Don Paterson
Zonal
Faber & Faber 2020, 80 s.
Don Paterson (s. 1963) kuuluu konstellaatioon, josta nimetään kunkin tarkoituksen mukainen Britteinsaarten merkittävin nykyrunoilija. Hänet tunnetaan myös mitallisuuden saloja luotaavasta runoteoriastaan (The Poem, 2018), Shakespeare-analyyseistään ja Rilke-käännöksestään. Siksi herättää, ainakin minussa, aivan omanlaistaan mielenkiintoa, kun hänen uusimman kokoelmansa Zonalin antennit on suunnattu kohosteisen kuolemattomista kysymyksistä populaarikulttuuriin ja erityisesti Twilight Zonen (Hämärän rajamailla) ensimmäisen tuotantokauden (1959—1960) lähetystaajuuksiin.
Tätä vasten on toki sanottava, että Patersonin kokoelma on tieteisrunoutta verhotummin kuin sitä kehystävä puhe antaa ymmärtää. Aluksi taisin olla jopa hieman pettynyt, sillä hänen mestarillinen, boforiasteikon päälle kirjoittamansa ”The Scale of Intensity” (”Voimakkuuden asteikko”, suom. Tomi Kontio teoksessa Kuuna päivänä, 2003) antoi odottaa vastaavia scifin mahdollistamia uusia runomuotoja. Niiden tilalla on pitkiä pohtivia runoja, joissa toistuu sama näennäisen ilmeetön tekstihahmo. Aiheina ovat esimerkiksi avoimen maailman tietokonepeleihin liittyvä pelimaailman sisäinen taipumus löystyttää moraalia (koska kaikkea pitää kokeilla) ja erinomaisen outo länkkäreistä kehiytyvä valkoisen mieheyden allegoria. Kärjistäen voisi sanoa, että lopulta ”Scale of Intensity” on post-apokalyptisine näkyineen tunnuspiirteisempää scifiä kuin yksikään nyt ilmestyneen kokoelman runoista.
Kaikkineen Zonal jakaa yhteistä kenttää spekulatiivisen fiktion kanssa varsin hienovaraisesti, ja näyttävimmin tuo ele (muistikoneita, meteoriittien louhintaa, tekoälyä, sopimuksia paholaisen kanssa, enteitä, kuolemattomuutta, aikamatkailua, kuolleista heräämisiä) keskittyy vain viiteen kuuteen kokoelman kahdestakymmenestä runosta. Oikeastaan vasta teoksen subtekstin eli Twilight Zonen ensimmäisen kauden katsominen aktivoi eräänlaisen salakielen tai teknologian, joka fluorivalaisee kuin rikospaikkatutkinnassa ikään uuden tavan hahmottaa puhujan epäsuoria muistoja ja ajatuksia ihmissuhteista. Tämän lisäkerroksen avulla Zonal tekee ihmisyyteen perustellulta tuntuvan viisteen, jossa populaarifiktio, paradoksaalista kyllä, kiinnittää syvempiä yksilöllisyyden jälkiä kuin keskeislyyriset — siis perinteisesti mitä yksilöllisimpinä pidetyt — jäljet.
Silmänkääntötemppu on teoksen hienoin yksittäinen osoitus siitä, miksi Don Paterson kykenee kirja kirjalta säilyttämään relevanssinsa.
Ja tässä suhteessa Zonalin suhde Twilight Zoneen on mitä kiinnostavin. Yleensä sanotaan, että jotain ei tarvitse tietää, jotta voisi nauttia, koska, ja seuraa argumentti. Ehkä ei. Ehkä lukijan yksilöllinen nautinto kaikkine mahdollisine lukuasentoineen on edelleen ainoa todellinen punnus eikä kulttuurimme kykene sitä enää vaihtamaan toisiin vastaaviin.
Silti Zonal auttaa kysymyksiä jännittymään. Miksi esimerkiksi taustoihin perehtyminen tuntuu perustellummalta klassikoiden kuin nykyrunouden kohdalla? Miksi klassikoita ja niiden käännöksiä arvioidaan niin eri tavoin, ikään kuin kirjallisuus otettaisiin vain niiden kohdalla tosissaan? Jos joukossamme olisi runoilija, joka ryhtyisi varastamaan tulta jumalilta, osaisimmeko tunnistaa hänet saati ottaa hänen sanomaansa todesta?
Ehkä näistä kysymyksistä voi lähteä etsimään vastauksia siihen, miksi taide ei oikein tunnu suuntaavan ihmistä mutta populaarikulttuuri siinä onnistuu.
*
Kun alkuperäiset odotukseni alkoivat väistyä, huomasin, että teoksesta nousee sittenkin scifin kumua. Mutta lajityypin suurten kysymysten sijaan scifi tarkoittaa tässä enemmänkin nörttikulttuuria ja sen merkitystä, merkittävyyttä.
Lyhyesti ajatellen nörttiyden moodeihin voidaan laskea teknologiset ja populaarikulttuuriset viittaukset sekä normaalia korkeammasta älystä (tai normaalia korkeammasta älyn arvostuksesta) kielivä huumori. Esimerkkeinä voisi ajatella runon ”You Guys” ontologista velmuilua Patersonin vihamiehenä kunnostautunutta ”Alan Jacketia” kohtaan tai runoa ”The Death Mask of the Guitarist”, jossa kiintyneesti vittuillen kuvataan jazz-kitaristien kasvoja loveen lankeamisen hetkellä. Vieraimmillaan ne ovat ikään kuin käsitteellis-synesteettisiä vastineita kitaristinerojen sooloille ja tunnistettavimmillaan ”jossain varpaan kynnykseen lyömisen ja ennenaikaisen orgasmin välimaastossa”.
Nörttiyden edellä olevia luonnehdintoja komplementoi kyky innostua, jakaa ja ottaa tosissaan toisten innostamana pitämä asia. Samaan taajuuteen kuuluu erilaisten faniteorioiden kehittely, joka muistuttaa, mitä tulkintayhteisön työ kiehtovimmillaan voi olla. Faniteorioissa teosten kaikki yksityiskohdat ja niiden suhteet käydään läpi, niistä keskustellaan, innostutaan, tehdään fanifiktiota ja spin-offeja. Tai sitten niitä kyseenalaistetaan ja ehdotetaan korvattavaksi jollain paremmalla tulkinnalla kulttuurisen keskustelun aaltoilussa, jonka puitteissa teokseen palataan lukuisia kertoja.
Väkisinkin herää ajatuksia…
Mutta on myös nörttiyden muoto, jonka positiivinen arvo ylittää edellisetkin mutta jota ei ehkä ole tarpeeksi huomioitu. Nörttikulttuuri on esimerkiksi sukupuolisuuksien ja ihmisten kehollisten ominaisuuksien suhteen huomattavan salliva. Tämä sallivuus antaa Zonal-teokselle ehkä hieman odottamatonta mutta sitäkin väkevämpää kantavuutta.
Sallivuus näkyy muun muassa kokoelman parhaaksi mieltämässäni runossa ”The Lonely”, joka virittää pohtimaan ”outoa laaksoa” (uncanny valley) uudestaan. Kyse on lyhyesti ottaen siitä, miten jatkuvasti inhimillisemmältä tai todemmalta vaikuttava keinotekoinen elämä koetaan. Yleensä outo laakso painottaa näköaistia ja ihmistä havaitsijana, joka arvioi ja huojuu jonkin melkein inhimilliseksi hahmottamansa äärellä. Patersonin runo siirtää kysymyksen siihen, miten suhtautuminen muuttuu: ihminen puhuu koneeksi tietämälleen mutta jatkuvasti inhimillisemmäksi muuttuvalle olennolle aina vain intiimimmin sävyin. Varhaisessa scifissä koneita käskettiin, sitten niiden kanssa neuvoteltiin, opittiin elämään ja lopulta niihin rakastuttiin, koska eroa ei tunnettu tai se tunnettiin niin, että se muodosti pelottavan sijaan jopa eroottisesti kiihottavaa vierautta.
”The Lonely” on siirtynyt komennoista tai äimistelystä juuri ihmissuhteen alueelle mutta niin, että eroottisesti huumantunut ja oudon virittämä vaihe on jo takanapäin. Nyt koneelle suunnatusta puheesta erottuu eräänlaisen yksipuolisen huumorin nuotti, jota rakastaen käytetään pitkässä parisuhteessa, koska sillä osoitetaan ylittämättömiin keskinäisiin eroihin ja syvään yhteyteen, joka ne on paljastanut. Samalla tuo nuotti kirpoaa yksityisen alueelta ja muistuttaa, että olimmepa humanoideja, koneita tai muita kaksijalkaisia höyhenettömiä olentoja joilla on sielu, meissä kaikissa on virheitä ja rikkinäisiä ajatuskulkuja. Niiden kanssa on vain parempi oppia elämään, vaikka edessä kiiluukin fantasioita haltijoista ja replikanteista, jotka ovat enemmän ihmisiä (siis parempia juuri siten kuin haaveksimme) kuin ihmiset, kuten Blade Runner –elokuvassa sanotaan.
*
Patersonin runoudessa on lähes aina muotoperustaisia lähtökohtia. Hänen edellinen kokoelmansa 40 Sonnets (2015) sisälsi eri tavoin ymmärrettyjä ja toteutettuja sonetteja. Kuten edellä viittasin, puhunta on tällä kertaa verrattain ilmeetöntä. Kokeilujen sijaan Zonal valitsee kielentämisen välineeksi eräänlaisen aikamme tarpeisiin liudennetun version antiikin distikonista.
[…]
No: what you discover at that instant is that your finite term
meant time had scale. A clock is a clock
because of the clock inside you, which you’ve just destroyed.
Imagine looking at that red chair in the corner,
and having no way of knowing if it were an inch or a mile
high; or – close your eyes,
this is a party trick of mine — if the sound you’re about to hear
is a whisper, or a distant scream.
— I know, right? Now internalise that, if you can. Sensationalise
it. How does that make you feel?
‘Like a ship at sea’? That’s the worst you can come up with?
Good god. No, Un-Time is not a featureless, churning sea
into which the happy little steamboat of the self is thrown like
a cork: it is the vast underocean
wherein that ship will sink but never die, only find other
watery hyperspaces to drown in and drown again;
it is an alien extrinsic horror such as no shred of conscious
mind should be permitted to know.
Listen to me. You’d think I was H. P. Lovecraft. Anyway I
hope you got the gist of it there.
[…]
(”The Deal”)
Säekulttuurin näkökulmasta distikonin ehkä erikoisin piirre on, että vaikka se koostuu kahdesta säkeestä (heksametri + pentametri), joista jälkimmäinen on sisennetty, se ajatellaan yhtenä ilmaisuyksikkönä, yhtenä säkeenä. Käytännössä tuo ilmaisuyksikkö on niin laaja (30—35 tavua), että se muistuttaa jo proosaa. Briteissä, missä proosaruno on muotona edelleen harvinainen, tämä klassista proosaa muistuttava ”pitkän syntaksin musiikki” ei ole mitenkään vähäinen ele. Tiukkojen kadenssien sijaan virkkeet elävät, kuulostelevat ympäröivien sanojen ääniä, palaavat kehittelyyn, täydentyvät, harhautuvat yhä uudelleen, kunnes päätyvät alkujaan piilotettujen raiteitten yllättävään — tai jopa yllättävyyden itsensä — paljastumiseen. Samalla poeettinen ele asetetaan tarkoituksella vähemmän ilmeisiin kohtiin: väljään kehystykseen ja sen sisällä ajelehtivan puhunnan taipumuksiin vaihtaa suuntaa ja kehiytyä uudeksi.
Tällaiset kohdat siirtävät puhuntaa tavoilla, jotka tuntuvat yllättävän lukijan lisäksi puhujan itsensäkin. Etenkin jälkimmäinen on minusta edelleen tärkeä piirre, sillä se estää runoa muuttumasta luennoksi ja säilyttää vaikutelman, että runon tekstuuri on rakennettu luotaamisen välineeksi, mahdollistamaan.
Scifin viitekehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että lopputuloksena on pidättyvän haltioitunutta nostalgiaa sellaista juopumusta kohtaan, jota genrefiktiosta huokuu kieleen ihmeen tunnun ja yhteisten muistijälkien tai jopa yhteisten symbolien muodossa (millaista olisi olla ihminen ulkoavaruuden eläintarhassa; millaista olisi olla ensin kuolematon, sitten planeetan viimeinen elävä). Edellisen kanssa vuorottelee ikääntyneen ja vuosien saatossa kovasti viisastuneen puhujan sanotaanko vaikka brittiläisen itseironinen asenne. Tällä en tarkoita ironiaan miellettyä hekottelevaa tympeyttä, jossa kaikki kohdattu kuoritaan nopean tietoisuuden lasersäteellä arvoista ja kauniista, vaan tietynlaista itsensä pienentämistä, jotta se mistä puhutaan voisi näkyä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäen, että juuri minä toin sen näkyviin ja annan sen totuudesta omalla eetoksellani tietyn ja kenties ainoan takeen.
Tällainen minä esiintyy runoissa mutta ei performoi itseään: se ei tee itsestään parempaa eikä huonompaa eikä esiinny kenenkään äänenä. Siksi tällaisen minän runous tuntuu todelta siitä huolimatta, tai kenties sen ansiosta, että se harhailee hämärän rajamailla.
Kristian Blomberg
