Silja Järventausta
Ympäristön avajaiset
Teos 2020, 54 s.
Onko kielen aina vastattava maailmaa, tai vastattava maailmalle? Vai saako kieli puhua mistä tahtoo, miten tahtoo ja koska tahtoo? Entä saako kieli puhua omaksi ilokseen, puhua vain koska tahtoo?
Onko kielen tehtävä vain kaiuttaa maailmaa, vai saako se myös itse luoda sitä tai vähintään tutkia sitä, kyseenalaistaa sitä ja sen järjestyksiä?
Silja Järventaustan viides teos, Ympäristön avajaiset, tarjoaa myöntävää vastausta: kyllä, kieli saa kyseenalaistaa, tutkia ja luoda. Kielen tehtävä ei ole vain peilata maailmaa ja sen rakenteita, vaan se voi uusia perspektiivejä ja ajattelutapoja tarjoamalla näyttää vieraita puolia tutuiksi kuvitelluista asioista.
Ympäristön avajaiset on jaettu viiteen osaan, joissa kaikissa toistuvat ympäristön ja yhdessäolon teemat. Tyylillisiä eroja osien välillä ei ole. Kokoelma ei myöskään tyylillisesti eroa Järventaustan aiemmista vaan jatkaa kielellisesti omalakisen ja vinksahtaneen proosarunouden lajia. Hänen kolmas teoksensa, vuonna 2012 ilmestynyt Hyvän yön puisto (Teos), voitti Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jakaman palkinnon, joka myönnetään proosan ilmaisumahdollisuuksia rikastuttaneelle teokselle.
Ympäristön avajaisissa käytetään kieltä kuin pieni lapsi käyttää vierasta kapinetta, kuin epävarmana sen oikeaoppisesta käyttötavasta. Runoilija vääntelee ja sitäkin enemmän kääntelee kieltä, sekä merkityksen että rakenteen tasolla, paljastaen uusia tapoja sanallistaa maailmaa ja kokemuksia. Välillä tämä tapahtuu nojaamalla kielen sisäisiin satunnaisuuksiin, kuten kirjoitusasultaan läheisiin sanoihin, jotka ovat merkityksiltään kaukaisia: ”Ketteryys tulee vuoristosta. Vuoristo on ketteryys. Ja ketteryys on vastavuoroista.” Tällainen kieli iskostaa maailmaan logiikkaa ja järjestystä, jota siinä ei ennen ollut. Maailma kielellistyy, järjestyy kieltä mukaillen. Sen sijaan, että kieli peilaisi maailmaa, syntyy maailma, joka peilaa kieltä. ”Kohdalle osuvat päivät muotoutuvat jalostuksen kautta jaloista alkaen.”
Teos myös tietoisesti rikkoo odotuksia ja tottumuksia, osoittaa opitun suunnan vain poiketakseen siltä: ”Ohitse ei lapannut työ tai huivi”, ”Hän ei tiedä missään”, ”kiskoa pitkin surukalustoon”. Tällainen kielen aktiivinen vieraannuttaminen ja outouttaminen tekee sen näkyväksi ja saa ajattelemaan sitä, tekee siitä osan kokemusta sekä huomion kohteen.
Työstään hermeneutiikan parissa tunnettu saksalaisfilosofi Hans-Georg Gadamer kuvaa esseessään ”Ihminen ja kieli” tällaista kieleen havahtumista: ”[Yksilö] tiedostaa puhumansa kielen vain poikkeustilanteissa — kun hän esimerkiksi haluaa sanoa jotain ja hänen mieleensä tulee sana, joka saa epäröimään ja vaikuttaa hassulta tai oudolta. Tällöin hän kysyy itseltään: ’Voikohan näin edes sanoa?’”[1]
Kirjoittamalla juuri ”hassusti tai oudosti” ja kyseenalaistamalla konventioita Järventausta tekee kieltä näkyväksi, nostaa sen pintaan. Kun kieleen alkaa kiinnittää huomiota, huomaa pian, kuinka tärkeä rooli sillä on kokemuksemme ja ymmärryksemme rakentajana. Ja kun kieli alkaa käyttäytyä ennalta-arvaamattomilla tavoilla, muuttuu sen kuvaaman kokemuksen hahmottaminen hankalaksi: ”Mutta hädän hetkellä, kun joku on ryystämässä meiltä kukkamettä suoraan suusta maljakkoon, ikkunallinen lentopostikuori antaa minulle mahdollisuuden.”
Vaikka kieli toimiikin eräänlaisena siltana puhujan ja maailman välillä, jonain, jolla tarttua maailmaan, olisi Gadamerin mukaan silti väärin rinnastaa kielenkäyttö esimerkiksi työkalujen käyttöön: ”ihminen ei ole maailman kanssa vastatusten oleva tietoisuus, joka ikään kuin kielettömästä olotilasta tarttuisi keskinäisen ymmärtämisen välineisiin. Päinvastoin, kaikessa tiedossa itsestämme ja maailmasta olemme aina jo oman kielemme ympäröimiä.”[2] Kun tämä opittu kieli alkaa muuttua ja saada uusia muotoja — kuten Ympäristön avajaisissa tapahtuu —, muuttuu sen myötä myös käsityksemme itsestämme ja suhteemme maailmaan. Järventaustan kieli on epäkonventionaalista ja siksi arvokasta.
Toisessa esseessään ”Kieli ja ymmärtäminen” Gadamer puhuu termistä, joka kuvaa juuri tätä: ”Kreikkalaisilla oli mainio sana sille, mikä saa ymmärryksemme kangertelemaan: atopon. Oikeastaan se tarkoittaa paikatonta: asiaa, joka ei mahdu ymmärtämisodotustemme kaavoihin vaan saa meidät hätkähtämään. Platonin kuuluisa oppi, jonka mukaan filosofia alkaa ihmettelystä, tarkoittaa tätä säpsähtämistä ja kehotusta ajatteluun, kun ennalta jäsennetyillä odotuksilla maailmassa suuntautumiseksi ei enää selviä eteenpäin.”[3]
Järventaustan kielen voikin ajatella rakentuvan eräänlaisen atoponin poetiikan varaan. Järventaustan kieli on atopoeettista. Se aiheuttaa säpsähdyksen, kun ennalta jäsennetyillä odotuksilla kielessä suuntautumiseksi ei enää selviä eteenpäin. Se eksyttää lukijansa kieleen ja pakottaa uudelleensuuntautumaan. ”Älä silti lähde pois, kääntämään niille poskeasi pohkeittesi palkoja, polkaise täältä muualle, yhden sateen ääreen, jolloin sinut kotiin. Sisällä hiillostavaa.”
Kokoelman kieli tuo itselleni mieleen Gunnar Björlingin kielenkäytön esimerkiksi teoksessa Auringonvihreä (Solgrönt, 1933, suom. 2015), jota sitäkin voi mielestäni luonnehtia atopoeettiseksi:
[…] Päivä on kylki päivässä
ja kaikkien viettien arvoitus kutsuu onneaan
minussa, sinussa,
ja suurta, yksinkertaista, kuin varmat viivat virtaa kaikki
alla hujanhajan.[4]
Proosamuotonsa vuoksi Järventaustan jatkuvana virtana kulkeva kieli on usein hätkähdyttävämpää kuin Björlingin rytmiltään rauhallisempi, säkeistetty ilmaisu, joka antaa aikaa reagoida. Molemmat kuitenkin pakottavat lähestymään kieltä uudella tapaa.
Järventaustan kokoelman teemoista ja aiheista on hankala saada otetta. Tämä ei ole moite, sillä kieli itse on selvästi teoksen fokus. Sen sijaan, että runot pyrkisivät sanomaan jotain tiettyä, ne tuntuvat hakevan sanottavuuden itsensä tai sanallistettavuuden rajoja — kysyvän, mikä kaikki on sanottavissa, tai juuri kuten Gadamer: ”Voikohan näin edes sanoa?” Silti teos on tunnelmaa täynnä. Se on lämmin, kaunis ja ilahduttava kokoelma, ja kielen oikut vain korostavat tätä. ”Olimme rakastuneet kuin tuhkatuuleen. Ilmaisimme iltaisin toisillemme. Olimme neljältä.”
Teos on myös täynnä upeita kohtia kuten: ”Säännöt ovat korkealla ja saunan lattia tuoksuu äänettömästi. Aurinko olkapäässä.” Virkeparin liike on huimaava. Se alkaa abstraktisti ja korkealta, tarjoten kuitenkin helposti ymmärrettävää, yhteiskunnallista merkitystä (säännöt ovat usein peräisin jostain ”korkealta”, auktoriteetilta). Tämän jälkeen se laskeutuu konkreettisesti saunan lattian tasolle, jalkojen alle, keskittyen sen tuoksuun. Tuo tuoksu kuitenkin havaitaan äänettömäksi, mikä on yhtä aikaa yllättävä ja ilmiselvä toteamus. Lopuksi noustaan takaisin ylöspäin, ihmisen korkeudelle, olkapään tasolle, josta synekdokeenomaisesti löydetään aurinko iholta. Virkepari kuljettaa lukijan taivaan ja maan, abstraktin ja konkreettisen kautta ihmiseen ja tämän tuntemukseen, kokemuksen keskipisteeseen. Maailma kymmenellä sanalla, lähestulkoon.
Teosta lukiessa minulle tuli usein tunne, että puhujan tai runominän sijaan tekstissä on äänessä kieli itse. Sanojen tavoitteena ei vaikuta monestikaan olevan suoranaisesti informaation välittäminen, vaan teksti vain tahtoo piehtaroida kielessä nauttien silkasta (itse)ilmaisusta(an). Se yksinkertaisesti tahtoo sanoa.
Kokoelman myötä herää jopa ajatus, että kieli jollain tapaa edeltäisi maailmaa. Kieli on ja tahtoo puhua, ja maailma tarjoaa itsensä puhuttavaksi, kerrottavaksi: ”Halkojen palaminen sisältää, näyttää, tuoksuu. Palaminen on tuhkaakin suurempaa, on tiuhaa. Siinä mielessä se antaa minun kertoa siitä.” Maailma, ympäristö, avautuu kieleen. ”Ympäristö ei olekaan tyhjän puhina, ääni sellaisesta, missä joen muoto on vääntyvä, jossa se on sävel, sellainen itse, se tuhahtelee, itse se on. Ympäristö täytteenä on, kuuluu olla, läikähtää ja läikkyä. Ympäristön täyte on avajaisissa, saavutus. Jossakin lähellä poistuminen.”
Ympäristön avajaiset on kielellisesti huimaava ja huumaava teos, joka ei jää pyörittelemään peukaloitaan älyllisen kikkailun tasolle vaan tuo uuden ymmärtämisen tavan osaksi kokemusta. Järventausta näyttää, mikä kaikki kielelle on mahdollista, mitä kaikkea onkaan mahdollista sanoa, sekä sen, kuinka paljon on vaarassa jäädä kokematta, jos emme ole valmiita rikkomaan opittuja raameja.
”äkkiväärä ei olekaan äkkiä väärä vaan osoittaa suoranaista harkintaa”
Atte Koskinen
1 Hans-Georg Gadamer 2005. Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. Ismo Nikander. Tampere: Vastapaino, 84.
2 Mt., 82.
3 Mt., 91—92 [alaviite poistettu].
4 Gunnar Björling 2015. Auringonvihreä. Suom. Pauliina Haasjoki & Peter Mickwitz. Helsinki: Poesia, 49. — Alkuteksti: ”Dag står tätt till dag / och alla drifters gåta ropar på sin lycka / i mig, i dig, / och stort, enkelt, som bestämda streck flyter allt / ett omvartannat.” Björling 1986. Det stora enklas dag. Dikt och prosa. Red. Bo Carpelan. Stockholm: Wahlström & Widstrand, 37.