Henrik Pathirane:
Taudinkuva ja muuta pientä. Lyhyttavara 2019. [44 s.]
Minuutti. Lyhyttavara 2019, 35 s.
Henrik Pathiranen kaksi runovihkoa Minuutti ja Taudinkuva ja muuta pientä ovat pieniä ja minimalistisia teoksia, jotka tahtovat tulla pelkkyydessään iloituiksi. Helsinkiläinen Pathirane on aiemmin julkaissut nettisivuillaan esimerkiksi konseptuaalista, konkreettista ja dada-henkistä runoutta. Hän on tehnyt myös poikkitaiteellisia teoksia eri alustoille sekä yksin että kollaboroiden. Esikoisvihkot on julkaissut Lyhyttavara, Karri Kokon perustama liike (ehkä sanan kaikissa merkityksissä), joka on erikoistunut vihkoihin ja pieniin painettuihin kirjoihin. Teokset tilataan on demand -periaatteella.
Lyhyttavaran painettujen teosten ja myös Pathiranen tekstien eräs keskeinen filosofia on kaiketi juhlia pienuuden ja marginaalien kauneutta ja julkaista sellaisella tahdilla kuin tekijästä tuntuu mielekkäältä: molemmat Pathiranen painetut teokset näkivät päivänvalon keväällä. Julkaisutiheys vaikuttaa sanovan, että teosten ei ole ollut tarkoitus suurieleisesti ilmestyä vaan tehdä materiaaliseksi jokin idea ja asettua löydettäviksi. Kuvaavaa on se, etten löydä tekijän nettisivuilta sanaa ”esikoisteos” vaan monia linkkejä hänen tuotantoonsa.
Teokset muistuttavat visuaalisesti toisiaan, mikä vahvistaa mielikuvaa siitä, että ne kuuluvat samaan esteettiseen jatkumoon — sekä Taudinkuvan että Minuutin kannet ovat valkoiset, ja valkoiselle taustalle on painettu ainoastaan teosnimi ja välttämättömät tiedot. Minuutti on kirjoitettu tekijän itsensä käsialalla, ja Taudinkuvan päätteellinen ja tasalevyinen kirjasintyyppi taas tuo mieleen mekaanisen kirjoituskoneen.
***
Taudinkuva on konkreettista ja visuaalista runoutta, joka korostaa suomen kielen nyrjähtelyn semanttisia mahdollisuuksia ja sanojen materiaalisuutta. Teos koostuu monimerkityksisistä tavu- ja sanarunoista, joiden toisin ja väärin kirjoittaminen tuo esiin uusia havaintoja.
Kirjoituskonemainen kirjasintyyppi tuo mieleen useat Aram Saroyanin runot ja teokset, joten lainaamisen taso on Pathiranen teoksessa läsnä alusta lähtien. Teos ammentaakin minimalismista lähtökohtiaan peittelemättä ja käyttää myös useita kielilähtöisiä keinoja, joista suomalaisessa nykyrunoudessa innostuttiin kymmenisen vuotta sitten esimerkiksi blogeissa. Juurikaan yli kolmen sanan pituisia ”säkeitä” siinä ei esiinny, mikä yhtenä tekijänä erottaa Pathiranen Saroyanista, joka käytti runoissaan toisinaan lauseita ja vuorosanojakin.
Vihko alkaa maahan viittaavasta, liikkeen ja pysähtyneisyyden välistä ristiriitaa korostavasta runosta:
Jonkinlainen unellinen järistys on siis kyseessä — valveutuminen pysäyttää. Samaan runoon linkittyy ihmetys ”udun” alkuperästä, kun se kiusaa kokijaa valveillakin (puhuja-termin käyttö tuntuisi tässä tapauksessa väärältä). Alkupuolen vastakohtaisuutta hyödyntävä runo on nokkela:
Runo yhdistyy omassa luennassani ”kuiva kasta” -sana(pari)n sekä aiempien runojen ansiosta maaperään, mutta jokainen säepari tuo vastakohtaisuudessaan esille liikkeen. Lähinnä ihmisen nimeen viittaava ”tuovi” jättää runoon sopivasti outoutta; etymologiaa tutkimalla selviää, että se on johdos kyyhkysestä tai ukkosenjumala Torista. Äänneasun ansiosta mieleeni hakeutuu myös toinen lintu, kuovi, ja linnun tai jumalan kehys yhdistyy viimeisen säeparin vertikaaliseen liikkeeseen kuin runo olisi visuaalisen asunsa vastaisesti lähdössä lentoon. Saman aukeaman toisella sivulla on runo
jossa yliviivatut kirjaimet on yhdistetty sotkemalla ja ne assosioituvat niin ikään maahan. Metalyyrisyyden elementti on teoksessa vahvasti läsnä, ja ”lieju” näyttäytyy minulle kirjoittajan juuttumisena kieleen vastakohtana edellisten runojen liikkeen tunnulle.
Kaikki runot eivät aivan aukea, tai oikeastaan ne jättävät avoimeksi: aina ei käy selväksi, milloin idean on tarkoituskin olla avoin ja keskeneräinen, milloin on kyse jostakin, mitä en vain täysin tavoita. Loppupuolen ristinmuotoiset runot eivät tarjoa minulle kielellisesti kovinkaan tuoreita oivalluksia, kun taas toisten runojen hämäryys jää häiritsemään kiehtovasti:
Runo hahmottuu aluksi visuaalisena havainnollistuksena jonkinlaisesta mutaatiosta, jossa o:sta on tullut ¤ ja S:stä on tullut §. Kirjainyhdistelmä OS voisi viitata operating systemiin eli laitteen käyttöjärjestelmään tai latinan sanaan ”os”, ’luu’; molemmat ovat jonkin kokonaisuuden toiminnan mahdollistavia ja koossapitäviä asioita. Keho ja kone rinnastuvat. Toisaalta nämä visuaaliset merkit voivat näyttää myös bakteereilta — mutta miksi niitä on juuri kaksi? ¤ viittaa valuuttaan ja § taas pykälään eli lakiin. Ehkä runo siis tuo esiin yhteiskuntajärjestyksemme oireellisuuden, jota kieli ja merkit toisintavat. Jos kieli on tauti, näkyvätkö sen oireet poikkeamissa, joita Taudinkuva virheitä oivaltamalla tuo esiin? On pieni haaste, etten saa yhdistettyä vihkon nimirunoa kovin saumattomasti muuhun kokonaisuuteen, joka vaikuttaa tematiikaltaan yllättävänkin yhtenäiseltä minimalismiksi.
Vihkon aihepiiri ja sanasto pyörivät paljon liikkeen, nytkähdyksien ja käännöksien ympärillä. Erityisen nokkelia ja yhteenkuuluvia ovat runot, jotka osoittavat esimerkiksi sanojen ”eteneminen”, ”en”, ”este” ja ”tee” samankaltaisuutta ja varioivat niitä äänteellisesti.
Tähän runoon sisältyy este; niin kuin että-konjunktiossa piilisi kohta, josta virkkeen on vaikea edetä minnekään ja ajatusta vaikea tarkentaa. Myös etäisyys tavusta eli tauko kielessä asettuu ihanasti etenemisen väliin. Kuitenkin neliöstä saa luettua myös sanan ”esteettä” tai pienellä muuntelulla ”ette estä” -toteamuksen. Samassa runossa on siis sekä pelko kielellisestä esteestä että päättäväisyyttä ja välinpitämättömyyttä sitä kohtaan.
Hommagemaisesti Saroyanin runoon
näyttää viittaavan esimerkiksi mainio
Tällä kertaa kyse on kuitenkin konsonanttirykelmän sijaan liioitelluista vokaaleista, kun huokailua muistuttavan sanan uo-äänteeseen juuttuminen keskeyttää sanan. Voisi myös ajatella, että j-konsonantti olisi poistettu ”huojun”-sanan keskeltä. Uo-äänteen toistuminen luo sanaan äänteellistä huojuntaa, niin kuin jonkin soittimen kielet (!) värähtelisivät keskenään hieman eri vireessä: missä kohti u-äänne pyöristyy o:ksi? Jos Saroyanin ”lighghtissa” ghght-äänne juuttuu kurkkuun, Pathiranen runossa raskas uo-toisto vahvistaa sanan alkuperäistä semanttista merkitystä. Lisäksi u-kirjaimet muistuttavat ulkonäöltään käännettyjä n-kirjaimia, joten huojuntaa tapahtuu myös visuaalisella tasolla u:n ja n:n välillä.
Aukeaman toinen runo varioi ”huououn”-runoa ja on sarjallisuudessaan visuaalisesti miellyttävä mutta ei tuo ajatukseen juurikaan uutta. Kokonaisuutena Taudinkuva on valloittava pieni vihko. Mitään suurta se ei yritäkään olla, mutta sen estetiikka osin perustelee vähemmänkin pitävät ratkaisut.
***
Minuutin omalakinen keskeislyyrisyys ilmenee ensimmäisenä sen materiaalisissa mitoissa, sillä vihkon sivu on neliön muotoinen ja teosnimi tekijän käsialalla asettuu miltei sen keskelle. Nämä seikat alleviivaavat ”minuutti”-sanan yhdistymistä sanaan ”minuus”,[1] ja myös Minuuttia lukiessa alan pohtia sitä, miten konseptuaalisella runoudella ja käsitetaiteella on tapana usein asettaa keskiöön paitsi teoksen idea, myös itse tekijä[2]. ”Minuutti pysyi minun minuuttinani”, tekijä toteaa jälkisanoissa.
Idea on seuraava: Pathirane keskittyi vajaan vuoden ajan kerran päivässä avaamaan japanilaisen paperikäärön ja merkitsemään muistiin siihen käyttämänsä ajan. Hän pyrki käyttämään toimenpiteeseen minuutin ja tuntemaan minuutin samalla kehossaan, ilmeisesti kelloa katsomatta, aikaa samalla itsekseen laskien tai laskematta — tarkempi metodi ei selviä teoksen jälkisanoista. Tämän hän teki ollessaan pitkällä matkalla. Teoksen vastaanottajan kannalta metodin tarkempi kuvaaminen jälkisanoissa ei olisi ollut pahitteeksi, jotta ajatusleikkiin pääsisi kunnolla mukaan.
Pathiranen yhden hengen ihmiskokeen voi hyvin sanoa olleen paitsi ajan myös ruumiinfenomenologiaa. Tekijä on tahtonut sekä ”osallistua johonkin jaettuun” että ”löytää itsestään minuutin” — minuutti on kellosta katsottuna sama aikayksikkö kaikille, mutta kuitenkin jokaiselle kokemuksellisesti omansa. Fenomenologian käsitteet objektiivisesta ja kokemuksellisesta ajasta sopivat kuvaamaan tätä kahtiajakoa ja ristiriitaa.
Todisteena yrityksestä on nyt luettavissa vihkollinen käsinkirjoitettuja numerosarjoja, sikäli kuin ymmärrämme, mitä tällä tarkoitetaan. Lukutavassa voi korostaa teoksen dokumentaarisuutta eli merkkien viittaavuutta aikaan ja keholliseen kokemukseen tai sitten merkkien viittaavuutta itseensä ja sen rinnalla niiden assosiatiivisuutta. Vaan onko jälkimmäisessä tavassa mieltä — mitä numeroiden lukeminen tarkoittaa? Teknisesti sen voisi ehkä rinnastaa laskutoimituksen tekemiseen, jolloin numerot avaavat itsestään jotain pintaa syvempää. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kyse. Numerosarjojen tuijottaminen ilman, että niitä tarvitsee ”ratkaista” tai yhdistää mihinkään, tuntuukin aluksi mielettömältä.
Toisin kuin konseptualismissa usein, Minuutin merkit tai kieli eivät ole tekstimassasta lainattuja vaan prosessissa metodin mukaan itse tuotettuja. Sellaisinaan lukujonot assosioituvat esimerkiksi binääritiedostojen numerosarjoihin, nolliin ja ykkösiin. Tekijää voi siis ajatella myös konemaisena. Dystooppishenkinen ajatus: kun ihminen tai muu subjekti tulevaisuudessa haluaa kuvata kokemaansa, ehkä hän välittää kielennetyn kokemuksensa sijaan muille käsiteltäväksi jonkin numeron. Tätä toki teemme jo nyt ainakin kuvia ja tiedostoja toisillemme jakaessamme, ja algoritmit myös ennustavat ihmisten tunteita ja käytöstä. Missä kohdin loppuu ihmisen ymmärrys koneiden kielestä tai päinvastoin?
Dokumentaarista lukutapaa korostamalla saan tietää lähinnä sen, kauanko tekijältä on jollakin satunnaisella kerralla kestänyt avata paperikäärö ja omistautua minuutille. Minuuttia on tunnusteltu useimmiten iltaisin, ja pisin kokemuksellinen minuutti on kestänyt objektiivisessa ajassa 01.13,54 minuuttia. Numerot tuovat esiin rituaalin toistokertojen väliset muutokset, ja muutosta pidetään yhtenä ajantajun edellytyksistä.
Fenomenologeilla voisi olla tähän muutakin sanottavaa. Edmund Husserlin tekstivertauksen mukaan lukeminen ja ihmisen kohtaaminen tämän ruumiillisuudessa ovat rinnastettavissa. Tunnistan tekstimassan numerot, jotka välittävät minulle kuvauksen objektiivisesti kuluneesta ajasta mutta eivät kokemuksellista aikaa. Numeeristen merkkien kautta en siis pysty kohtaamaan toisen subjektiivisuutta enkä rituaaliin liittyvää kehollista ulottuvuutta, sillä sitä ei kuvailla (ruumiin)kielen avulla. On hiukan kuin kohtaisin ihmisen, jonka ymmärrän yrittävän kommunikoida mutta jonka kieltä en kuitenkaan puhu. Teos konkretisoikin kiinnostavasti sen, miten kielellä on numeroihin verrattuna erioikeus toimia myös tunnetason tietoa välittävästi. Kokemus jää kutkuttamaan, ja lukisin mielelläni teoksen jälkisanoja pidemmänkin esseen Pathiranen minuutin kokemuksesta.
Kun tarkennan huomion käsialaan, jolla numerot on piirretty, se vetää kuitenkin teoksen taas kohti minuuden ja kokemuksen kysymyksiä. Numerojonot seuraavat toisiaan monotonisina, ja tuijottaessani lukujen koukeroita huomaan alkavani kiinnostua visuaalisista säännönmukaisuuksista ja poikkeamista: miten huolimattomasti piirretty 0 yhtäkkiä muistuttaakin sydäntä, spiraalia tai ∞-merkkiä, miten käsiala on välillä sotkuisempaa ja toisinaan terävämpää tai miten lukujono alkaa ”pomppia”:
Vieraan ihmisen käsiala kertoo minulle jotakin hänen persoonastaan, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Taso, jolla teoksen kautta pääsen käsiksi toisen ihmisen kokemuksen ruumiillisuuteen, on siis hyvin konkreettinen, kun huojuva numeropartituuri piirtää kuvaa matkalla olemisen tilanteesta, liikkuvasta kulkuneuvosta tai kiireestä, kenties huonommasta tai paremmasta keskittymisestä. Numerojonot sellaisinaan ovat vieraannuttavia, mutta käsiala ja tieto teoksen tekotavasta tuovat siihen kiinnostavaa intiimiyttä. Vaikka Minuutin kohtaaminen ilman valokuvan ja painoprosessin väliintuloa, autenttisena käsitetaiteellisena käärönä, olisi luultavasti kiintoisampi kokemus, on myös käsitteellinen vihko kokoaan suurempi. Se saa pohtimaan kielen, lukemisen ja toisen kokemuksen tavoittamisen rajallisuutta.
Minimalismille leimallisesti Pathiranen teokset muistuttavat viehätysvoimasta, joka yksinkertaisessa piilee. Ne osoittavat, miten hyvin tehty pieni runo monitasoistaa tulkintaa ja tekee lukukokemuksesta runsaan. Esiintymistiheydessään teokset myös asettuvat osaksi runoudessa juuri kuumimmillaan olevaa vihko- ja zinekulttuuria.
1 Versus esim. Jere Vartiaisen Minuus | Miinus (2018).
2 Minuuttia ei toki voi pitää ihan puhtaasti konseptuaalisena runoutena esimerkiksi siksi, ettei se hyödynnä jo olemassa olevaa tekstimassaa vaan tuottaa sitä itse tekijän kokemuksen kautta. Ehkä mielekkäämpää on lähestyä teosta lajirajoja ylittävänä käsitetaiteena.
Anniina Meronen