Juho Nieminen: Muovin kukkia. Helsinki-kirjat 2010.
On myönnettävä, että Juho Niemisen (s. 1979) esikoisteos pääsi hieman yllättämään. Nyt, kun jo esimerkiksi turkulaisen katurunoaktivismin kulta-ajasta on vierähtänyt toista vuosikymmentä, ei nykylyriikalta ole rohjennut odottaa aivan niin avosieluista kaupunkilaisvuodatusta, mitä Muovin kukkia onnistuu tarjoamaan. Vaikka ajoittainen elähtäneisyys kokoelman ilmaisua vaivaakin, välittyy Niemisen runoista silti varteenotettava yritys kahlita ajankuvan riekaleita helposti tunnistettavaan ja jaettavaan muotoon.
Espoolaisskribentti on kirjoittanut esikoisensa täyteen sujuvaa ja karhean puheenomaista, mutta samalla vilpittömän, paikoin jopa vanhakantaisen kuvallista lyriikkaa. Runokuva paljastuu teoksessa arkisen huumorin funktioksi, säeilmaisun traditionaalisista työkaluista etenkin personifikaatio on ahkeran hassuttelevassa käytössä. Teksteissä ”talvi on avannut työkalupakkinsa”, ”sähköjohtojen nenäkarvat pilkottavat pistorasioista” ja ”kupit ja lautaset istuvat kylvyssä ja jakavat eritteitä”. Suorasukainen huumori alleviivaa kokoelman tyylillistä kepeyttä ja sulavaa lukuekonomiaa, Muovin kukkia ei vaadi säetason hiustenhalontaa, nykyrunon virtausten aukotonta tuntemusta saati sitten teoreettisia ennakkovalmiuksia avautuakseen.
Teoksen alaotsikko, ”Väliaikaista nykyrunoutta”, onkin hauskahko käyttölyyrinen heitto merkityssisältöjen ja muotoratkaisujen historiallisuuden suuntaan. Samalla ilmaisu viittaa runon ominaisluonteeseen proosamuotoista tekstiä plastisempana ja reaktiokykyisempänä ilmaisuvälineenä. Siinä, missä jähmeät ja usein yleistyksiin sortuvat aikalais- ja sukupolviromaanit kirjoitetaan aina vasta jälkikäteen, kykenee liikkeissään ketterämpi lyriikka paremmin parhaillaan eletyn ja koetun estetisoimiseen ja aukirepimiseen. Esimerkiksi Niemisen näkemyksessä kilpailuyhteiskunnasta ”[V]iereisellä radalla / joku yrittää ohi. // Sillä on uimalasit / ja lakki saatana. // Kiristän tahtia, uin akuankkaa.”
Peittelemätöntä paikallisväriä tunnustava teos pyörittelee aihetasolla metropolikansalaisuuden monihahmotteista ristiriitaisuutta. Runoissa pääkaupunkiseutu levittäytyy lukijansa eteen sosiologisena citykoekaniinina, säemuotoon havaintonsa pukevan tarkkailijasubjektin todellisuutta hallitsevana ja jäsentävänä hellyyttävänä hirviönä. Ikoniset elementit kerrostalokanjoneineen, elollistettuine raitiovaunuineen ja syrjäytyneine juoppoineen menettelevät tunnelmanluojina, mutta omaäänisyyttä kaupunkikuvista jää kyllä puuttumaan.
Urbaani, elämänmakuinen puheruno tuntuu etsiytyneen kaduille aivan konkreettisesti; Juho Niemisen runoilijapersoona kytkeytyy vahvasti julkisilla yhteisesiintymisillään tyylilajirajoja kyseenalaistaneen Helsinki Poetry Connection -kollektiivin toimintaan. Esitystilanteessa korostuva runon välittömyys ja hetkellisyys siirtyy itseironisena, kirjainstituution kahleita pakenevana kommentaarina myös painettuun sanaan: ”Maineeni puolesta en pelkää, / ja yhtä hyvin voisin minäkin tässä alkaa huudella ääneen asioita, / jotka ovat mielessä päälimmäisenä.” Teosrajat ylittävän viitekehyksensä välityksellä säkeiden hiljaiseen huutoon hiipii yhteisöllisiä sävyjä, aikalailla saman sorttisia, kuin mistä ”Turun runoliikkeeksi” aikoinaan ristitty sosiaalinen ilmiö parhaiten muistetaan.
Niemisen lyyrisen huumorin ongelma on sen yksihampaisuus. Näppärät veistelyt esimerkiksi kriisiytyvän parisuhteen numeroatomeiksi halkaistuista osatekijöistä (”4,3 tiuskaisua / 2,9 sananvaihtoa / 0,6 hellyydenosoitusta”) tuntuvat ainakin huumorintajuttomuuteen taipuvaisen lukijan näkökulmasta herkästi itsetarkoituksellisilta sukkeluuksilta. Teksti toimiikin huomattavasti paremmin ironisille sävyille kontrastia synnyttävissä synkemmissä välähdyksissään, puhuessaan siekailematta siitä ”silkasta epätoivosta, / jonka synnyttää aikamme henki”. Parhaimmillaan säe yltää liki aforistiseen tarkkuuteen: ”Noin minä tahdon lähteä / tästä maailmasta: / ottaa kengät jalasta, / jäädä.”
Muovin kukkien suurimmaksi kompastuskiveksi kasvaa runojen muodollinen pätevyys, ilmaisun rakenteita kyseenalaistamaton sovinnaisuus. En toki väitä, että viimeiseen kiemuraansa asti itsetietoinen, omia lähtökohtiaan keskeytyksettä pöyhivä kieli olisi ainoa 2020-luvulla ajankohtainen runoilmaisun mekanismi. Niemisen tekstissä muoto ja sisältö eivät vain täysin kohtaa. Kun arjen, ajatuksen ja maailman pinnoilla kerran ilmenee traagisia(kin) säröjä, tuppaa sitä odottamaan myös säetekstuurilta jonkinlaista vastakaikua. Runon suitsiminen yksinomaan representaation välikappaleeksi kun ei mielestäni ole kovinkaan kiinnostavaa.
Nieminen perustelee kielellisesti viileää poetiikkaansa hauskasti nimetyssä ja varsin ovelaksi äityvässä tekstissä ”Reflektiivinen moderni”: ”Tarkkailen itseäni ja itseni / tietää, että sitä tarkkaillaan. / Se yrittää käyttäytyä kuin ei tietäisikään, / mutta tiedän sen tietävän, enkä voi / luottaa itseeni siinä, että tekisin mitään / autenttista / — / Voisin siis luistaa itseni tarkkailusta, / jos sopisin itseni kanssa, etten kantele.” Riippuu tietysti täysin tekstin vastaanottajasta, hyväksyykö Niemisen huolella muotoileman selityksen. Itse kuulun siihen lukijakuntaan, jolle kirjailijan käyttämä kieli ja esteettiset ratkaisut pitävät sisällään aina myös joukon poliittisia valintoja. Tästä vinkkelistä yhteen runoon tiivistetty itseironinen väistöliike vaikuttaa vähän falskilta. Ilmaisun arvolatautunutta pintaa ei saa puhtaaksi sillä, että lakaisee ärsyttävät ongelmat maton alle.