Raisa Jäntti
Kolme | Pohjapiirros, 40 s.
Kolme | Labyrintti, 35 s.
Kolme | Opaskierros, 42 s.
Puru-kollektiivi 2020
Raisa Jäntin Kolme on kolmesta runovihosta koostuva kokonaisuus. Vihkojen lukujärjestys on vapaa, joten ne muodostavat eräänlaisen avoimen trilogian. Ratkaisu koettelee kekseliäästi niin ruhovihon kuin teossarjankin mahdollisuuksia, eikä vastaavaa muotokokeilua tule äkkiseltään mieleen, ainakaan kotimaisessa runoudessa.
Muoto heijastaa myös teoksen sisältöä. Häilyvärajaisen sarjan yksi keskeinen teema ovat juuri rajat: ihmiskehon ja planeetan rajallisuus, ihmisen ja muun elollisen välille piirretyt rajat, tiettyjen rajojen ehdottomuus ja toisten keinotekoisuus. Toinen sarjaa jäsentävä teema on tila. Maailmaa hahmotetaan erilaisten tilojen kautta ihmiskehosta ja asunnosta maanalaisiin kaivoksiin ja avaruusaluksiin. Runoissa pohditaan, miten tilat ohjaavat käytöstämme ja ajatteluamme ja miten me toisaalta muokkaamme tilaa ympärillämme.
Pohjapiirroksessa käsitteellistä ajattelua verrataan labyrinttipeliin, jossa metallikuulaa koetetaan vierittää puisessa sokkelossa pudottamatta sitä ansareikiin. Reikään putoava ja alkuun palaava kuula taas rinnastetaan kodin vakiintuneisiin kulkureitteihin. Molemmat hahmotetaan liikkeenä tilassa, mutta jälkimmäisessä on kyse rutiineista, edellisessä taas tottumuksen tietoisesta vastustamisesta. Runoissa toistuu pyrkimys tilan ja kehokokemuksen tietoiseen havainnointiin. Jäntti on aiemmin käsitellyt kehollisuutta baletin näkökulmasta teoksessa Grand plié (Puru-kollektiivi, 2018). Pohjapiirroksessa taas kehon ja mielen tarkkailu nähdään tapana muokata kokemusta tilasta: ”Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa. / Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa, / miltä tuntuu vuosi poistumatta / muualle kuin mielen sisään.” Runous osana tätä tiedostamisen ja koettelemisen prosessia näyttäytyy eräänlaisena henkisenä harjoituksena, hieman samaan tapaan kuin Jonimatti Joutsijärven tuotannossa.
Meditaatiossa minän ja maailman rajat liukenevat: on vain tietoisuus ilman subjektia. Pohjapiirroksessa kehon ja asunnon rajat puolestaan ovat sumeita: ”Kodin äänet sijoiltaan naksahtelevien nivelten ääniä.” Samalla puhuja on tietoinen tilan ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. Tilojen suunnittelu vaikuttaa käytökseemme, toisaalta taas tilojen käyttö muuttaa niitä: ”jokaisella sanalla pöytä kuluu / kynänjäljen verran ohuemmaksi”.
Vaikka sisä- ja ulkopuolen rajat voivat välillä hämärtyä, tietyt rajat ovat kuitenkin ehdottomia. Ihminen ei voi biologialleen mitään, kuten Opaskierroksessa muistutetaan: ”ei ole mahdollista kiirehtiä. / Hengitys on aina oikeantahtista. / Juoksemalla ei pääse pakoon / hitaimpia lihaksiaan.” Lisäksi ihminen on sopeutunut elämään vain tietyissä olosuhteissa maapallon pintakerroksella, ei avaruudessa, maan alla eikä merenpohjassa: ”Meissä ei ole paineilmaventtiilejä. / Olemme sopeutuneet ilmanpohjalle. / Ultravioletti on meille hengenvaarallista.” Muilla lajeilla tällaisia huikeita kykyjä taas on, mikä asettaa kyseenalaiseksi ihmisen erityisyyden (human exceptionalism). Kolme liittyykin viime vuosina runoudessa vahvistuneeseen posthumanistiseen virtaukseen, joka kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailmankuvan.
Ihmisen ja muun elollisen välisiä hierarkioita puretaan myös Labyrintissä. Siinä kuvataan hiiriä, jotka pudotetaan sokkeloon osana eläinkoetta. Yhtäkkiä asetelma kuitenkin nyrjähtää:
Näkeehän sen, että nyt sillä on vaikeaa, ehkä murtumia jalan
pienissä luissa, ehkä liikaa kahvia tai alkava mania. Se
käyttäytyy ennustavasti, varaa lentoliput, tahtoo olla hetken
rauhassa / tieverkoston yläpuolella
Nyt ihminen vertautuukin koe-eläimeen, ja hänestä puhutaan ”koe-henkilönä”. Ihmistenkin käytös on ennakoitavaa, ja sitä voidaan tietoisesti manipuloida esimerkiksi mainonnalla ja kaupunkisuunnittelulla. Vapaa tahtokin on vähän niin ja näin, kun valintojamme ohjaavat sattumanvaraiset tekijät:
Opas on leikki, keksitty
sääntö
kuten oikea ja vasen on keksitty. Leikitään oikeaa ja vasenta.
Ajetaan kenen tahansa pihaan.
Opas on muisto tai jano, tunne jostakin tavoitteesta, tarve, halu tai intohimo, selittämätön vimma, pakkomielle, mieliteko, mielipaha, pako. Auringonvalo tiettynä vuodenpäivänä, vahinko.
Millaista on posthumanistisen runouden kieli? Tiina Lehikoisen Terra Novassa jutellaan muoville, Pauliina Haasjoen Promessassa pohditaan kiiltomatojen valon kemiallista koostumusta ja Anna Tomin Huomisen vieraassa yleensä elottomina pidetyt kivet kuvataan toimijoina. Kolmessa ihmisen ja muiden lajien välistä hierarkiaa vastustetaan pidättäytymällä ihminen–eläin-dikotomiasta: ”Pohjissa asuu yhteisöjä joista emme tiedä mitään” (Opaskierros). Jäntti turvautuu välillä myös luonnontieteiden kieleen. Muistista ja ihmisaivoista (eräänlainen labyrintti nekin) kirjoittaessaan hän puhuu proteiinien aggregoitumismekanismeista, aktivoitumiskäyttäytymisestä ja rappeumasairauksista. Tieteen kieli pyrkii tavoittamaan kaikkea elämää yhdistävät alkutekijät: solut, proteiinit, molekyylit. Se, että runous viittaa yhä useammin luonnontieteisiin, kertoo paitsi ekologisen kriisin tiedostamisesta, myös yrityksestä päivittää runouden kieltä tilanteen tasalle.
Rajojen häivyttäminen ja hierarkioiden purkaminen eivät poista ihmisen vastuuta. Kolmessakaan perustavat ristiriidat eivät saa ratkaisua. Vaikka puhuja kuinka yrittäisi rakentaa uudenlaista luontosuhdetta, tietoisuus ainoan kotimme tuhoutumisesta saa aikaan kodittomuuden tunteen: ”Maa irrottaa otteensa // eikä avaruuskaan halua meitä.” (Opaskierros.)
Lopuksi on vielä onniteltava Puru-kollektiivia innovatiivisen teoksen julkaisemisesta. Vaikka uudistavaa ja kokeilevaa kirjallisuutta julkaistaan myös suuremmissa kustantamoissa, pohjatyö tehdään aina marginaaleissa. Kollektiivi on omien sanojensa mukaan ”itsenäisten runoilijoiden työyhteisö”, ja siihen kuuluvat Jäntin lisäksi Mirkka Mattheiszen ja Solina Riekkola. Toivotan Purulle monia armorikkaita vuosia.
Janne Löppönen