Kehomme on täynnä kieltä. Me elämme kielten kanssa, omiemme ja toisten. Kaikki se, mikä määrittää meidät olemaan, puhuu meissä kielenä, kuten kaikissa muissakin. Mutta se, mikä on pimeää materiaa sukupuolen, yksityisyyden, juurtemme tai muun nimeämättömän ja käsitteellisen symbolisuuden alla, näkymättömissä, on salakieltä. Se on tekemisen mahdollistamista niin, että sen ilmentymät eleineen tarttuvat elävään kieleen,  poetiikkaan. Vapaa ilmaisu on kuin ilma, jota hengitämme.

Olen pistänyt silmälle, että suuri osa ihmisistä rakastaa unelmiaan enemmän kuin itseään. Olen nähnyt, miten katseeseen syttyy elämä koskettavan kirjallisuuden, elokuvan tai muun sellaisen takia. Mutta olen myös nähnyt, ettei sitä samaista katsetta sytytetä samalla herkkyydellä todellisuutta tarkastellessa. Ani harvoin pyrimme toimimaan  ihailun kohteidemme tavoin, emme missään nimessä hyväksyisi Peppi Pitkätossun hevosta keittiöömme. Asiat, joita ihailemme kielen takana, ovat salassa arjestamme.

Mennään kielen taakse, unelman realiteettiin. ”Ei puhuta rakkauden leiristä, mennään sinne.” (Riitta, Ei ole turhaa.)

Salakieli on stimuloiva sana. Se vaikuttaa olevan kielen salaisuuksien synteesi tai niistä synkronisoitunut ajankuva. Mutta onko se? Vai onko se liike, underground-juuri, joka paikoittain  ilmentyy maan alta ihmisten ilmoille soluttautuakseen romantiikkaan tai avantgardeen, postmodernismiin utopiapositiona, vai onko kyseessä väärinkäsityksen vastapaino, allerginen reaktio vääränmukaista kontrollia vastaan?

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että ajanlasku alkaisi uudestaan, kuin nollattu valuutta. Ja se alkaisi meidän aikanamme, nyt. Se alkaisi hetkestä, jossa kieli kohtaa metaforansa. Ihmisen ja (auto)jumalkuvan kohtaaminen tekisi meistä semioottisuuteemme pyyteettömästi suhtautuvia ja luonnon fonetiikkaan laajemmin keskittyviä olioita, jotka eivät tekisi kielestään teknokraattista  mielen valtakuntaa eivätkä tulkitsisi vain itsensä tuottamia äänteitä.

Kirjoitan tätä tekstiä valtakunnassamme julistetun poikkeustilan aikaan, tämän paasauksen päivämäärä on siis 35. päivä j.k. (= jälkeen koronan), mikä antaa konkreettisen tuntuman rakenteiden purkutöiden alkamisesta, ja että kohta pääsee saunomaan, tekemään rakkautta ja runoutta, ottamaan historialliset löylyt. Omavaltainen ihminen laskeutuu maahan. Laskenta on alkanut. 10… 9… 8… 7…

10

Mistä kieli kielii?

Yritän kiteyttää ajatukseni kielestä, joka edustaa meitä. Koen ”kielen” somatologisena ilmiönä, jonka tulisi pysytellä lainausmerkkiensä välissä, kunnes hermeneutiikka sen siitä vapauttaa. Kieli itsessään on varmastikin syytön kehkeytymiseensä välineeksi sosiaalisen utilitarismin myötä. On kuin kieli ennen kaikkea matkisi ajatusta ja nauttisi täten vaikutusvaltaa tietoisuuden ulkopuolisessa kielimaailmassaan. Siellä se seurustelee kielenä kielten joukossa, kopioi samankaltaisuuksien sopimuksia. Mutta koska käsitteiden pohjana usein on itseisarvoihinsa sisäistettyä ”vapaata tahtoa”, memeettisten valintojen perimää, pääsee yleinen kieli sekoittumaan yksilön mieltämään, käsitettyyn kokemukseen ja täten vaikuttamaan mieleen. Se ylipuhuu ajatuksen, lihallistaa sen (kielestä tulee kieli). Näin ollen sillä saattaisi olla jonkinlainen epigeneettinen vaikutus myös kehomme ilmaisukyvykkyyteen. Toki kieli, missä  semioottisessa kontekstissa se nyt esiintyykään, on käynyt läpi reforminsa, yleensä oman kielikuntansa vallanvaihdon yhteydessä, ja viime aikoina se on myös kyseenalaistettu tehtävässään palvella ajatusta.

Kieltä idealistisena mielipiteenmuodostajana on jo kovaa vauhtia dekonstruktioitu, destrukturoitu (ja toisinaan tarpeettomasti demonisoitukin) ja purettu. Etymologia arkeologisessa diskurssissaan antaa ymmärtää, mistä on kysymys ja miten myös ihmisyytemme on ajan myötä kielellistetty. Muutama esi-merkki…

9

Puhuuko muisti meissä, kun sana synti sulavi suussani kuin synty tai sana slaavi, joka tarkoittaa tiettyä antro-etnistä kansanryhmää ja etymologisessa merkityksessään johtaa englannin sanaan slave, orjaan? Tai mikseipä karjalalaistenkin karjakansa-viittaus olisi merkillinen mieltymä. Marxilaisittain tuttu termi proletariaatti, työväkenä, kertokoon itse itsestään, esimerkkinä sanaa edeltävistä ajoista. Etymologia siis viittaa pro-lutherilaisiin (luttero tulee latinankielisestä sanasta kohtu), eli meidän mielikuvamme työläismassat, juuri maaorjuudesta vapautetut, olivat edeltävässä asemassaan naisia, kohtuja, jotka tuottivat ihmisiä. Margaret Atwood on tulkinnut asiaa teoksessaan Orjattaresi (The Handmaid’s Tale).

Nämä naiivit esimerkit kertovat poliittisista polarisaatioista kielenkäytössämme. Kieli siis saattaa sisältää virallista vihjailua asennoitumisesta, jolla on kyseenalainen vaikutus kirjallisenkin tekemisen merkitykseen. Kielen arkilogiikan automatisoituneisuus voi hyvinkin tuottaa absurdeja asioita, jotka jäävät säteilemään vieraannuttavana materiana. Meissä.

Kieli muistuttaa meitä myös muistutuksista. Siitä miten asennoitua nimityksiin. Puhuessamme asioista niiden väärillä nimillä ne kääntyvät paradoksaalisuudessaan tekijäänsä vastaan. Otetaan esimerkiksi populismi (popolo), tuo kaksinaamainen käsite. Se on ismismiä kansantahdosta. Itse kansaa (siis oikeastaan ihmisiä) hyväksikäyttäen annetaan ymmärtää, että käsitteeseen salakuljetettu rehti ja rivokin köyhyyden katkeruus muutetaan poliittiseksi hyödykkeeksi. Negatiivisesta, todellista muutosta tarvitsevasta sisällöstä tehdään positiivinen hyväke. Populismi käyttää kirjaimellisesti hyväkseen kansa-käsitettä, se sekoittaa tietoisesti alistettujen pelastamisen katkeruuden vallanhimoon. Väärennetty yleistys on kuin suosionosoitus, joka kohdistetaan kohteiden hyväksikäyttäjään. Ensin luonnollisuus piiritetään, sitten otetaan haltuun ja lopulta markkinoidaan uutena luonnollisuutena. Kuin söisi hormonibanaania jäisellä järvellä (ja ottaisi tästä situaatiosta selfien).

8

Ajanlaskun purkautuminen on kiihottava ajatusleikki. Ensinnäkin on suorastaan ironista, että teologia ja matematiikka määrittävät miinukset ja plussat historiassamme. Jännittävää, että laskemme aikamme kontrapunktiksi nollan, joka sinänsä on sympaattinen, koska se on pyöreä ja saattaisi mielikuvanakin liikkua eri suuntiin. Se myös muistuttaa gregoriaanisen kirjainjärjestelmän finaalia omegaa, symbolista omenaa, siis loppua. Mutta koska dystooppiset fantasiamme ovat nyt kuluneet kuin kapinoivat robotit laskelmoituine elinaikoineen, me olemme nyt ja tässä.

Ja nyt kun olemme psyyken etävyöhykkeellä, dualismin kuilun toisella puolella, olemme yllättäen osa luontoa, luonnossa. Ennen uutta ajanlaskuamme koimme luontevaksi lähestyä tekoälyä, korostaa teknisten löytöjen tärkeyttä. Tämä optinen korrektio — eli mitä kauempaa kohdetta katsoo, sitä suoremmalta se näyttää — on viime aikoina vienyt katseemme niin kauas, ettemme huomanneet vaikkapa kasvien tietoista symbioosia kanssamme, tai mineraalien liittoutumia ihmismielen hermostotoimintoihin. Kasvien salakieli ei vielä eilen kiinnostanut meitä ihmiskunnan pelastajina. Halusimme vain paeta maapallolta meille hiukan pelottavana näyttäytyvää luontoa, hassun hämmästyneinä. Miksi teknokratia näyttäytyy meille turvallisempana kuin ekokratia?

Virtuaaliromantiikka meissä huutaa kuin salainen metsä. Juuri hetki sitten olemattomuuden takin hartioilleen heittänyt kieli huutaa kuin Aleksis Kivi: missä on salasana!

Kerron sen myöhemmin.

7

Vaikka kehomme eri alueet imevät itseensä eri materiaa ja sitä mukaa myös ilmaisevat asioita oman toimintansa näkökulmasta, me keskitymme täysin vain aivojemme työstämän kielen hyödyntämiseen. Eikö paksusuoli puhuttele? Ovatko vähäpätöiset alueet anatomiassamme verrattavissa vähäpätöisiin eläimiin tai kasveihin? Onko meidän ihmisten kieli superlativismia, evoluution eliitin valitsemista, villin kesyttämistä, koska se on oma tulkintamme ihmisen tietoisuudesta, tai pikemminkin sovellus tietoisuuskäsitteestämme?  Onko symbolinen kielemme ainoa kielen muoto, johon oletamme tietoisuutemme istuvan?

Meille kelpaa vain suussamme sinkoileva kielemme sanojemme portsariksi, vaikka eritämme, täräyttelemme ja liikehdimme sanattoman paljon. Suumme on kuin Platonin luola, emmekä pääse puusta pitemmälle. Käännämme kehomme muiden elimien eritykset, ilmeet, eleet, hajut ja soinnut viittomakielelle, elesymboliikalle. Sallikaa, että kerron tositarinan tästä kaikesta. Olen kertonut sen usein maailman eri kolkissa.

Synnytin ihmisen. Minusta tuli äiti (proletaari). Huomaan rakastavani poikaa enemmän kuin vaikkapa itseäni. Tein kaikkeni tehdäkseni hänen maailmastaan ainutlaatuisen, laajasti koettavan. Ehkä onnistuinkin, mutta päivänä, jolloin hän sanoi ensimmäisen sanansa, koin kauhukseni, että hänestä saattaisi tulla elämän orja, että hän oli sosiaalisen painostuksen myötä joutunut tiukasti kontrolloidun ilmaisujärjestelmän sosiopatian alueelle. Militaristiselle suljetulle alueelle, mielen varuskuntaan, jonka tarkoitus (tai ainakin syy) oli tehdä hänen kokemuksellisuudestaan yhteistä logiikan lakia noudattavan systemaattisen ajatuksen, ääneen ajattelun muodossa ilmentyvän kielen edustaja — minkä jälkeen häneltä odotettaisiin asennoitumista käsitteellisten paradigmojen esittelemiseen. Tällä samaisella hetkellä, kun toiston strukturalistinen ulkoa opettaminen näkyi selkeänä silmissäni, tunsin olevani hänen vapaan tahtonsa hautajaisissa. Eikä kysymyksessä ole sivistyksen vähättely vaan juuri päinvastoin sen kadottamisen seurauksena ilmenevä melankolia, oman kielen puute, sairaus.

Tiedän, että tieto esineistä perustuu nimeen,ja toisaalta uskon kielen mystiikkaan. Samalla kun pojassani katoaa hänen oman ilmaisunsa aika, on myös mahdollista nähdä, mitä kieli meistä kertoo. Meistä on huomaamattamme koostunut ihmis-luokka (klass), (ihmi-nen). Meidän kielemme onkin vain murre luomakunnan kielten joukossa. Ilmaisemmeko itsemme paremmin koneille kuin elollisille? Osaammeko kertoa ymmärrettävällä kielellä elomme kavereille, että ihminen kuolee?

Onko dialektiikkaa vai dialogia, jos ihminen on humanistisen dekonstruktionsa edessä?

Itsensä ilmaisun tarve perustuu myös luvallisen kulttuurikielen etsimiseen, ja etsiminen saattaa olla myös juuri kielen etsimistä narratiivin keinoin, päinvastoin kuin esimerkiksi romantiikka, joka raivaa kauneuskäsitteelleen oman tiensä, täyttää sen kielellä ja ilmaisee näin sanomansa. Kirjailija Danilo Kiš kertoo romaaninsa Puutarha, tuhka eräässä kohtauksessa sodan tulleen yhtäkkiä, aivan odottamatta. Hän kuvailee, miten perhe kerää arvotavarat ja käärii ne kankaaseen ja miten mytty sitten haudataan maahan. Kun kaiken hirveän jälkeen sota päättyy ja henkiin jäänyt poika kaivaa mytyn esiin, saa lukija nähdä kirjallisissa silmissään paksun kankaan käsinkirjotut jättiläisruusut. En usko, että kankaalle olisi tietoisesti annettu symboliikan tehtävää, mutta se kertoo esineen todellisuuden kautta tekemisen arvosta. Kankaan kauneus ei ollutkaan kadonnut. Sen salakieli näkyy tallennetun hetken estetiikassa, joka ei tahdo itselleen mitään vastiketta. Se on turhaa. Hyödytöntä kauneutta ilman väkivaltaa. Kirjassa on toinenkin unohtumattomuuden kohtaus, kun tyyppi ottaa korkealta hyllyltä purkin ja avaa sen ja vaniljan tuoksu, tai tuoksun laukaiseva kiihko, on niin voimakas, että se tuoksuu lukijallekin vaniljalta, jonka lukija voisi ottaa esiin hyllystä. Sattumanvaraiset asiat jäävät henkiin, koska ne ovat turhia.

Jos kieli ei ole löytänyt meissä turhuuden arkea, niin nyt puhuu luonto salakieltään, ylikuormituksensa huolen kielellä. Luonto kaipaa omaa revoluutiotaan. Se etsii esimerkkiä preesensistä. Se mitä olemme tehneet, ei välttämättä kerro absoluuttista totuutta meistä.

6

Kieli, joka kykenisi vaalimaan individualistista menneisyyttä, johon meillä ei ole mahdollisuuksia, tuntuu hankalalta. Historia kaikkine genreineen on keskittynyt näkemään meidät joukkoina, kieliryhminä. Kieli puhuu meistä kuin avaruusolento seikkailisi vartaloissamme. Menneisyyttä me emme voi syytellä, kuten emme kieltä itseäänkään. Ei siis ole kielen vika, jos me emme sitä ymmärrä. Mutta käsitys kielestä on eri asia. Looginen kielitiede pitää käsitettä eräänä leikin arvokkaana osapuolena. Niinpä ne, jotka aina oman aikakautensa henkilökohtaisesti eletyllä hetkellä ovat suhteellisuuksissaan vääjäämättömästi ulkopuolistettuja, muodostavat myös käsityksensä käsitteistä, omalla ir-rationaalisella tavallaan. He kuuluvat ulkokielisiin.

5

Ulkopuolisuuden vaatimattomuus osoittautuu vapautukseksi, sen avara tila sallii kriittisyyden ja puhdistaa siten kuin itsestään ehdottomuuden epäilyn. Se, mitä emme voi sanoa, on turhaa. Se yhdistää meitä kuin paradoksi. Ja sen me voimme ymmärtää.

Milloin sitten kieli puhuu itse kielen ulottumattomissa olevista totuuksista? Mitä on olemassa oleva, jota ei voi todistaa?

Runous ei etsi todistuksia mahdollisuuksille. Potentiaalinen totuus kuvitellaan esiin. Se kutsutaan poeettisuuden sallivaan ilmapiiriin, kielen peijaisiin. Siinä missä yleiskielen etymologiat ovat arkeologiaa, pyrkii (tai joutuu) taas proosa vertauskuvallisine narratiiveineen ja metaforineen lieventämään käytetyn, kulutetun kielen ja eletyn arjen välisen kuilun tuottamaa tuskaa.

Runous astuu vaiston tuntemattomuuksiin tai tunnustamattomuuksiin ja kohtaa totuuksia, kielen vastaanottamattomia foneettisuuksia. Se ei ilmennä kollektiivista psyykettä eikä sen suunnitelmallisuutta. Runouden arvoituksellisuus on universaalia kyseenalaistamista, joka saattaa sisältää elementtejä, joita peruskieli ei ota vastaan (runoilija voi ilman omantunnon tuskia sanoa, että sinä olet kissa). Näin ollen pahimmassa tapauksessa runoton kieli rakentuu deduktiivisesti, jo ennalta määritellyistä osista, jotka kuitenkin kuluvat ja katoavat muodista. Se tuottaa uusia käsitteitä, mutta se ei uudistu itsekseen elämän luonnollisten muutosten kautta. Se ei kierrätä, joten se tuottaa omantunnon jätettä. Sillä on afasia, se on lausunut sanan bio väärällä tavalla.

Mutta koska runous ei hyödy itsestään, ei sillä siten ole jäteongelmaa, se on ekologinen ilmaisussaan. Se tuo esiin materialistisia käsitteitä, joiden memeettinen bio-oliollisuus on mahdollinen ja totta, ilman velvollisuutta muistuttaa meitä kielellisistä paradigmoista. Ero proosan ja runouden välillä on kuin ero rajattujen kansallisten käyttäytymismallien ja yhteiskuntaluokkien välillä. Tässä mielessä runouden mielikuvituksen geopolitiikka on utooppista. Runouden fyysiset unet puhukoot puolestani.  

4

On suorastaan järkyttävää, miten modernistinen symboliikka rinta rinnan arkaismin kanssa voi löytää asemansa runouden eturintamasta. Tällainen eeppinen underground-vire on havaittavissa Berliinissä asuvan Cia Rinteen poeettisessa tekemisessä. Hän tulkitsee kieliärsykkeiden hervotonta purkautumista kuin kuuntelisi irrationaalisten impulssien sadetta. Äänten symbolisuus vaikuttaa merkitsevän enemmän kuin kaikki se, mikä ei enää merkitse merkitystään, koska kukaan ei kuitenkaan sano mitä tuntee. Se, miten teknous rytmittyy synteettisen yhteiskunnan kaikuna, on Rinteen ilmaisutaiteessa patologista lingvistiikkaa. Radikaali somaattisuus kertoo meille meistä, jotka ovat heissä, ja on silti polysemiaa. Aavistukset merkityksestä ennen kielen immuniteettia ilmentyvät kärjistyneinä affektioreaktioina — ihmisyyden pohjasakka on noussut pintaan kuin öljy vedessä. Todellisuuksiin viittaavat saarekkeet liikuskelevat yleiskielestä irtautuneina riekaleina. Sekä uuden edessä että vanhan takana joku utooppinen kieli sykkii.  Kerrankin runous ohjaa musikaalisuutta eikä päinvastoin.

Neurologiset sanat kukkivat Rinteen runoudessa, kuin lääkäri löisi vasaralla polveen löytääkseen reaktion. Luonnon kielioppi ihmisineen, metsineen ja kuluneine päivineen ja katuineen tunkeutuu mitään tarkoittamattomien sanojen ytimestä tekstuaalisuuteen tavalla, joka saa metallin maistumaan suussa mullalta. Kuten perinne, joka hylkää muiston ja muistaa ihmisen modernina jokaisessa ajassaan, on eeppisen uljasta. Rinne on alkuperäiskielen puolestapuhuja. Hän raivaa tilansa maanalaisena järistyksenä homogeenisten paradigmakerrostumien läpi. On uskomatonta, että tällaisen kapitalistisen roinan keskellä lilluvassa teknokratiassa ja sosiaalisen psykoosin keskellä laulaa kaatopaikalla rumuuttamme hylkäämätön alkuasukassatakieli, joka ei tee muuta kuin luottaa runouteen, vaikkei kaatopaikalla olisi enää ketään muita. Tätä voisi kutsua kansanperinteeksi, koska kansoilla on yksilönsä ja yksilöillä perinteensä. Yksi ja sama ääni ilman alueellista sanaan sitoutumista on kansojen välinen juuri (radice), joka ulottuu kaikkialle ja jolla on perinteensä kansojen luonnossa… Kuin lajivirret, hampahillemme hajoovat.

3

Virallisesti hyväksytty looginen kieli ei voi olla tiedostamattomuuden ilmaisemista. Tiedostamattomuus ei kuitenkaan välttämättä ole sama asia kuin mystiikka, salattu. Salaiseksi jääminen saattaa olla vain itsestään selvää tiedostamattomuuden sallimista, kuin etanan sarvet, jotka näyttävät, onko huomenna pouta. Sitäkö se runous on? 

Joo, sitä se on. Tai kun kansan ekonomisuus kansankielessä kiteytyy juuri mihin tahansa aktiin, huomioimatta tekemisensä teoriaa, ja keskittyy käytännön tekemisen rytmittämään foneettisuuteen.

Kertomus on tekemisen itsensä materiaa, ennen kuin se saa tekijänsä kertomaan siitä yhteisönsä normien käsitteillä. Luonto kertoo sitä viljelevälle jotain. Eeposten kertomukset evoluutiosta kansankielellä ovat peltoja kyntäneiden kannanottoja. Kuten vanha kansa Uhtuasta, muina miehinä, tulkitsi darwinismia aikoina, kun Darwin oli vielä atomi ja maaorjuus kyseenalaistamaton käsite, ja lauleli näin: ”Ilma on emoja ensin, / Vesi vanhin veljeksiä, / Rauta nuorin veljeksiä, / Tuli kerran keskimmäinen.” (Kalevala, 9. runo.)

Runous on siis tekemistä niin, että kielessä elävä performatiivinen, passivoitu, lisäarvoksi muuttunut koodi kuljettaa tietämättään myös salasanaa. Se on lopulta kantaja, joka ei välitä muusta kuin itseisarvostaan.

Sellainen se on tuo runous, viimeistelemätön tässäolo ja sen ominaisuuksia itseensä absorboiva vastustamattomuuskyky. Se on runo (rumi, riimu, raamu) tai poesia, siis Aristoteleen Runousopin mukaisesti tekemistätarkoittava suhteettomuussubstanssi. Myös tietyt proosan alisteiset, esteettiset virtaukset, kuten vaikkapa romantiikka, ammentavat poetiikasta, kauneuteensa istutetun ironian kautta. Voisiko ilmaisutyyliä, joka saa elinvoimansa valtakieleen  soluttautumalla mutta joka pystyy ilmaisemaan sanomansa estetisoidun salakielensä murteella, jolla on poeettiset piirteet, kutsua runoudeksi? Oliko Marcel Proust ranskalainen kirjailija vai salakielellä (satakielellä) kirjoittava runoilija? Kun kauneutta sivistyksestä etsivä runoilija Suvi Valli kysyy teoksessaan Ohijuoksija: ”Tahdonko tätä kieltä suuhuni?”,kysyykö hän, mitä kielessä todella tapahtuu?

2

Nyt antagonistinen oodi lähestyy loppuaan. Ihmisellä, kuten kielelläkin, on oikeus olla kuolematta. Kuolema on paradoksi, niin kuin on toisinajattelukin. Kuka meistä osaisi sanoa, kumpi on hauraampi, syntymä vai kuolema?

1

Yksilö omassa kehossaan, yksiössään, tekee helpommin eettisiä valintoja, mieltää hyveellisyyksiä ja on moralisoimatta muita, mutta kun hänestä tulee joukko, hänen itseluottamuksensa muuttuu metaksi, sosiaaliseksi lisäarvoksi, josta joku toinen hyötyy. Lauman velvollisuus vie yksilöltä voiman. Tulee aika, kun yksilöt kokoavat laumansa…

06.01

Samankaltaisuuden uudestaan tulkitseminen on vain vallankumousta seuraavan vallan tavoittamiseksi. Saman käsitteen kierrättäminen on varmasti hyväntahtoista, kaikki kerran kokevat saman ensikertaisen elämyksen, mutta sillä hetkellä, kun siitä tulee jo läpikäyty käsite, se muuttuu objektiksi. Ja näin on käynyt sanoillemme, tietoisuuden vallankumouksen orjillemme, jotka palvelevat jumaliaan, meitä. Orjuutettujen sanojen voimalla me sekä ylistämme itseämme kuvitelluiksi subjekteiksi että taistelemme totalitarismin viestintäverkoston kontrollin alla — kuin mikroskoopin alla tarkkailtavana olevat syyttömät virukset.

05.01

On (pakko olla) olemassa kieli, joka saa puhua vapaasti, eihän enää ole maaorjuuttakaan.

04.01

Lähestymme palindromia. Kielipeli syö lopulta sanansa. Oikeaoppinen ja vääräoppinen lähestyvät synteesin keskikohtaa käsitteessä edestä ja takaa. Dikt (runous germaaniksi) on ajanlaskussa muuttunut julistukseksi, jota aikamme suurmiehet käyttävät retoriikassaan. Diktaattorit puhuvat runoudesta tuhotessaan sen miljoonien silmien edessä.

03.01

Elämme sosiaalista fenomenologiaa globaalin klaustrofobian tilassa. Toistumme. Kaikuilemme. Maiden rajat eivät enää toimi. Mielemme etsivät mieleisensä symmetriat, jotka ovat uskottavia. Kaikki liittyy unohtamiseen, moderniin unohtamiseen. Emme kyseenalaista sosiaalisuutemme kohteen totuusarvoa, seurustelemme vieraiden kanssa joka päivä, raportoimme henkilökohtaisia asioita tuntemattomaan avaruuteen. Sana merkitsee meille kaikkea. Me emme näe ketään, kukaan ei näe meitä. Jokainen käyttämämme sana on salasana.

02.01

Me olemme vain ihmisiä, niin kuin kasvitkin ovat vain kasveja. Teknologia ei tee meistä koneita, meidät voi joku syödä millä hetkellä tahansa.

01.01

Massan ja yksilön välinen suhde on hauras, tiukasti harkittu holistinen entiteetti, jonka sisäinen lainalaisuus perustuu samankaltaisuuksien ylläpitämiseen. Se rikkoutuu, jos yksikin samanlainen irtautuu ja muuttuu erilaiseksi. Pienikin haava suuressa järjestelmässä on kohtalokas. Vain vapaat (ei-orjat) ihmismielet voivat tehdä yhteistyötä, muuten kaikki perustuu automaattiseen tuhoon. Historiallinen materialismi kummittelee meissä kroonisena dualismina. Ingeborg Bachmann on sanonut, että fasismi syntyy kahden ihmisen välissä.Tämä tekee kipeää. Meillä ei ole yksilöllistä kieltä olemassa.

00.01

Runous antaa yksilön tekemiselle estetiikan. Mutta yhteisen ymmärryksen kieli ilman väkivaltaa meidän täytyy löytää. No, oliko se Leevi Lehto, joka sanoi, että lopussa on sana.

0