Timo K. Mukka: Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. toim. Toni Lahtinen, WSOY 2010
Näin hetki sitten ketun on matkan varrelta haalituista ja vastikään löydetyistä teksteistä koostuva kirjoituskokoelma. Se pyrkii laajentamaan Timo K. Mukan lyhyen uran langettamaa kirjailijakuvaa. Mukan intensiivisen tuotantokauden keskeisimmät teokset ovat saavuttaneet kanonisoidun aseman ja oman, hieman satunnaisenkin aikalaisvastaanottonsa myötä tulleet osaksi suomalaisen kirjallisuuden epookkia – historiankirjoitusta – jossa kaikella on oma roolinsa, kuten missä hyvänsä näytelmässä.
Kirjoituskokoelmaan on kaavittu ilmeisesti kaikki Mukan tekemä mikä on löydetty, mutta mikä ei vielä ole kirjoissa ja kansissa. Mukana on paljon kuriositeettikamaa. Alaotsikko on “Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971”, muiden kirjoitusten käsittäessä mm. lehtijuttuja. Kokonaisuudessaan korpuksen voidaan sanoa ehdollistuvan piirtämään muotokuvaa kirjailija Mukasta ennemmin kuin toimivan minkään muun kokonaisuuden, kuten teoksellisuuden, ehdoilla. Toisin sanoen kokonaisuus on hyvin satunnainen tekstikokoelma, jolla tosin on omat epäilyttävät kantimensa. Tämän todettuani voin tarkentaa katsetta ja kiinnostua parista yksittäisestä kysymyksestä.
Mukan teksti on miltei aina fyysistä mutta tunteita ilmentävää, balladinomaista, kuolemasta tietoista ja siksi groteskia. Sen seksuaalikeskeisyys ja luontokuvaus, kielellinen ja tuokiokuvallinen tarkkuus tukevat kaikki elämästä ja kuolemasta tietoista eetosta, jonka puitteissa tarmo ja vinoutunut suorapuheisuus yltyvät yhtä aikaa erään maailmankolkan, kulttuuripiirin, ajan ja muutamien yksilöiden kuvaukseksi. Mukka on luultavasti parhaimmillaan lyhyehkössä, tuokiokuvallisessa kerronnassa, joka rytmittyy laajemmiksi kokonaisuuksiksi vaihtelevin tavoin mutta perustelematta, kuten Ja kesän heinä kuolee -kollaasiteoksessa, tai muodoltaan jäsentyneemmässä Koiran kuolema -novellikokoelmassa.
Näin hetki sitten ketun pitää sisällään erilaisia versoja ja versioita teksteistä, teemoista ja aihelmista, jotka sittemmin ovat asettuneet osaksi toisia teoksia. Tämä palvelee ajatusta ”kriittisestä editiosta”, jota postuumisti voidaan käyttää kirjailijan tuotannon genealogian tutkimiseen. Samalla kaikki se, mikä äsken oli luonnollinen osa totuttua lukemistoa, nyrjähtääkin keskeneräisiksi luonnoksiksi. Kaikki voisi olla toisinkin. Siinä missä äsken kasvoi yhtenäinen sammalmatto, voi nyt nähdä kivien fragmentaarisuuden. Tässä mielessä Näin hetki sitten ketun -kirjoituskokoelma on väkisinkin otollinen lukukirja selailtavaksi.
Runoilijana Mukka on kiinnostava tapaus. Hänen proosansa on paikoitellen selvästi tunnistettavissa runoudeksi, mutta yrityksistä huolimatta hänen lyriikkansa ei sellaisenaan saavuttanut suosiota. Näin hetki sitten ketun -teoksen esipuheessa on seuraava luonnehdinta lainauksineen: ”Koostaessaan teosta (Punaista-runoteos) Mukka kirjoitti (19.4.1966) kustantajalleen, ettei ”halua missään nimessä kirjoittaa mitään erityisen modernia, vaan mieluummin nk. ´vanhahtavaa´ laulullista runoa” ja ettei hän myöskään halua julkaista ohuita ”runovihkoja niinkuin viime aikoina on tullut tavaksi”. Mukan vanhahtavia lauluja ei kuitenkaan arvosteltu tervetulleiksi, ja ehkä siksikin Tuula Mukan kuussa kirjailija kääntyy proosallisemman ja riisutumman lyriikan suuntaan.”
Mainittu siirtymä on laajemmasta perspektiivistä nähtynä varsin lievä Tuula Mukan kuussa, jonka käsilläoleva tekstikokoelma sisältää. Se ei kykene peittämään tosiasiaa, että Mukan kielelle ominaisin jänneväli vaatii narratiivia. Lyriikka, enemmän tai vähemmän modernissa elliptisyydessään, ei jotenkaan tunnu täyttävän Mukan runoilijanluontumuksen vaatimaa mittakaavaa. Toki kyse on myös maailmasta, jossa runous ei ole enää etupäässä laulua, tai jos onkin, se mielletään tapahtumaluonteessaan musiikin alueelle. Sisälukuisessa kirjallisessa kokemuksessa on vaikea ymmärtää lauluja, kaikkea keveyttä ja raskautta joka tekee lauluista lauluja. Tietysti arvio tapahtuu nyt jo anakronistisesta perspektiivistä – olemme lukeneet sittemmän suomalaisen lyriikan modernismin koko kaaren, ja se on langettanut vuorostaan omaa kyllästyneisyyttään ympäriinsä. Suomalais-modernin ja ”vanhan” laulullisen runon liitto on ilmikuvallisesti mennyttä maailmaa.
”Lehdet ovat keltaisempia kuin kuu. / Minusta nousee huuto / joka kerta kun sperma räjäyttää sydämesi. / Keltainen huuto, suu avoinna, läkähtyneenä. / Tämä on paha yö. // Brutus nuolee keltaisia lehtiä, / onko se totta? / Jokatapauksessa minä huudan: / tämä on kammottavin yö. / Sinä imet siemennesteeni hulluna rakkaudesta, / ja minun sydämeni on poissa.”
Yhä vielä Tuula Mukan kuu koostuu sangen tummista, puhujan pateettisen äänen kyllästämistä sävyistä. Ne vaativat esitystä osakseen, kuten laulut yleensä. Kirjallisessa todellisuudessa esitykseksi käy noiden kylläisten tekstien sijoittuminen johonkin, niin kuin houreet kuuluvat yöhön ja yötä seuraa ennen pitkää päivä. Päivän roolia Mukan tuotannossa edustaa aina jokin maailmankolkka luonnon- ja tapainkuvauksineen sekä tapahtumineen – kerronta, narratiivi. Minua on erityisesti kiinnostanut kysymys, miksi Mukan tuotannossa elävintä tuntuu olevan proosallinen kerronta, joka kuitenkin käsittää kollaasinomaisesti eri muotoja kuten lyriikkaa. Vastaus löytyy mahdollisesti kerronan eritahoisuuden vaatimuksesta – siitä miten balladi kaikissa muodoissaan vaatii itselleen elävän tapahtumapaikan. Siihen ei aivan riitä suomalais-modernistiseen tapaan jäsentynyt runokirja, mutta sen sijaan tarina sen kykenee luomaan.
Asetelmaa voisi verrata Laxnessiin, jonka tuotannon alla jylisee tuhatvuotisen riimiperinteen vuo. Islantilainen kirjallisuus on maailman vanhimpia yhtäjaksoisesti meille asti jatkuneita kirjallisia traditioita, joten historia on eksplisiittisesti läsnä. Siinä Laxnessin tuotanto on keskeisemmin päivän aluetta – traditionsa maanpäällinen osa. Mukan kohdalla vastaava pohjavirta tuskin on tarkasti nimetettävissä tai yhtä muotoon sitoutunut. Mutta yhtä varmasti se on olemassa, tarkoittaen vielä jotain muuta kuin sitä modernia kirjallisuutta, josta Mukka ilmeisimmin ammensi. Yleensä on mainittu balladin lajityyppi, ja yhtä useasti viitattu arktiseen tai tähdennetty kuvatun elämänmuodon eksotiikkaa. Mutta eniten Mukan kielessä on jälkiä yksinkertaisesti verevästä suullisesta elämänpiiristä, joka tuskin on kovin tietoisesti kirjallinen.