Pirkko Ilmanen, Riika Kotka, Elina Pulli & Johanna Venho
Runomatkaopas — harjoituksia ja työpajoja lapsille
Aviador 2019, 114 s.
Runouden pariin innostavia oppaita on viime vuosikymmenellä julkaistu useita. Tommi Parkolta on ilmestynyt monta puheenvuoroa aiheeseen liittyen, esimerkiksi Runouden ilmiöitä (2012), toimitettu artikkelikokoelma Runon vapaus. Syventävä opas runouden kirjoittamiseen ja lukemiseen (2014) sekä aivan hiljattain Runosta, rakkaudella (2019). Runouden ilmiöitä taustoittavien oppaiden joukkoon liitän myös Siru Kainulaisen Runon tuntu -kirjan (2016). Tuskin ainakaan taustatietoja runokentän reunalla pälyilevältä potentiaaliselta lukijalta puuttuu. Pikemminkin puuttuu menetelmiä, joiden avulla kirjoittamista ja lukemista voi harjoitella käytännössä.
Toiminnallisen näkökulman runouteen tarjoaa Pirkko Ilmasen, Riika Kotkan, Elina Pullin ja Johanna Venhon Runomatkaopas. Oppaalla on selkeä kohderyhmä: opettajat. Voi kuitenkin olla, että moni lukija tarttuu kynään tai saksiin itse. Opas on nimittäin inspiroiva, ja alaotsikostaan ”harjoituksia ja työpajoja lapsille” huolimatta se sisältää monia hyviä tehtäviä kenelle tahansa itseään kirjoittajaksi kutsuvalle.
Runomatkaoppaassa on neljä lukua. Aloittavassa ”Runosta ravintoa” -luvussa tekijät esittelevät runouteen liittyviä mahdollisuuksia. Sitä seuraa yksittäisiä sanataideharjoituksia sisältävä ”Herkkukori”. ”Runobuffet”- ja ”Jälkiruoka”-luvuista lukija saa käyttöönsä kokonaisia työpajarunkoja.
Runomatkaoppaalla on kirkas pedagoginen ydin: lukemista ja kirjoittamista oppii parhaiten heittäytymällä niiden pariin eri menetelmin. Itse tekemällä runouden keinot ja toimintatavat tulevat henkilökohtaisesti merkityksellisiksi. Opas esittelee kattavasti erilaisia kirjoittamisen muotoja ja mahdollisuuksia haikuista ja kansanrunoudesta kollaaseihin ja videorunojen tekemiseen. Myös lukemista ja tulkintaa harjaannuttavia tehtäviä on. Oppilaat voivat valmistaa lukemastaan esimerkiksi runovideon.
Oppaan aloittavassa ”Runosta ravintoa” -luvussa tekijät tarkastelevat runoutta moneen taipuvana välineenä. Kirjoittaminen ja lukeminen tukevat esimerkiksi laaja-alaista oppimista ja tunnetaitojen kehittymistä. Riika Kotka ja Elina Pulli kytkevät runouden peruskoulun uuteen opetussuunnitelmaan, jossa korostuvat monialaisuus ja oppilaan aktiivisuus. Ohimennen monilukutaitokin mainitaan, mutta runouden mahdollisuudet sen kehittämisessä olisivat ansainneet mielestäni muutaman avaavan virkkeen. Kirjastopedagogi ja kirjallisuusterapeutti Pirkko Ilmanen kirjoittaa tarkasti runouden kyvystä toimia lukijan tunteiden tulkitsijana, identiteetin vahvistajana ja lohduttajana. Elina Pulli antaa perustan oppaan toiminnalliselle lähestymistavalle ja kuvaa sitä käytännössä. Runo voi alkaa liikkeestä tai pöydälle peräkkäin asetelluista esineistä. Se voidaan valmistaa saduttamalla tai, kuten Pulli tarkentaa, ”runottamalla”. Kun kirjoittamista lähestytään kaikilla aisteilla, opetuksessa voidaan huomioida erilaisia oppimistyylien ja kirjoittamisen lähtökohtia.
Runomatkaopas on opettajan näkökulmasta ihastuttavan palveleva. Opas sisältää vaihtelevan mittaisia harjoituksia erilaisille ikäryhmille. Tehtävien ja työpajarunkojen lisäksi samoihin kansiin on nimittäin koottu tekstiesimerkkejä sekä liiteosa, josta saa tulostaa opetusmateriaalia. Tehtävät esitellään elävästi ja lukijaa hellitään jopa valmiiksi muotoilluilla kysymyksillä, joita tarvitaan virittämään tai syventämään harjoituksia.
Kirjan käyttömukavuutta lisää erityisesti ”Runobuffet”-luvussa harjoitusten yhteyteen merkitty tehtävän kesto, ikäryhmäsuositus sekä opetuksessa tarvittavat materiaalit. Samat perustiedot olisivat ilahduttaneet myös ”Herkkukorin” yksittäisten harjoitusten kohdalla, joskin oppilailta lainatuissa tekstiesimerkeissä on tekijän etunimen perässä ikä, josta sopivan kohderyhmän voi päätellä. Runomatkaopas on työkalupakki, jonka tarvikkeet ovat itsessään hyviä mutta sisältävät myös soveltamisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi Johanna Venhon ”Runoilijan päivä” -kertomus sopii oppilaille ääneen luettavaksi inspiraatioksi, vaikka se on sijoitettu tehtäviä taustoittavaan ”Runosta ravintoa” -lukuun.
Tehtävien ja esimerkkien kehittely on usein aikaavievin osa opetustyötä. Kirja tuntuukin hyvin ajatellulta lahjalta opettajille. Runomatkaoppaan kirjoittajien laaja asiantuntemus kasvatustieteen ja kirjallisuuden aloilta näkyy tekijöiden puheenvuoroissa ja siinä, miten kirja palvelee opetustyötä.
Oppaan varsinaiset puutteet liittyvät lähinnä otsikointiin. Pelkkää sisällysluetteloa katsomalla on mahdotonta päätellä, mikä tekee sanataideharjoituksesta ”Herkkukoriin” kuuluvan. ”Haikuilua” on ”Runobuffet”-otsikon alla, mutta ”tanka” löytyy ”Herkkukorista”. Johdannossa jaottelu avataan, mutta selailuun houkuttelevan oppaan lukuohjeet voivat jäädä lukematta. Yleisvaikutelmaltaan asiantuntevaan oppaaseen on eksynyt myös terminologinen kömmähdys: runouteen liittyviä käsitteitä avaavassa kohdassa puhutaan runon kertojasta puhujan sijaan.
Runomatkaoppaalla on edellytyksiä onnistua siinä, mikä aiemmin ilmestyneissä oppaissa on jäänyt tavoitteeksi. Se lievittää jännitystä vaikeaksi väitetyn kirjallisuudenlajin äärellä. ”Runoilu on kuin legoilla rakentelua”, Pirkko Ilmanen toteaa. Runomatkaopas asettaa tarjolle monia nykyrunouteen liittyviä kirjoittamisen lähtökohtia mutkattomasti. Opas jättää tunteen siitä, että runous palautuu inhimilliseen toimintaan: leikkiin, aistimiseen ja kielen käyttöön.
Saara Laakso