Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika
WSOY 2019, 80 s.
Haluaisin kovasti aloittaa tämän kritiikin valituilla sanoilla ”henkilökohtainen on poliittista”. Tämä 1960-luvun radikaalifeminismiin liitetty ja mahtipontisuutensa säilyttänyt slogan tavoittanee laajassa kuulijajoukossa yhä edelleen koko tunteiden kirjon. Pohjimmiltaan sen kannattajat halusivat, että kaikkia ihmisiä yksilötasolla koskettavat asiat nähtäisiin niin tärkeinä, että ne arkisuudessaan nousisivat myös poliittisen huomion keskiöön. Toisin sanoen lauseen todellinen iskuvoima kohdistettiin ihmisten välisiin jokapäiväisiin valtasuhteisiin.
Henkilökohtainen on tuskin vuosikymmeniin ollut poliittisempaa kuin se 2020-luvulla tulee olemaan. Individualismi, henkilöbrändäys ja tunteilla tärkeily epämiellyttävine lieveilmiöineen tuntuvat kattavan ja yhä enenevissä määrin ohjaavan elämän kaikkia osa-alueita aina henkilökohtaisesta vapaa-ajan käytöstä maailmanpolitiikkaan asti. Tilannetta ei auta se, ettei ilmastonmuutoksen ja Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten kärsimyksen lievittämisen ja ihmisoikeuksien ylläpitämisen kaltaisiin globaaleihin, organisoidun vastuuttomuuden ongelmiin ole näkyvissä konkreettista ratkaisua.
Kuten kaikkien yhteiskunnallisten ilmiöiden, tämänkin kehityssuunnan vaikutusta runouteen on mielenkiintoista tarkastella. Anna Helle toteaa uuden, runoutta ja tunteita käsittelevän tutkimuksensa Todellisuus pahoinpiteli runon (Eetos 2019) johdantoluvussa: ”uusi suomalainen runous käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita. Nykyrunous puhuu yhteiskunnasta tavoilla, jotka vetoavat paitsi älyyn myös lukijan tunteisiin.”
Koska suomalainen nykyrunous käsittelee paljon muun muassa kapitalismin, posthumanismin, mies- ja naiskuvan ahtauden sekä mielenterveysongelmien kaltaisia modernin yhteiskunnan kipupisteitä, tuntuisi tietyllä tapaa tympeältä, jopa vähättelevältä todeta Helsinkiin asettuneen runoilija ja kirjastonhoitaja Silene Lehdon kolmannen runokokoelman olevan läpileikkaus äitiyteen. Tässä tapauksessa nämä sanat ovat kuitenkin ehdottoman arvostavia, sillä nimenomaan Lehdon kuvaamana äitiys tekee henkilökohtaisen poliittiseksi ja antaa merkityksen yhdelle henkilökohtaisuuden universaaleista suureista: kuolemalle.
Viideksi itsenäiseksi mutta temaattisesti kokonaisuuteen liittyväksi osastoksi jakautuva Kultapoika, kuplapoika käsittelee koko maailmaa koskettaviksi tragedioiksi paisuvia henkilökohtaisia kriisejä. Vaikka jokainen osasto sulkee sisäänsä oman rajatun maailmansa, ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa teemaa tarkastellaan hieman eri näkökulmista. Tämän vuoksi osastoja täytyy lukea eritellen, yksitellen ja vertaillen. Tunteita on tarjolla kahdeksankymmenen sivun edestä, eikä intensiteetin ylläpitäminen matkan eri vaiheissa tunnu olevan Lehdolle temppu eikä mikään.
Lukeminen on kuin kelluisi toivon ja lohduttomuuden ristiaallokossa tietäen, että ainoa pääsy takaisin rantaan on odottaa myrskyn laantumista. Pelastusrengasta Lehto ei ojenna missään vaiheessa, ja hyvä niin: kielellisen materian näkökulmasta runsaissa, prosaistisissa osastoissa riittää tulkittavaa ja analysoitavaa ilman runoilijan tarjoamia, kotiin kannettuja ehdotelmiakin. Huomionarvoista on myös kokoelman alleviivaava suhde yksinäisyyteen. Koska jokaisessa osastossa joku on aina yksin, on tunnekokemuksen ja samastumisen kannalta sitäkin tärkeämpää, että myös lukija tuntee olevansa yksin kokoelman loppuun saakka.
Yksinäisyys onkin ehkä tärkein näkökulma Lehdon teokseen. Yksinäisyys tulee toki täydelliseksi kuolemassa, jota niin ikään löytyy jokaisesta osastosta, mutta yhdistävänä tekijänä osastoille on, että jo elämänsä aikana Lehdon runojen muodossa henkiin herättämät, todellisuuteen pohjautuvat henkilöt olivat huomattavan yksin.
Ensimmäisessä osastossa seurataan Alison Hargreavesia. Hargreaves oli yksin vaikeissa sääolosuhteissa kuollut brittiläinen vuorikiipeilijä. Osastossa ”VUORI” tarkastellaan äitiä, jota hänen kuolemansa jälkeen jäävät kaipaamaan 4- ja 6-vuotiaat lapset. Lehto ei kuitenkaan kuvaa tragediaa vain kuolemaan johtaneena onnettomuutena vaan ennen kaikkea antaa äänen jälkikasvustaan erossa valtavia ajanjaksoja viettävälle ihmiselle:
alison keittää lumesta vettä, aurinko pyyhkii himalajan huippuja,
hän ajattelee tytärtään, joka lapioi hiekkalaatikon keskelle vuoren,
muurahainen sen rinteillä, kurkkua kuristaa,
mutta se ei johdu liikutuksesta vaan alhaisesta ilmanpaineesta
Alisonin henkilöhahmo kuvataan kokonaisvaltaisen yksinolon lävistämänä. Hän on yksin, hän kuolee yksin ja lopulta myös hänen pienet lapsensa jäävät yksin. Yksinäisyys sitoo myös Lehdon kuvaamat äidit ja lapset yhteen. Neljännessä osassa ”PIENET TULPPAANINI” toistuu paitsi yksin jäävien lasten tematiikka, myös konkretisoituu äidin mykkä avuttomuus lapsensa hirmuteon edessä.
Vaikka osaston nimeen yhdistettävän Sylvia Plathin traagisen kohtalon ja hänen lastensa rinnalla lyhyeksi jääneen elämän liittäminen menetyksen tematiikkaan tuntuu valintana hieman pintapuoliselta, ovat Andreas Lubitzin äidin eli ”Rouva Lubitzin” raastavalle surutyölle pyhitetyt aukeamat järjettömyydessään rohkeita. Todellisen rouva Lubitzin poika, lentoperämiehenä työskennellyt Andreas ohjasi Germanwingsin matkustajakoneen tarkoituksellisesti päin vuorenseinämää maaliskuussa 2015, minkä seurauksia Lehdon rouva Lubitz käy yhä uudelleen mielessään läpi:
Jos Jumala näkee: myönnän, otin kyllä yhden muistoesineen.
Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään
puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia
etsitään iltaan saakka. Ei kai kukaan kaipaa yhtä käsilaukkua,
jonka sujautin lipastonlaatikkoon?
Mielenterveysongelmista kärsineen massamurhaajan lohduton äiti kuvataan traumatisoituneena ja ikuisen syyllisyyden vallassa. Käsilaukku edustaa paitsi hänen poikansa ja 149:n muun viimeisiä elon hetkiä, myös hänen poikansa viimeistä tekoa: katastrofia, jonka syiden selittäminen ei ole mahdollista edes äidille, joka hänet tähän maailmaan saattoi.
Syyllisyyttä tuntee myös viimeisen osan ”DIE BABYKLAPPEN” puhuja, joka antaa ymmärtää jättäneensä vauvansa osaston nimen mukaiseen Berliinissä sijaitsevaan paikkaan, joka on tarkoitettu lapsistaan huolehtimaan kykenemättömille äideille. Syyllisyyden ristiriitaisuus ruumiillistuu paitsi äidissä itsessään, myös äidin toteen käymättömissä kuvitelmissa ja ristiriitaisuudessaan raastavissa ajatuksissa:
Joillakin on häät, valkoinen vuokralimusiini
lipuu kadulla ohi kuin luksusasunnon
kylpyamme: kuvittelen lapsen kuin keisarin
uusissa vaatteissaan, joka nousee
sen laitaa vasten seisomaan ja kiljahtaa
riemusta, kiljahtaa siksi että osaa,
ylpeänä katsoo kameraan:
sitä toista naista, joka näkee sen
Ruumiillisuus konkretisoituu kuitenkin vaikuttavimmin kokoelman nimikko-osassa ”KUPLAPOIKA”, jossa yksinäisyys ottaa ihmislapsen muodon. Syntymäsairas David Vetter eli suurimman osan lyhyestä elämästään lastensairaalaan rakennetussa muovisessa kuplassa vailla kosketusta tai fyysistä kontaktia kuplan ulkopuoliseen maailmaan. Lehdon kuvaaman Vetterin sisäisessä maailmassa yksinäisyys saa myös kriittisiä, yhteiskunnallisia muotoja:
Jos olisin rikas mies,
palkkaisin maailman parhaat lääkärit,
hengittäisin keuhkot täyteen Meksikonlahdelta puhaltavaa tuulta,
teidän keuhkoissanne kiertänyttä hiilidioksidia, äiti.
Kehyskertomuksellisesti Vetteriä käsittelevässä osastossa Lehto onnistuukin kaikkein parhaiten tavoittamaan yksinäisyyden suhteen vapauteen. Juuri vapaus paljastaa yksinäisyyden monisyisen luonteen: yksinäisyys on yksityistä, minkä kautta myös henkilökohtainen politisoituu.
psykologi, Mary, sanoo että vapaus on suhteellista,
että mielikuvituksella ei ole rajoja.
Mutta mitä jos rintakehän paikalla on eläintarha,
mitä jos tuntuu siltä niin kuin olisi valkotakkisten
ympäröimä E.T.?
Vaikka kokoelman järjestyksessään toinen, myös teoksen nimeen heijastuva osasto vangitsee lukijan huomion asettaen muutaman neliömetrin kokoisen muovikuplan sisällä elämänsä eläneen Vetterin ikään kuin kokoelman symboliseksi päähenkilöksi, kantaa lapsi—aikuinen-polariteetti upeasti koko kirjan läpi. Intensiteetti säilyy, vaikka Vetter-osastoon verraten kolmannessa osastossa ”KUKA TAPPOI PUNARINNAN?” tunnelma on vaarassa latistua. Uskon, että kokoelma olisi ollut ehyt ja onnistunut ilman Tyyris Tyllerön ja Winston Churchillin myötä varsin laajalle hajoavaa aikaikkunaakin.
Todellisuuteen pohjaava henkilögalleria on kuitenkin teoksen mielenkiintoisinta antia. Vaikka yksinäisyys ja lohduttomuus ovat eittämättä olleet läsnä kaikkien kokoelmassa nimettyjen todellisten henkilöiden elämässä, herää kysymys, missä määrin runoilija voi välineellistää toteen pohjautuvia tragedioita. Kenties kipeimmin tämä osuu rouva Lubitzin hahmoon, jonka koko elämän järkyttävällä tavalla mullistanut onnettomuus ja ennen kaikkea oman lapsen painajaismainen kuolema esitetään muutaman aukeaman kokoisena, sivuhuomion kaltaisena fiktiivisenä tapahtumana. Lehdon teosta sekä kysymystä todellisten henkilöiden kaunokirjallisesta välineellistämisestä on pohtinut myös Omppu Martin blogitekstissään.
Vaikka todellisuuteen pohjautuvat henkilöt ja heidän ympärilleen kudottu murheen temaattinen verkko ei ole täysin ongelmaton, se on myös Kultapoika, kuplapojan ehdoton vahvuus. Teos on ennen kaikkea poeettinen tutkielma äitiyden mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta mutta astuu täysin uskottavaksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua näistä tavalla tai toisella todellisista murhenäytelmistä modernin sivilisaation ongelmiin peilaten.
Juuri todellisuuteen perustuvat henkilöt tekevät kirjasta niin helposti lähestyttävän ja aikaa kestävän. Ennen kaikkea se liittää yksityisen osaksi yhteistä kokemusta. Siinä missä surussa ja menetyksessä on aina loppujen lopuksi kyse henkilökohtaisesta luopumisesta, teos muistuttaa, että kuten David Vetterin eläintarha, henkilökohtainen politisoituu myös silloin, kun emme ajattele globaalin maailman suurine suruineen ylettyvän vain itsellemme rakentamaamme muovikuplaan.
Ja mitä rouva Lubitziin tulee, olen varma, että Lehto saa paljon anteeksi korostamalla juuri hänen hahmonsa vähäisillä mutta merkittävyydessään keskeisillä säkeillä, että äidinrakkaus on paitsi vaativaa alistumista, myös toivoa pursuava luonnonvoima, jonka jotkut meistä saavat kokea vasta maallisen elämän päätyttyä:
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään
Venla-Vanamo Asikainen