- Odottamatta saapuvat, vieraalla käsialalla kirjoitetut tunnustukselliset kirjeet.
- Muistikirjassa yksityisenä selontekona alkaneet mutta kohtisuorasti puhuttelemaan päätyneet ja muodonmuutoksen kirjeeksi kokeneet kirjeet.
- Kaupallisille ilmaispostikorteille, pääsylipuille ja laukunpohjasilpulle päänsisäisellä ylinopeudella prosessoidut kirjeet (par avion; Keski-Euroopasta tulevaisuudenuskon aikaan).
- Vielä kaiken jälkeen ovimatolle putoavat, kaipuuta ja vaivaantuneisuutta vatsassayhdistelevät kirjeet, jotka ovat niin huolellisesti artikuloituja, loppuun asti prosessoituja ja oikeassa, että jäävät vaille vastausta; ensin kuukaudeksi, sitten kokonaan.
- Häikäisevässä aamuyön auringossa keittiönpöydälle jätetyt kirjeet.
- Perheen ylisukupolvisia hiljaisuuksia silloittamaan ryhtyneet, jo lähtökohtaisesti pokaalin ansainneet ja sellaista lapsuudesta saakka vaille jääneet kirjeet.
- Vieraalla kielellä sanakirjantarkasti mutta yksinkertaistaen kirjoitetut, koordinaateilla ja kohtalonuskolla raskaasti aseistetut, elämäntilanteita mullistamaan tarkoitetut mutta monisanaisilla fraaseilla vaarattoman oloisiksi naamioidut kirjeet.
- Pohjimmiltaan omien tunteiden selvittämiseksi kirjoitetut ja siksi lähettämättä jätetyt, vastaanottajansa jo ennalta armahtaneet (selitys) ja siten kokonaan vaille mahdollisuuksia jättäneet (seuraamus) kirjeet, jotka hapertavat todellisuudentajua, epädemokratisoivat vuorovaikutuksen lähtökohtia, kiihdyttävät itsereflektiivisyyttä ja voimistavat ulkopuolisuudentunnetta ja jollaisten kirjoittamista kaikin tavoin on syytä välttää.
- Kirjelaatikon helvetinkuiluun vastaamaan syöksyneet, teräväsanaisuuttaan tyytyväisellä hiilloksella kytevät kirjeet, joita ei saa maailmasta enää mitenkään pois.
***
Harjoitus (kirjoitus-). Sulje silmät ja a) katso ympärillesi b) haro käsillä ilmaa.
Mitkä kahdeksan adjektiivia valitsisit kuvailemaan valitsemaasi kohdetta?
Harjoitus (totuuden-). Kirjoita lapsenlapsenlapsenlapsellesi kirje ja kerro, kuka hänen isoisoisovanhempansa on. Mitä opit a) arvostamaan b) pelkäämään jo varhain, itsessäsi, elinympäristössäsi ja olemassaolossasi; c) mikä toistuvaan turvattomuudentunteeseen t. huuliherpekseen saattaisi auttaa; d) mitä et ole vieläkään valmis pyytämään anteeksi; e) mihin käperryt yöksi ja mikä silloin soi; f) rakastatko ja jos, niin missä ja kenelle se näkyy.
Miksi et itse saanut esivanhemmiltasi minkäänlaista viestiä, yhtäkään sinulle osoitettua sanaa? Miltä sukujuurten näkyvistä katoaminen, maatuminen ja muistinvaraiseksi muuttuminen, unohtuminen ja eteenpäin välittymättä jääminen tuntuu? Mihin, milloin ja millaista on hahmoton ikävä? Onko kaikki täällä todella pääteltävä, entä pääteltävissä itse?
***
Hauta on jonkun, kenen tahansa hauta, ja hautausmaan rautaportti suljettu yöksi. Meitä on neljä tai viisi, vaikkei kuuluisi olla. Tuntuu rikolliselta ja siltä, etten ole varma, miksi nyt tuntuu tältä. Loukkaako kuunteleminen kuolleiden ikuista rauhaa? Loukkaisiko kuunteleminen päivällä kuolleiden ikuista rauhaa jotenkin vähemmän kuin kuunteleminen yöllä?
Mikrofonit työnnetään maahan. Sitten maataan maassa ja kuunnellaan, maata. Kuulokkeet sulkevat sekä ympäröivät että kehon omat äänet kokonaan pois. Kuuluu vain se, mitä mikrofoneista kuuluu. Tai ei kuulu: näin täydellistä hiljaisuutta ei ole olemassa. Tai on: jos ei ole olemassa.
Makaamme nurmikolla kauan. Laitteiston mukaan värähtelee vain taajuudella, jota korva ei erota. Koivut ovat pimeän yön pimeitä koivuja, tähdet kirkkaan yön kirkkaita tähtiä. Äänettömyys, joka ei rikkoudu, jatkuu.
Jälkeenpäin olo on samaan aikaan pysähtynyt ja kiihtynyt, hurja. Oma hengitys on korvissa kohostunut, koko ajan liikkeessä niin täydellisen liikkumatta jättämisen jälkeen: vaikenemisen ja kaiken vastavuoroisuuden ulkopuolelle sulkeutumisen, kuolleen ikuisen kuolemansa jälkeisen kuolleeksi jäämisen jälkeen. Sillä sen minä kuulin. Haudassa joku, kuka tahansa joka on ollut, tulee olemaan enää yhä kauemman ja kauemman aikaa sitten ollut. Ja tässä minä, joka olen nyt, olen aivan kuin olisin vieläkin vasta tulossa olemaan nyt. Mihin? Mistä?
***
Kun nyt kirjoitan tätä, ilmestyt ja ikävä — jota, kyllä, olen kokenut: lähes päivittäin tulen kesken menemisteni ja tulemisteni ikävöineeksi sinua, seuraasi ja sitä, mikä seurassasi minusta itsestäni pääsee kuoriutumaan esiin — on siinä samassa poissa, sillä nyt olet tässä.
Toivon, ettei tällainen puolifiktiivisyyden nimissä puhutelluksi tuleminen kiusaannuta sinua. Toista ihmistä on syytä lähestyä vastuullisesti ja varauksin. Silti, ja mahdollisesti juuri varautumaan tottuneen perusluonteeni vuoksi, asemani kirjoituksemme tässä päässä laukaisee minussa varovaisuuden sijasta aivan erityisen, päälaella vaativasti polttelevan tuntemuksen siitä, että jossakin mielessä vasta nyt ja tässä olen saanut tilaisuuteni olla, aivan todella ja kiistattomasti olla, erotuksena siitä jokapäiväisestä olemaan-vain-sattumisestani, jossa muutoin ja täysin tahdostani riippumatta sijaitsen, ja aina luonnollisestikin yksin.
Tässä, siinä niin, olet ulottuvillani juuri niin kauan ja hitaasti kuin tahdon. Siinä, tässä näin, kirjoitun sana sanalta sisemmä sinne, missä tämä kehkeytyy, ottaa muotoisensa tilan ja kestää, varauksetta, viimeiseen asti.
Olenko kohtuuton? En tiedä; liian pian tämä kuitenkin loppuu. Pian meidän molempien on seurattava katsettamme paperilta pois, takaisin ties minkälaisiin paikallis-fyysisiin olosuhteisiin, joiden keskinäisestä samankaltaisuudesta tai erilaisuudesta ei meillä tule olemaan pienintäkään aavistusta, vaikka vasta hetki sitten olimme täydellisesti kohdakkain tässä — eikö se muka ole ihme? — ja on taas jatkettava siitä mihin olimme jääneet, ehkä hetken vielä toisiimme päin kääntyneinä mutta selvästi jo siirtyneinä toistemme kohdalta pois, ja sitten minulla on taas hiukset ja joku luusto ja taatusti nielussa tai kurkkutorvessa jokin epämääräinen tunne, johon olla keskittymättä liikaa, iltaisin nyt varsinkaan, ja kaipaan taas sinua.
En tiedä, en todella tiedä. Toivottavasti voit hyvin. Välillä mietin, miten helposti asiat välillämme olisivat myös voineet mennä ja nyt olla toisin. Silti — ja nyt yritän olla rehellisempi kuin oikein osaan edes olla — jotenkin luulen, että vielä siinäkin tapauksessa istuisin tässä, kurottuneena kohti sitä, mikä et silloin enää olisi sinä. Miksi? Oletko se silloin sinä edes nyt?
***
8. joulukuuta 2017 suljettiin Kuopiossa juhlallisin menoin aikakapseli, joka tulevaisuuden kuopiolaisten on määrä avata sadan vuoden päästä. Puusta ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu kuutio pitää sisällään yksityishenkilöiden, yhteisöjen ja yritysten edustajien ”kertomuksia ja ajatuksia siitä, […] mitä asioita arvostamme ja minkälaisia arvoja haluamme säilyttää sekä miten näemme menneen ja tulevan”.
Aikakapseli on sijoitettu ”Kuopion sydämeen”, kauppatorin alle kauppakeskus Apajan aulaan. Viestien lisäksi kapselissa on lähetetty tulevaisuuden ihmisille joukko ”tätä aikaa kuvaavia esineitä” eli muun muassa elektroniikkapiiri ja hydrauliikkasylinteri, Lumoava-merkkinen Aarni-koru, kotimainen Fiskars-valurautapaistinpannu ja tyylikkäät korkokengät.
”Kyllä ne sadan vuoden päästä ihmettelee, kun tällaisen teimme ja heille lähetimme”, idean isä Pekka Kantanen kommentoi hankkeen verkkosivuilla. Samassa yhteydessä terveisensä tulevaisuuteen on lähettänyt myös silloinen pääministeri Juha Sipilä. ”On ilo osallistua Suomen 200-vuotisjuhliin Kuopion Suomi100+100-aikakapselin välityksellä. Emme mitenkään voi ennustaa, missä asennossa maailma on vuonna 2117, mutta se on varmaa, että Suomi ja suomalaiset selviävät”, Sipilä sanoo.
***
”Näin sitä kuuluu lukea ja kirjoittaa, päämäärätöntä korttia. Inhottavaa kirjallisuutta on matkalla ja se väijyy sinua, kyyristyneenä kieleen, ja heti kun avaat suusi, se riisuu sinut kaikesta, ei anna sinun edes nauttia päästessäsi taas matkalle, täysin alasti, kohti häntä jota rakastat, joka on elossa, elossa, elossa, siellä ulottumattomissa. Sillä tavoin voin olla kieltäytymättä mistään ja rakkaani palaa luokseni, minusta kuulleena, että olet siellä, siellä niin, hyvinkin elossa ulkopuolellani. Ulottumattomissa. Ja että sinä lähetät minulle takaisin”[1]
***
On oikeuksia, jotka saattavat myös olla velvollisuuksia (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), ja ne kulkevat mukana, vaikkei niistä pitäisi kiinni. Ne edellä voi elää, ne voi viedä saarelle tai kouluun, tai niitä voi järjestelmällisesti valita pettää, mutta ulkoistaa niitä ei voi.
On tietenkin valitettavaa, että vielä 105 miljardin eläneen ihmisen jälkeen joutuu olemaan koko olemisensa itse. Toistamaan, mutta jotenkin toisin: olemalla vielä joku jollakin tavalla toinen. Kirjaston kirjahyllykilometrien edessä leiriytyminen, eksyminen, lannistuminen, syyttäminen, ärsyyntyminen, provosoituminen ja pettyminen on kaikki siinä suhteessa tuloksetonta ja turhaa. Kukaan ei ole sanonut, ei ole voinut sanoa eikä ole myöskään pyrkinyt sanomaan, miten minä koen sen, mitä koen.
Olemisasiain asiantuntijayksikkö kohahtaa.
Ydin on tietenkin yhteinen, sama. Jo kuvattu, maalattu, liimattu ja laulettu kerrostuu vuoriksi, joilla on hyvä vaeltaa. Olen ymmärtänyt, että se saattaa riittää — jotenkinhan, vaikka en todellakaan tiedä miten, kaikissa noissa sähkösaunasälekaihdintaajamissa vuosi vuodelta eletään, vaikkei se kirjaston valikoimissa mitenkään näy.
Mutta saattaa olla niinkin (sen ehkä tuntee, mikäli on niin), että se jokin, mikä omassa toisin toistamisessa ei ole toistoa, on arvokkainta mitä ulottuvilla on: missä mahdollisuus mielekkääseen minuuteen on. Silloin sen saattaa myös haluta jakaa. Tai paremmin: ilman vuorovaikutusta, osoittamatta sanojaan (takaisin) jollekin ja vasta sitä kautta itselleen ei siihen pysty.
Onko se sitten enemmän lohdutonta vai lohdullista, eristävää vai erityistä, voida ainoana ilmaista itsensä itse? Suhtautumistapansa, sen vaikutukset ja ylilyönnit kyllä luultavasti tulee ennen pitkää huomaamaan (esimerkiksi: lähi-ihmissuhteissaan, soliskuopassaan), mutta edullisinta tietysti olisi, jos ei ensin tarvitsisi kamalasti juosta itse kysymystä karkuun. Että löytäisi kätensä, käsissä sormet ja maailmassa sormista lähteneet jäljet, alkaisi pitää niistä huolta. Olisi suosiolla asiansa tuntija. Ja jos vaikenisikin, ei vaikenisi vahingossa: se valinta tehdään ajassa ja ikuisuudessa.
***
- Kirjallisen kulttuurin kumuloituminen kysymyksiksi, jotka muotoillaan nyt.
- Parvisängyssä, erillisenä kaikesta, jonkun toisen sanat erillisyydestä minulle nyt, kun meistä toinen on ollut seitsemänkymmentäkaksi vuotta kuollut.
- Ehkä yhteisintä yksinäisyyttä ovat kysymykset, joita ei niiden oletetun yksityisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi katsota tarpeelliseksi esittää ääneen.
- Jälkemme, meidän jälkeemme.
- Ehkä luottamukseni siihen, että joku toinen jatkaa kysymykset puolestani loppuun, tulee jatkaneeksi ainoastaan vaikenemisen vahinkoa, jossa nytkin on laastari.
- Kysymysten muotoutuminen palleassa, keuhkoputkessa, hartialihaksissa, sydämessä ja suussa.
- Kaikki, mikä on vielä sanomatta, on vaarassa jäädä sanomatta.
- Vaikka itse en ymmärrä, ehkä joku tulee ymmärtämään etenkin sen.
__________
1 Jacques Derrida 1980. La carte postale. De Socrate à Freud et au-delà. Paris: Flammarion, 34—35. [Suom. Tuomas Taskinen.]