Timo Harju & Veera Vähämaa
Korvarunoja
ntamo 2019, 93 s.
Korvarunoja on hyvä nimi teokselle, joka sisältää sekä puheesta ylös kirjattua runoutta että kaksi esseetä korvarunoudesta yhteisötaiteen menetelmänä. Timo Harjun ja Veera Vähämaan teos on tärkeä runoteko ja esimerkki siitä, miten vaikuttavia teoksia yhteisötaiteen kontekstissa voi syntyä. Runot johdattavat lukijan tarkastelemaan elämää laitoksessa asuvan vanhuksen näkökulmasta. Kokemus on erityinen.
Teoksen alkupuoli sisältää runoja, loppuosassa Harju ja Vähämaa kuvaavat työtapojaan ja tuovat esiin muun muassa yhteisötaiteen asemaan liittyviä kysymyksiä. Kohtaamisen ja yhdessä tekemisen inspiroiva vaikutus nousee kiinnostavasti esiin niin Harjun kuin Vähämaan esseessä. ”Runo ei merkitse minulle niinkään itseilmaisua kuin puhetta toiselle. Kieleen keskittyminen on kontaktiin keskittymistä”, Harju kertoo. Yhteisössä toimiva taiteilija on eräänlainen muusa, joka harjoittelee jatkuvasti herkkyyttä ja kykyä kiinnostua toisesta ihmisestä tai ryhmästä. Vaikka kirjoittajia on vähintään kaksi, eräs kirjoittamiseen liittyvä ydinkysymys näyttää pitävän pintansa: ”Olemme kai epävarmoja kumpikin. Mitähän tässä pitäisi sanoa ja kirjoittaa?” Harju kuvaa tekstin jumiutumista. Hän kantaa mukanaan runoteoksia tällaisten hetkien varalle. Ääneen lukeminen on hyvää sytykettä tekstille. Tekijät kannustavat korvarunomenetelmän käyttämiseen ja tarjoavat teoksen lopuksi aihe- ja kirjalistaa menetelmän haltuun saamiseksi. Menetelmää käyttää Suomessa ainakin kirjailija Vuokko Sajaniemi.
Kokoelman on kirjomalla kuvittanut Jenni Perttu. Käsitöihin ja kansanperinteeseen viittaava kuvitus istuu teokseen, jonka tekstit ovat eräänlaista kansanrunoutta. Osa runoista ja kuvituksesta on aiemmin julkaistu esimerkiksi Laulan sinun sanoillasi -hankkeen (2016) yhteydessä, jossa korvarunoja on sävelletty.
”Korvaruno on hetki, jossa toinen saa puhua ja toinen kuuntelee. Hetkeen kuuluu, että runo kirjoitetaan valmiiksi sen aikana ja luetaan lopuksi ääneen”, Harju määrittelee menetelmän. Korvarunossa on vain puhujan sanoja. Teoksen runot on kirjoitettu hoitolaitoksissa asuvien vanhusten kanssa joko kahden kesken tai ryhmätuokioissa.
Korvarunoja vie lukijan elämänvaiheeseen, jossa työelämä on takana, suurin osa läheisistä jo kuollut ja koti on vaihtunut laitokseen. Mitään kauhukuvaa kokoelma ei kuitenkaan piirrä. Läsnäolo, kyky kiinnittyä aisteilla ympäristöön ja jakaa kokemaansa tekevät elämisestä mielekästä hyvin vanhanakin, runot tuntuvat sanovan. Vanhana on aikaa katsoa ikkunasta ulos ja muistaa jotakin siitä. Kokoelma tavoittaa hoitolaitoksissa asuvien kokemusten moninaisuuden ja erilaiset ilmaisutavat — elämänkirjon, josta julkinen keskustelu ei kerro.
Runot ovat monitasoisesti yhteiskunnallisia. Korvarunoilla on hyvinvointia edistävä vaikutus, tai niin on ainakin täytynyt väittää apurahahakemuksissa, Veera Vähämaa kirjoittaa. Vaikutuksia on ehkä mahdotonta mitata, mutta jo runoista voi päätellä, että kohtaamisissa nousee toisinaan esiin muistikuvia, tunteita ja ajatuksia, joiden täytyy olla kokijoilleen hyvin merkityksellisiä.
”Taide antaa rajat, joiden suojassa voi oleilla toisin kuin arjessa”, Harju kertoo. Mahdollisuus toisin olemiseen on arvokas korvarunoilijoille, mutta sen myötä myös lukija näkee jotakin erityistä ja yllättävää. Esimerkiksi Ossi Tirin ja Timo Harjun runo tuo näkyväksi ammattitaitoa, jota Google ei tunnista. Juurien laitto liittyy puutarhanhoitoon. Siitä tämän runon puhujalla on kolmenkymmenen vuoden kokemus:
Kaikista ei oo juurien laittajaksi.
Pittää laittaa leviälle ku ihimisen tukkaa olis päässä.
Sitte pari kolome senttiä multaa päälle.
Pittää pikkusen niin nostaa
että valluu se multa hyvin välleihin.
Ei niin kaikki tee mutta minä oon tehny.
Lopuksi painellaan sievästi, ei mittään jalalla.
Säkeet tuntuvat tulevan lihasmuistista, aivan kuin puhuja palaisi hetkeksi kasvimaalle opastamaan työharjoittelijaa. Hän käsittelee kasveja kuin ihmistä ja on ylpeä huolellisuudestaan. Osa teoksen runoista tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan työelämän historiaan. Niissä toistuu kokemus siitä, että työ kuin työ on arvokasta ja mahdollista tehdä hyvin. Runon loppupuolella puhuja palaa nykyhetkeen:
täällä pittäis laittaa sievät kukat ikkunoihin, ei mihin sattuu,
pittäis osata kastella, kaikkihan ei ymmärrä tätä,
en kehtaa valittaa,
kukkia, kukkia, kukkia, kukkia kulkurille,
oon sieltä kaupungin puutarhalta, meikäläinen.
Puhuja valittaa, vaikka ei kehtaa valittaa. Korvaruno on avannut hänelle mahdollisuuden kertoa näkemyksensä Uittokodin kasvienhoidosta. Epäilemättä runot voivat olla tärkeitä hoitolaitosten työntekijöille, ne tarjoavat tietoa jota suoraan kysymällä tuskin saisi.
Kokoelmassa kulunut sanapari ”vanhusten yksinäisyys” muuttuu henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Sirkku Grahn-Ahlajan ja Timo Harjun runo Kaskenlinnan geriatrisen sairaalan eristysosastolta on paljon puhuva:
Kääretortun kanssa on yksinäistä
heti kun se loppuu.
Sitä on, on, on
ja ajattelee
ajattelee että
yksinäisyydestä selviää
kun löytää jonkun pelastavan ajatuksen.
Kosketa minua. Ihan sama mihin
mutta niin että on tunto mukana.
Ajatuskin voi olla kosketus.
Silloin minä tunnen sen.
Tämä ja teoksen muut yksinäisyyttä käsittelevät tekstit sisältävät lukijan kannalta huojentavan tiedon: juuri korvarunon valmistamisen hetkellä puhujalla on kuulija. Yhdessäolon hetki tihkuu runoihin.
Tietoisuus runojen taustalla olevasta menetelmästä tuo teokseen merkityskerroksia. Kokoelmassa on hetkiä, jolloin lukija aavistaa, että kirjuri ja puhuja elävät eri todellisuuksissa. Toinen on hoitolaitoksen korvarunotuokiossa, toinen nuoruuden hupatusreissulla tai lähdössä auttamaan vanhempiaan. Runot tekevät todeksi mielenmaiseman, jota puhuja elää. Ne vaalivat sitä mitä puhujalla yhä on, kuka hän on ihmisenä. Se tuntuu tekona arvokkaalta. Huomionarvoista on sekin, että se, mikä elävässä vuorovaikutustilanteessa voidaan tulkita oireelliseksi, on runouden kontekstissa tavallista. Katkoksista tai tapahtumien, paikkojen ja aikatasojen sekoittumisesta ei tarvitse lukijana hälyttyä.
Puheesta syntyneitä, osin humoristisia korvarunoja on houkuttelevaa lukea nopeasti, kuin kuunnellen. Runot ovat kuitenkin tyyliltään ja keinoiltaan vaihtelevia, puhujiensa oloisia. Osa runoista kertoo suuria asioita vähän ohimennen. Vesan ja Timo Harjun runo alkaa:
Oli hetekan ylimmäinen mesta, minne mä ryömin.
Sinne ei mahtuneet vuodevaatteiden sekaan muut kuin mä.
Mietin siellä kerällä
kuinka musta tulee lentäjä.
Mulla oli taskussa avaimet. Oli yhdessäolo.
Oli yhdessäolo.
Faijan kundihan mä olin.
Yhdessäolo oli vaan.
Mummun poikahan mä olin.
Äidillä melkein samanlaiset kasvot ku mulla.
Runossa yhdessäolo rinnastuu avaimiin taskussa. Ehkä se on avain siihen, että puhujasta tulee vielä lentäjä, tai siihen, että hänestä tulee myöhemmin hyvä jätkä. Yhdessäolo on puhujan ainoa ja tärkein pääoma, se hänellä on edelleen. Lopussa puhuja toteaa: ”Mä olin kauhean kiltti lapsi. Olen vieläkin. / Ja pirun vanha. Hyvä jätkä. / Me ollaan Mikkejä kaikki.”
Jokaisen runon alla on tekijöiden nimet, paikka ja kirjaamisvuosi sekä Harjun ja Vähämaan muistiinpanonomaisia kommentteja runojen kirjaamisesta. Ne tuovat runo-osioon hankedokumentaation tuntua ja häiritsevät toisinaan lukukokemusta. Osa muistiinpanoista tuntuu tirkisteleviltä. ”Muistan Arvin valtavan hymyn, kuinka hänen kielensä tuli ulos suusta hänen puhuessaan ja kuinka paljon laulujen sanoja hän muisti”, Harju kertoo. Korvarunohetken intiimi vire tuntuu rikkoutuvan, kun tekijä kertoo lukijalle puhujasta jotakin. Toisaalta muistiinpanot tekevät näkyväksi korvarunojen ylöskirjaajan roolin. Hän tarkkailee, valitsee ja ylöskirjaa. Lukija ei pääse unohtamaan, että tekstit ovat syntyneet suodattamalla.
Myös Harjun esikoisteos Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009) syntyi havainnoista ja kohtaamisista vanhainkodissa, jossa hän työskenteli. Pyrkimys tavoittaa inhimillisten kokemusten ja elämisen moninaisuus hoitolaitoksissa näkyy Harjun teoksissa. Veera Vähämaa on yhteisötaiteilija ja sanataideohjaaja, joka on toiminut laajasti yhteisötaiteen hankkeissa myös Ruotsissa.
Kaikki teoksen runot ovat hetken luonnoksia ja sellaisina ällistyttävän valmiita. Harju kuvailee, että ”parissakymmenessä minuutissa luonnostellusta korvarunosta tulee joskus parempi kuin pitkään työhuoneella hinkatusta tekstistä”. Kontaktiin keskittyessä ei tarvitse miettiä kenelle tai miksi kirjoittaa. Luonnosteleminen ja kuulolle asettuminen auttavat kirjoittajaa pääsemään itsensä yli kohti jotakin yllättävää ja jaettavaa. Korvarunoja ravistelee miellyttävällä tavalla käsitystä kirjoittamisesta hitaana ja yksinäisenä lajina.
Saara Laakso