Niillas Holmberg
Jalkapohja
Gummerus 2019. [144 s.]
Niillas Holmbergin toinen suomeksi julkaistu runokokoelma Jalkapohja liikkuu ihmisen ja maan välisen yhteyden kipupisteissä. Luonnon ja alkuperäiskansojen puolesta niin taiteessaan kuin aktivistina puhunut saamelainen runoilija, muusikko ja näyttelijä jäljittää uusimmassa teoksessaan nykyihmisen maayhteyttä ja kyseenalaistaa luontoon liittyvän perinnetiedon soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen. Tunnelmaltaan vakavan, jopa melankolisen teoksen keskeinen symboliikka rakentuu ihmisen ja maan konkreettiselle leikkauspinnalle. Kulttuurin, elämäntapojen ja ajattelun muutosta Holmberg kuvaa jalkapohjan ja kenkien metaforien avulla. Teos on ilmestynyt myös pohjoissaamenkielisenä DAT-kustantamolta.
Jalkapohja poikkeaa monella tapaa niin temaattisesti, esteettisesti kuin ilmaisullisestikin Holmbergin aiemmasta tuotannosta. Varhaistuotannollaan monien nuorten saamelaisten tunteiden tulkiksi profiloituneen Holmbergin runoista tuttu runoilijaa itseään muistuttava minämuotoinen puhuja on poissa. Myös Holmbergin ilmaisulle tyypillinen ironia, itsereflektisyys ja metalyyrisyys ovat tässä kokoelmassa vaihtuneet niukkaan mutta merkitykseltään latautuneeseen runokieleen. Jalkapohja ei Holmbergin aiempien runokokoelmien tavoin kommentoi eksplisiittisesti ajankohtaisia saamelaispoliittisia kysymyksiä tai kiinnity tunnistettaviin paikkoihin. Sen sijaan se liikkuu vahvasti symbolisessa luonnonkuvastossa, johon ihminen on painanut jalanjälkensä.
Jalkapohja on kaunis kokonaisuus, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Teos alkaa kryptisellä runokuvalla tohinaa kannattelevista puista ja koivuista, jotka hautovat harhaanjohtavia kysymyksiä. Ensimmäisen runon esimerkin tavoin luonnon ja sen elementtien personifikaatio nousee teoksen keskeiseksi strategiseksi keinoksi hämmentää lukijaa. Jalkapohjan merkitys avainmotiivina avautuu pikku hiljaa kokoelman edetessä. Jalkapohja on yhtymäkohtamme maahan, mutta mukavuudenhaluinen, kulttuuriin, yhteiskuntaan ja valtaapitävien tahtoon mukautuvainen ihminen verhoaa jalkansa jalkineisiin, vaikka ne vähän hiertäisivätkin eivätkä istuisi kunnolla. Jalkapohjassa preesenssinsä kadottanut nykyihminen on taipunut suutarin tahtoon tietämättä omaa parastaan.
Hiertää jalkine, märkii jalka
ja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta.
Tallooko teollisuus kissankelloja?
Suutarin mukaan varpaat kätkemällä
suojellaan niin jalkoja kuin niittyjäkin.
Sehän näet tutkitutti elämän polut, sen
mukaan ei kyltymätön kantapää enää tiedä
ei moneen sataan vuoteen ole tiennyt
omaa parastaan.
Jalkapohja on hyvin visuaalinen teos. Sen on kuvittanut Ruotsin saamelainen taiteilija Inga-Wiktoria Påve. Voisi sanoa, että Jalkapohjassa kuvitus elää runojen rinnalla tasavertaisena kumppanina. Teoksessa sanallinen ilmaisu toistuvasti vaikenee jättäen kuvan puhumaan puolestaan. Kuin aava tunturimaisema kuvitus levittäytyy teoksen aukeamalta toiselle kuljettaen lukijaa eteenpäin yli sanattomien sivujen. Käsivarainen aaltoileva ja sykkivä viiva mukailee luonnon ääriviivoja taipuen välillä tunnistettaviin muotoihin: poronsarveksi, katuvaloksi, juurakoksi tai vanhuksen kasvoiksi. Teosta luonnehtiva kuvan ja sanan vuoropuhelu sekä mustavalkoinen ilmaisu tuovat mieleen Nils-Aslak Valkeapään runoeepoksen Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988, suom. 1992), jossa maisema pikkuhiljaa piirtyy esiin mustien sivujen tyhjyydestä. Jalkapohjan kuvitus myös toisintaa Valkeapään estetiikasta tuttua ja alkuperäiskansoille ominaista ajatusta ajan syklisyydestä. Mustina alkavat, teoksen keskivaiheilla vaalenevat ja loppua kohden jälleen tummenevat sivut assosioituvat luonnon vuotuiskiertoon kaamoksesta keskiyön aurinkoon ja jälleen koittavaan pimeään aikaan. Holmberg itse huomauttaa Voiman haastattelussa: ”Runot sijaitsevat viivan alla, mikä kertoo maayhteydestä.”
Saamelaisuus ei ole Jalkapohjassa alleviivattua, vaan se toimii runojen yhtenä kontekstina täydentäen niiden symboliikkaa. Teoksen luonnonsuojelullinen tematiikka, huoli ihmisen erkaantumisesta luonnosta ja globaali näkökulma ekologisiin kysymyksiin resonoivat saamelaisen taiteen ja kirjallisuuden viimeaikaisia suuntaviivoja. Jalkapohjan asetelma on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi Inger-Mari Aikion nuortenromaanissa Tropihka rievssat (2017, ”Tropiikin riekko”). Romaanin päähenkilö, nuori saamelainen nainen Máret, on huolissaan luonnon tilasta nykymaailmassa ja tuntee yhteyttä matkallaan tapaamiensa muiden alkuperäiskansojen edustajien kanssa, vaikka samalla tiedostaa itsensä kulutusyhteiskunnan jäseneksi siinä missä muutkin länsimaalaiset ihmiset. Myös Jalkapohjassa moderni aika on tullut jäädäkseen. Teos kyseenalaistaa nykysaamelaisten kyvyn ja halun palata vanhaan, perinteiseen maayhteyteen: ”Mutta Maa hohkaa kylmää. / Mitä jos kenkä on nätti? / Jos se havittelee aurinkoa kuin sukupuu? // MITÄ JOS KENKÄ ON MAATA LÄMPÖISEMPI?”.
Saamelaista kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän suomeksi. Käännösten puuttuessa Jalkapohjan kaltaisista suomeksi julkaistuista kokoelmista kasvaa valtakielisille lukijoille tärkeitä ikkunoita saamelaiskirjallisuuteen. Teoksen tulkintaa ei silti pidä liian jyrkästi rajoittaa tähän kontekstiin. Saamelaiskirjallisuuden ohella Jalkapohja edustaa paljon muutakin. Se on ekokriittinen teos, joka genrensä periaatteita noudattaen pyrkii vaikuttamaan lukijoiden ajatteluun ja asenteisiin. Se ei kuitenkaan saarnaa. Jalkapohja vaatii lukijaltaan aikaa ja mielellään useamman lukukerran. Parhaimmillaan se laittaa meidät pohtimaan omaa maayhteyttämme ja kenkien jalkaamme hiertäviä rakkoja: ”Välitänkö Maasta vain niin laajalti / kuin siitä joka kävelee?”.
Hanna Mattila