Mikko Väänänen
Minä heiluu
Palladium 2019, 71 s.
Mikko Väänäsen runoteos Minä heiluu liikkuu arkisista kuvastoista uskonnollisiin ja yhteiskuntakriittisiin ajatuksiin. Runojen keskeislyyrinen puhuja on ”yksinäinen”, ”irrallaan” ja ”väsynyt” ja tuntuu runoteoksen nimen mukaisesti olevan jatkuvassa heiluriliikkeessä omien ajatustensa kanssa ja eri ideologioiden välimaastossa. Tästä paikattomuudesta kumpuaa teoksen melankolinen ja uupunut pohjavire, joka kuitenkin saa vastapainokseen myös toivontäyteisiä sävyjä, kun ”ulkona on aamupäivän toiveikas / ylösnousemusvalo”.
Minä heiluu on Väänäsen esikoisteos, mutta kirjoja on sittemmin ilmestynyt rymisevällä vauhdilla. Väänänen on julkaissut myös kaksi muuta teosta: filosofisen matkapäiväkirjan Merkintöjä Intiasta ja meditaatiosta ja zen-traditiosta ammentavan teoksen Tämä — matka ei mihinkään, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Mika Pekkolan kanssa. Väänänen on paitsi kirjailija myös tutkija ja yhteiskuntatieteiden maisteri.
Kiinnostus itämaisiin uskontoihin näkyy runoteoksessakin, jossa ne asettuvat dialogiin sekä kristinuskon että laajemmin länsimaisen kulttuurin kanssa:
buddhan pää seinällä
kuin sotasaalis
alistetuilta aasialaisilta
länsimainen mieli on ylittänyt itämaisen
ymmärtämällä sen
ja nyt kaikilla on sama mieli
Runominä kohdistaa kriittisen katseensa länsimaiseen subjektiin, joka on hahmottanut itämaisia uskontoja ja yhteiskuntia omasta, kristillisestä ja individualistisesta perspektiivistään käsin. Tämä kolonialistinen, orientalisoiva ja haltuunottava katse on yhdenmukaistanut kuvaa kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja johtanut ajatukseen eri kulttuurien mielten samuudesta.
Yhteiskuntakriittisen käsittelyn kohteeksi pääsee teoksessa erityisesti tehokkuusajattelu, joka yhä enenevissä määrin tuntuu länsimaissa lisääntyvän. Tällä ”Euroopaksi muuttuneella maapallolla” hyödyttömänä oleminen on runon puhujalle haave ja hyödyttömyys pyhää.
Maailmanjärjestystä sivuavien mietteiden joukkoon mahtuu kuitenkin myös runsas joukko varsin arkipäiväisiä kuvia. ”[F]aija katsoo televisiosta / saksaksi dubattua / Chuck Norrisin leffaa” ja ”uimahallin kuntosalilla / tv:ssä höpöttelevä Arto Nyberg” saa runon puhujan ajattelemaan ”etten minä ainakaan halua olla joku / jolla on painavaa sanottavaa”. Toive olla paikantumatta — olla olematta painavan sanan mies — nousee esiin myös arkisissa kuvissa.
Väänäsen teoksessa kuuluvat myös suomalaisen luontorunouden kaiut. Luontoa havainnoidaan toistuvasti ja erilaisia eläimiä ja eläimen kaltaisia myyttisiä satuhahmoja mainitaan teoksessa parisenkymmentä kappaletta: ”orava rapistaa männynkuorta / tikka lentää keloon”. Ajoittain teoksen luontokuvasto harhailee kuluneella alueella:
yksin ja onnellinen
vastapäätä metsä
sataa hiljaa räntää, ääneti
Rakkaudestakin runoissa puhutaan, joskin rakkauden kohde jää avoimeksi. Kyseessä voi olla niin rakkaus toiseen ihmiseen kuin johonkin metafyysiseen, kuten jumaliin. Bussipysäkillä runon puhuja odottaa, että ”huomenna hän tulee”. Koko teoksen sisältämien kristillisten viitteiden perusteella ajattelen ”hänet” Jeesukseksi, mutta runon voi tulkita muullakin tapaa.
Teoksen kieli on pääosin arkisen lakonista, mikä tuo runot lukijan lähelle. Runon puhujaan ja hänen ajatuksiinsa on helppo samastua. Minä heiluu tarjoaa kuitenkin myös moniselitteisiä metaforia, jotka pysäyttävät hetkeksi: teoksessa puhutaan niin kaksikuonoisesta mäyräkoirasta kuin ”sinisen sähkön sydämenlyönneistä”.
Kokonaisuutena Minä heiluu jättää kaksijakoisen tunnelman. Ensinnäkin teos tuntuu liian moneen suuntaan kurottavalta. Se sisältää useita temaattisia aihepiirejä, mutta niiden käsittely jää jokseenkin pintapuoliseksi. Toisaalta teos perustelee oman pintapuolisuutensa. Runojen minä — kuten kai me kaikki ihmiset — toimii risteyskohtana, jossa ”asiat virtaavat / lävitseni”. Virtaavasta vedestä ei jää paljoa käsiin, mutta tällaisessa risteyskohdassa voi vaalia hyödyttömyyttä ja vastustaa painavia sanoja, kuten Väänäsen esikoisessa tehdään.
Otto Rikka