Runoilevien naisten kaupunki – Uutta ranskankielistä runoutta. Toim. & suom. Marja Haapio, Kristina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari. 238 s. Tammi 2010
Keväällä Tammelta ilmestynyt Runoilevien naisten kaupunki on käännösvalikoima neljäntoista aikamme ranskankielisen naisrunoilijan tuotannoista ja sellaisenaan kulttuuriteko, jollaisia soisi tapahtuvan enemmän.
Ranskalaisesta runoudesta Suomessa tunnetaan hyvin klassikot, kuten Baudelaire, Michaux, Bonnefoy ja Mallarmé, mutta uudempaa runoutta ei ole juurikaan saatavilla. Aiemmin suomennetuista ranskalaisen runouden kokoomateoksista löytyy ainoastaan miesten kirjoittamaa runoutta. Tämän epäkohdan havaittuaan Marja Haapio kokosi ympärilleen ansioituneiden kääntäjien joukon, johon kuuluivat hänen itsensä lisäksi Kristina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari. Haapion ohjauksella ryhmä otti tehtäväkseen työstää suomalaislukijoiden saataville teoksen, joka esittelee oman aikakautemme ranskan kielialueen naisrunoilijoita.
Koska naisrunoilijoiden tuotannot ovat suhteellisen tuntemattomia koko ranskalaisella kielialueella, naisrunoutta esittelevää yleisteosta ei ollut saatavilla. Runoilevien naisten kaupunki -antologiaan johdannon laatinut Patrick Beurard-Valdoye korostaa, että ranskankielinen runous on ollut harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miesten estradi. Samasta epäkohdasta Marguerite Duras kirjoitti jo vuonna 1987 kirjassa La Vie matérielle käsitellessään naiskirjoittajien poissaoloa ranskalaisten teattereiden ohjelmistoista. Käännösryhmän ensimmäisenä tehtävänä oli siis kirjailijoiden etsiminen. Haapio ja kumppanit tilasivat antologiaa varten runokokoelmia Ranskasta, Belgiasta ja Kanadasta. Loppusaldoksi muodostui noin 160 kokoelmaa, joista valikoitui Runoilevien naisten kaupungin sisältö. Ulkopuolelle jätetyistä teoksista löytyy lista antologian lopusta, ja kokoelmat ovat lainattavissa Helsingin yliopiston kirjastosta.
Antologian runotarjonta on runsas ja toimittajakunta ansaitsee kiitoksen runoilijajoukon määrällisestä moninaisuudesta, tosin ihmettelen esim. Anne-Marie Albiacin poisjättöä. Sisällöllisessä mielessä teokselta on turha odottaa avantgardististisia repäisyjä, sillä suurin osa valikoiduista runoilijoista kirjoittaa perinteistä lyriikkaa. Saatesanoissaan Haapio korostaa, että monia merkittäviä kirjailijoita on jouduttu jättämään antologian ulkopuolelle ja runoilijavalinnat heijastavat toimittajakunnan subjektiivisia mieltymyksiä.
Marie-Claire Banquart (s. 1932), Silvia Baron Supervielle (s. 1934), Louise Cotnoir (s. 1948) ja Hélène Dorion (s. 1958) ovat kaikki asemansa jo vakiinnuttaneita kirjailijoita, joiden runot ovat muodoltaan hallittuja, sisäisiä avaruuksia kartoittavia lyyrisiä tihentymiä. Toisen ääripään muodostavat Hélène Sanguinetti (s. 1951) ja Nathalie Quintane (s. 1964), joiden runojen keskeisenä teemana on myyttien uudelleen kirjoittaminen draamallisten toistojen avulla. Sekä Quintanen että Sanguinettin runot ovat lähestymistavoiltaan omaperäisiä, kieliainekseltaan uskaliaita ja kuuluvat antologian parhaimmistoon. Proosarunokokoelmaan Jeanne Darc (1998) sisältyvissä runoissa Quintane kirjoittaa uudelleen katolisen kirkon pyhimyksen ja Ranskan kansallissankarin Jeanne D’Arcin legendan. Roiseissa monologeissa ironisesta leikillisyydestä osansa saa myös Shakespeare.
– – – O horror horror horror! ja kukaan ei ehdi, tässä on mahdollisuuteni, jos kuitenkin sattuisin itse Tongue nor heart cannot conceive nor name thee. What’s the matter? Confusion putoamaan, olen yhtä valitettavassa asemassa, tai aika tai sielu ei tule avukseni, now hath made his masterpiece. Most sacrilegues murder hata broke ope the mitäs sitten? jollei ala puhua kättään heiluttaen – – –
(HUOM. runon englanninkieliset sitaatit ovat peräisin Macbethista)
Quintanen runo MUSTA RATSASTAJA vastaan JEANNE DARC muodostaa dialogisen näyttämön, jolla kaksi historian merkkihenkilöä ottavat mittaa toisistaan. Runon kielellinen sekaannus tarjoaa kiinnostavia tihentymiä kahden toistensa ohi huutelevan hahmon asentoihin ja asenteisiin, ja Quintanen runoille tyypillisesti tekstin tunnelma on makaaberi. Petoksella valtaan noussut hirmuhallitsija Macbeth näyttäytyy absurdina sanahelistelijänä ja Jeanne Darc puolestaan hysteerisenä taistelijattarena, jonka sisällä kaikuu eksistentialistinen pelko riittämättömyydestä.
Antologian kiinnostavimpaan kärkeen kuuluu myös Oulipo-ryhmän jäsen Michelle Grangaud (s. 1942), jonka kokoelma Calendrier des poètes (Runoilijoiden kalenteri, 2001) leikittelee kirjallisuushistorian detaljeilla. Runoissa kiinnitetään “kirjallisia faktoja” vuoden jokaisen päivän yhteyteen, ja tekstit vaativat lukijalta ensyklopedista paneutumista, sillä anekdootit ovat osittain kuvittelun tuotetta.
5. helmikuuta
• Jäätävän kylmä sää. Swiftin palvelija on sytyttänyt hiilivalkean. Swift makaa vuoteellaan kirjoittamassa kirjettä Stellalle, pässään tämän antama turkismyssy.
• Descartes huomioi kuusikulmaisen lumen.
Grangaudin runojen seuraamista helpottaa suuresti Anni Sumarin suomennoksen yhteyteen laatimat yksityiskohtaiset alaviitteet, joista käy ilmi säkeiden faktuaalinen sisältö.
Runoilevien naisten kaupungista löytyy paljon sukupuoli-identiteettiä ja seksuaalisuutta käsitteleviä tekstejä, esim. Geneviève Pastren (s. 1924) runot, joissa käsitellään lesbistä rakkautta, sekä Linda Maria Barosin (s. 1981) huojuvaa parisuhdetta tarkastelevat runot kokoelmasta La maison en lames de rasoir (Partakoneenteristä rakennettu talo, 2006). Eroottisuus ja lihallisuus ovat voimakkaasti läsnä myös Sophie Loizeaun tuotannossa, kuten hänen kokoelmiensa nimistäkin – Le Corps saisonnier (Sesonkiruumis), La Nue-Bête (Alaston peto) – voi päätellä, ja Elke de Rijcken runoissa.
Muita teoksessa esiteltyjä runoilijoita ovat traditiotietoinen, roolirunoillaan kirjallisia myyttejä uudelleen tulkitseva Florence Pazzottu (s. 1962), kielen hajoamista tutkiva Fabienne Courtade (s. 1958) sekä Libanonissa syntynyt Vénus Khoury-Ghata (s. 1937), jonka runojen vitaalinen kuvallisuus on koskettavaa.
Runojen suomennokset ovat toimivia ja runoilijoista kirjoitetut esittelytekstit informatiivisia. Suurimmat moitteet kohdistuvat antologian ulkoasuun, sillä kokoelman kansi on “feminiinisyydessään” korni, ja myös teoksen nimi on turhan laimea kuvaamaan antologian sisällöllistä antia. Lisäksi toivon, että Runoilevien naisten kaupunki on alkupiste, joka kumuloi lisää käännöksiä sekä kokoelmassa esitellyiltä että sen ulkopuolelle jätetyiltä runoilijoilta. Teos toimii hyvänä johdantona Ranskan kirjallisen kulttuurin vaiettuihin ääniin, mutta runoilijakohtaisten tekstiesimerkkien vähyyden takia yksittäisten runoilijoiden poetiikoista saa vain pintapuolisen kuvan. Suuntaviivoja antologia antaa runsaasti – toivottavasti joku tarttuu näiden neljäntoista esitellyn naisrunoilijan (tai antologian ulkopuolelle jääneiden runoilijoiden) tuotantoon ja jatkaa käännöstyötä.
•