaanko noista rooleista. ”Runolle ryhtyvä” ihminen on kokonaisvaltainen ihminen monine rooleineen niin yksilönä kuin yhteisöjensä ja verkostojensa jäsenenä. Vastaavasti runon kokija on kaikkine rooleineen kokonaisvaltainen henkilö kuulijana tai lukijana joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. ”Runolle ryhtyessään” runoilijaihminen omaksuu oman runoilijuutensa puitteissa merkityksellistäjän roolin. Hän tekee olettamuksia lukija-kuulija-henkilöstä eli muodostaa jonkinlaisen käsityksen runovuorovaikutukseen osallistuvasta vastaanottajasta. Jo nämä ovat runoon liittyviä rooleja. Rytmiin niillä voi olla vaikutusta siinä, miten ne toimivat runossa tai suhteessa runoon, esimerkiksi vaihtuvissa näkökulmissa tai eri kommunikaatiosuhteissa. Varsinaisia runon henkilöitä voivat olla erilaiset runominät, -sinät, -hänet yms. – kaikki puhtaasti fiktiivisiä henkilöitä.
TP: Halusit sanoa jotain mainitsemiesi roolien rytmivaikutuksista.
JV: Puheesi dramatisoinnista kattaa tästäkin aiheesta melko paljon. Olennaista on, miten runo toimii omalajisenaan kommunikaationa roolien välisissä vuorovaikutus- tai jännitesuhteissa. Tämä vaikuttaa rytmiikkaan siinä, onko puhuntaa, puhuuko joku jollekulle ja kelle milloinkin, onko monologia, dialogia,
trialogia, onko ”puhe” sisäistä, kahdenvälistä tms., voiko toinen kuunnella, kuulla, ymmärtää kuullun jne.
TP: Rooleilla on suuri merkitys varsinkin eeppisessä runoudessa ja roolirunoissa.
JV: Miten rekisterisuhteet voivat olla osana runon rytmiratkaisuissa?
TP: Tietty rekisteri edellyttää kuulija-lukijalta tiettyä kompetenssia. Rekisterit voivat olla eri kieltä, murretta, tyyliä, retoriikkaa, slangia, salakoodia tms. Se, miten näitä eroja on ja miten ne suhtautuvat roolisuhteisiin, tematiikkaan tms., voi luoda, ylläpitää tai laukaista rytmisiä jännitteitä. Ja nämä vaikutukset voivat olla erilaisia riippuen tulkintahorisonteista eri kulttuureissa ja konteksteissa. Varsinkin käännösrunoudessa tällä on suuri merkitys.
JV: Metasuhteetkin voivat olla tärkeitä rytmin kannalta. Kysymys metasuhteista on laajempi asia kuin pelkästään metafiktion tai -lyriikan aihe. Eihän runon tai puhujan tietoisuus fiktiivisyydestään ole joko-taiasia.
TP: Metasuhteisiin voivat kuulua myös runon sisäiset reflektoinnit, kielipelitietoisuus, tietyt kontekstuaaliset ja intertekstuaaliset suhteet ja jopa viittaukset muihin taiteisiin, muodonmuutokset, sisäkkäisteokset, skeema-muutokset ja metakommunikaation oudonnuttavat muodot.
JV: Miten runon kuvallisuus on osana runon rytmiratkaisuissa?
TP: Kuvallisuutta on runon kyky luoda kokijan mieleen havainnonkaltaisia mielikuvia. Se on runon puhuntaa kielikuvin tai figuurein. Kielikuvia eli trooppeja ovat: vertaukset, metaforat, personifikaatiot, metonymiat, synekdokeet, symbolit (yksityisetkin), allegoriat, suorat kuvat, eufemismit eli kiertoilmaisut, ekfrasis & enargeia ja myytit. Figuureja ovat: yleistykset, liioittelut, litoteesit, kysymykset & huudahdukset, apofaattisuudet, toistofiguurit, antonymiat, paradoksit, ironiat, inversiot, alluusiot, asyndetonit & polysyndetonit, kliimaksit, ellipsit, antiteesit ja toistorakenteet.
JV: Varsinkin esitetyssä runoudessa myös intonaatiolla voidaan luoda figuureja.
TP: Aivan. Kielikuvien tai figuureiden ei tarvitse olla selkeärajaisia kohteita, ne voivat ilmetä myös ajattelutapoina. Miten näitä ”annostellaan” ja käytetään dramatisoinnissa, voi merkittävästi vaikuttaa runon rytmiikkaan. Kuvallisuuskeinoilla kullakin on omat rytmin kannalta kiinnostavat vaikutustapansa. Myös montaasiratkaisut ja virtausjännitteet kuvallisuusluomusten kesken voivat olla rytmisesti tärkeitä. Kuvallisuus voi olla myös dynaamista.
JV: Mistä runon aistinvaraisessa rytmiikassa on kyse?
TP: Kirjoitetussa runoudessa on kyse lähinnä näköaistista, puhutussa ja lauletussa runoudessa taas kuuloaistista. Tekstin visuaaliset asemoinnit ja typografisesti erottuvat ratkaisut, jotka luovat rytmiikkaa tai vaikuttavat siihen, ovat tärkeitä.
JV: Kuten joku Väinö Kirstinän ”Rector Magnificus”. Entä muut aistit, kuten tunto-, haju-, maku-, kipu-, kosketus-, paine-, kylmä-, lämpö-, elollis- tai liikunta-aistit?
TP: Mahdollisuuksia on hirmuisesti. Lausuntataiteen teatteritaiteelliset muodot hyödyntävät jo nyt osaa näistä aisteista. Sama pätee tanssiin, performanssitaiteeseen ja joihinkin elävän musiikin muotoihin. Ajattelepa vain lavarunouden uusia ilmiöitä!
JV: Mikä merkitys runon pääosien rakenteilla, suhteilla ja kytkennöillä on runon rytmiikassa?
TP: Runot tai niiden osat voivat olla säkeistöllisiä tai säkeettömiä kokonaisuuksia. Jo pelkästään tällä on olennainen merkitys. Säkeellisyys tuo runon rytmin lähelle hengitystä ja askellusta. Säkeettömässä tekstissä rytmi on ensisijaisesti lauseiden rytmiä. Yksisäkeistöinen runo on rytmiratkaisuna aivan eri asia kuin 2-
säkeistöinen runo. Vastaavasti 3-, 4- ja 5-säkeistöiset poikkeavat kukin muista ratkaisevasti. Useampisäkeistöisissä alkaa vaikuttaa säkeistörakenteen mahdollinen jaksollisuus, ja joskus myös sarjallisuus. Sillä, mikä eri säkeistöissä on samaa tai toistoa / muunnelmaa tai uutta, on suuri merkitys. Tästähän tunnetuimpia ovat esimerkiksi eri riimikaavat. Säkeistörakenteen rytmiikka voi riippua myös laajuutta, säkeenylityksiä, säkeistön tai säkeiden vasta-, toisto- ja kertomuotoja koskevista säännöistä tai niiden vaihtelusta.
JV: Miten tämä näkyy säkeettömissä kokonaisuuksissa?
TP: Proosarunot ja runoproosa voivat analogisesti olla yksiosaisia tai jakautua moniin eri osiin. Niiden osia ei kuitenkaan voi verrata suoraan säkeellisen runon säkeistöihin. Niihin vaikuttavat tarinallisuuden ja laajuuden säännöt, niiden vaihtelu tai puuttuminen.
JV: Mikä merkitys runon rytmiikassa on säkeiden jäsennyksillä, niiden sisäisillä suhteilla ja kytkennöillä?
TP: Säkeitä voi olla säkeistössä jonkin säännön mukaan tai sääntöä muunnellen tai ilman mitään sääntöä. Näillä eroilla voi olla merkittävä vaikutus rytmiin. Sama pätee mahdollisiin säkeen laajuutta koskeviin säännönmukaisuuksiin. Säkeenylityksiin voi liittyä oma logiikkansa ja erilaisia muotovaatimuksia.
JV: Entä säkeettömien runojen tai niiden osien jäsennyksillä, suhteilla ja kytkennöillä?
TP: Säkeettömissä runoteksteissä voi olla eri jaksoja ja osia, mutta ratkaisevaa rytmin kannalta on lauseiden hengitys ja tempo. Proosarunon ja runoproosan rytmiikka suhteutuu myös varsinaisen proosan rytmikeinoihin. Kuvarunot ovat asia erikseen.
JV: Vieläkään et maininnut runojalkoja. Eikö valtaosa runon rytmipuheesta kuitenkin liity runojalkoihin?
TP: Varsinkin mitallisuuden keskiössä ovat runojalkoina pidettyjen tavuryhmien jäsennykset ja suhteet. Tähän liittyvät suoraan myös tavujen jäsennykset ja kytkennät kuin myös niiden äänne- ja allofonisuhteet. On mittaan sidottua mitallisuutta ja vapaamittaisuutta (tai vaihtelevamittaisuutta, kuten sinä sanot). Mitallinen runo muodostaa oman kielellisen järjestelmänsä, jossa tiukkaa mittaa väljempää runoa kutsutaan vapaamittaiseksi runoksi. Vapaarytminen runo noudattaa omia mitallisesta järjestelmässä riippumattomia käsityksiään rytmistä. Tiedän, ettet suostu käyttämään vapaarytmisen termiä, koska se viittaa joko rytmistä vapaaseen tai sellaiseen, jonka rytmi on vapaa. Termi on silti suhteellisen laajasti käytössä. Arkisessä puheessa usein puhutaan vapaarytmisestä vapaamittaisena runona.
JV: Veikkaan, että neljä viidestä, jotka puhuvat vapaarytmisestä, eivät tiedä, mistä puhuvat. Termeistä riippumatta minusta olennaista on, muodostavatko tavuryhmät poljennollisuutta vai onko teksti poljennoton. Vaikkei tekstissä olisikaan runojalkapoljentoa, sen tavuryhmät voivat suhteineen ja kytkentöineen silti noudattaa jotain säännöllisyyttä joko ankarasti tai vaihtelevasti suhteessa metrumiin. Jos teksti on poljennotonta eikä noudata muutoinkaan mitään tavuryhmätason säännöllisyyttä tai jäsennystä, se on tavuryhmätasolla rytmitöntä. Rytmittömyys tavuryhmätasolla ei liity tekstin rytmiikkaan
muilla tasoilla.
TP: Tekisi mieli sanoa, että kyllä poljento on mitallisuudessa välttämätön asia, mutta esimerkiksi haiku- ja tankarunoudessa on mitallisuutta ilman poljentoa. Kun pysytään tiettyjen metristen järjestelmien sisällä, poljennollisuus on välttämätön mitallisuuden piirre. Rytmi taas ei edellytä poljentoa. Vapaarytmisen runouden rytmiikkaa voi jo tästä syystä pitää omana järjestelmänään. Suomenkielisessä runoudessahan metrisiä järjestelmiä on neljä: tavuihin perustuva järjestelmä, josta jo mainitsin haiku- ja tankarunouden esimerkkinä, tavun laajuuteen ja tavun painoon perustuvat järjstelmät sekä kalevalamitta, joka on sekoitus tavun laajuuteen ja painoon perustuvasta järjestelmästä. Metristen järjestelmien lukuisuus on yksi syy miksi mitallinen runous on aikamoinen suo sille, joka sitä haluaa ”ymmärtää”.
JV: Siirytäänkö tavuihin! Eli miten tavujen jäsennykset, kytkennät, äänne- ja allofonisuhteet vaikuttavat runon rytmiikassa?
TP: Tämä on sitä rytmikeskustelun perusherkkua; ainakin on joskus ollut. Eli kysymykset siitä, onko tavu painollinen vaiko painoton, laaja vaiko suppea (pitkä vaiko lyhyt), soinnillinen vaiko soinnuton. Nämä eivät ole joko-tai-asioita. Kysymys painollisuudesta vs. painottomuudesta tulee kiinnostavaksi, jos emme anna
normatiivisen kieliopin määrätä. Kokijan mielessä se, mikä on painollista mikä ei, ei ratkea kieliopilla. Tavun merkitysyhteydet runon kielessä, runossa ja sen kokonaisrytmiikassa vaikuttavat.
JV: Entä soinnillisuus?
TP: On loppusointua, alkusointua ja välisointua. Lisäksi on äännesukulaisuuteen tai sen puutteeseen perustuvaa suhteutusta. Nämäkin jäsennykset voivat ratkaista rytmiikan.
JV: Miten runon jäsennykset toteutetaan?
TP: Kaiken ytimessä on se, miten eri jäsennystekijöihin suhteutetaan, jännitetään ja vertaillaan sanataiteellisia aineksia. Esimerkiksi paikka voi ilmetä siinä, ollaanko perillä ytimessä, lähellä, periferiassa, marginaalissa, ulkona tai poissa suhteessa paikkaan, sijaintiin tai asemaan eri ympäristöissä ja verkostoissa. Toki paikka voi puuttua runosta, mutta se ei ole rytmiasia.
JV: Millaisia käytäntöjä näissä jäsennyksissä voidaan käyttää?
TP: Lähinnä on kyse säännöistä. Säännöttömyyden käytäntöjä ovat esimerkiksi satunnaisuus, välinpitämättömyys ja säännöttömyydellä parodiointi. Eri säännöstöissä voidaan noudattaa säännöllisyyttä, vaihtelevuutta, satunnaisuutta (sääntöjen puitteissa) ja muuttumattomuutta, kuten erilaisia rakenne- ja
muotoyhteyksiä ja –vastaavuuksia.
JV: Entä millaisia jäsennyskeinoja voidaan soveltaa?
TP: Kautta aikojen pääkeino on ollut poljento ja sen vaihtelut, esimerkiksi liikkeen luonne, kuten nousevuus, laskevuus, polveilu, pulssi, huipukkuus ja kliimaksi, poljennon temporaalinen luonne, kuten rauha vs. kiihkeys, ja suhde lyyrisen kameran dynamiikkaan. Muita keinoja ovat taukojen, puuttumisten ja tyhjiöiden vaihtelut, kuten kesuura, säejako, säkeenylitys, säkeistöjako ja säkeistönylitys, mutta myös paussit, pysähdykset, levähdykset ja uinumiset eri suhteineen – rivienvälejä unohtamatta. Integrointisuhteita voi käyttää annostelussa ja dramatisoinnissa. Näitä ovat eri hierarkiasuhteet, metasuhteet, monologi-, dialogi- ja trialogi-suhteet, harmonia- ja dynamiikkasuhteet, valta-, leikki-, huumori- ja konfliktisuhteet. Myös montaasia voi käyttää, erityisesti lyyrisen kameran liikkeen ja otosten leikkausten jäsennyksissä.
JV: Voisitko lopuksi antaa esimerkin rytmisesti nerokkaasta nykyrunosta?
TP: Et kai kokeellista runoutta tarkoita?
JV: En, vaikka esim. konseptualismin konsepti vertautuukin metrumiin, jopa sangen tiukasti sidottuun ”metodimittaan”. Nykyrunoutta on nykyisin tuotettu runous.
TP: Nykyrunoudesta ei nyt tule mieleeni mitään lyhyttä esimerkkirunoa. Vesa Haapalan Vantaarunokokoelman sarjallisista runosikermistä voisi mainita montakin. Esimerkiksi runo ”Minun polkuni ansoille (Stenvall)” loppuu näin:
Yksin kuin huhkain, ainoa ilo pimeys,
kuvista runsas, vaihtuva, ja rajoillaan kirouksen sumu ja kaasu.
Jo liidossa itseänsä siipi kamoileepi…
Minusta tämä on rytmisesti rikas.
JV: Aivan, kuten hän edellisissä säkeissä sanoo: ”itseäni niissä kiusaan / jalat mielen löyhkässä” … ”toisella puolella mahdottomuuden merta”. Ehtymättömästi jäsentyvää! Hyvä runohan ei ehdy.
TP: Pitäisikö tätä hieman avata? Miten niin ”rikas”?
JV: Avaamiseen tarvittaisiin tuntien keskustelu. Tiivistit sanomalla ”rikas”. Heti ajattelin jäsennyksen rakenteellisia ja dynaamisia piirteitä monien tekijöiden suhteen. Tällaisia tekijöitä ovat ainakin: historialliset aikasiirtymät, interkontekstuaalisuus, rekisterijännitteet, tosilauseainesten annostelu ja limittäisyydet, säeja säkeistörakenne ja kuvallisuuden moniulotteisuus. Teksti jäsentyy näiden suhteen rikkaasti.
TP: Rikkaasti ja ehtymättömästi!