Peter Mickwitz
Leksikon. Sett att läsa. Ellips förlag 2018, 99 s.
Solen går ner det verkar omöjligt. Förlaget 2019, 108 s.
Runoilija ja esseisti Peter Mickwitz kertoo suomenruotsalaisen runouden jännitteisestä asemasta suomalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden saarekkeessa käännösvalikoimansa Lasinen avaruusalus (2006) esipuheessa. Mickwitzille, jonka poetiikassa kielen materiaalisuus, lausetason keinot, kielioppi ja sanasto usein korostuvat, suomalaisen 1990-luvun runouden kuvalle ja kuvallisuudelle rakentuva runokieli oli vierasta.
Tämä näkyy esimerkiksi varhaisessa kokoelmassa Om (1993), joka ”om”-sanaa generoivana on vaikeasti suomeksi kääntyvä. Viime vuosikymmenen puolivälissä Mickwitz piti siihenastista tuotantoaan ”osana ruotsalaista kirjallisuutta” mutta kuvailee, kuinka ”kohtaaminen suomenkielisen runouden, sen kuvarikkauden ja runokielen kanssa johti vapautumiseen. Sallin itselleni enemmän”. Vapautuminen merkitsi runsautta: enemmän kuvia mutta myös ”mittaa, riimejä, runosarjoja, kokoelmamuotoa”.[1]
Tuosta runokeinojen runsaudensarvesta Mickwitz on jälleen siirtynyt lausetason minimalismiin, mutta säilyttänyt vapautuneen runouskäsityksensä. Hybridilajinen teos Leksikon. Sett att läsa sisältää 538 epäsanaa sekä sanojen kirjoittamisen metodisuutta, lukemisen neurologiaa ja dysleksiaa käsittelevän esseen ”Helt onaturligt — en essä om läsning”. Dysleksiaa luonnehtii neurologinen erilaisuus tavassa käsitellä tietoa, ja tilaan liittyvä virheiden suurempi mahdollisuus paljastaa runoilijan mukaan kielen hallitsemattoman olemuksen. Koko teos pohjaakin nuoren Peterin väärinkäsitykseen sanan ”dysleksia” merkityksestä.
Mickwitz on luonut teoksen nonsense-sanojen luettelon rikkomalla tarkoituksellisesti kielen oikeinkirjoitussääntöjä sanakirjan sanoja muuntelemalla. Menetelmä jäljittelee dysleksisten aivojen toimintaa ja muuntaa ne kieltä generoivaksi koneeksi. Aivan ensimmäiset sanat, joita Mickwitz ilokseen rakensi, olivat pitkiä, kuten ”ansvarstygtygvardagstyngdynvar”, josta voi löytää joitakin tuttuja sanoja, kuten ”ansvar”, ’vastuu’; ”vardag”, ’arkipäivä’; ”tyngd”, ’painavuus’; ja uusiosanan ”vardagstyngd”, ’arkipäivän paino’. Kielen merkitysten potentiaalista, kielen kaaoksesta, kehkeytyy uusia sanoja, sellaisia kuin ”totalilär”, ”robåt”, ”repetitition”, ”experimment”, ”stubbjektiv”, ”spelgel”, ”apsurd”, ”pottotyp”, ”ögonklick”, ”universdum”, ”mutatitatuition”, ”möbbel”, ”e-bök” ja ”snabbla”.
Leksikon kuvaa kieltä sellaisena kuin se voisi olla ortografian säätelemän ja sallitun kielen takana. Aluksi sanaluettelo vaikuttaa olevan ”kielen ja merkityksen leikkiä” ilman syytä ja syvyyttä, mistä Kristian Blomberg käyttää termiä ”tekstiseinämä”[2]. Vähitellen oikea lukuasento hahmottuu. Leksikonin nonsense-sanojen merkitykset huojuvat eri suuntiin siinä tilassa, jonka merkitys ja merkityksen puuttuminen rajaavat. Esimerkiksi sana ”ögonklick”, ’silmänklikkaus’, voisi olla päivitys sanalle ”ögönblick”, ’silmänräpäys’. Sanan ”snabbla” merkitys muodostuu mielestäni sanoista ”snabbt”, ’nopea’, ja ”snubbla”, ’kompastella’. Sanaleikki ”snabbla” merkitsisi näin tietynlaista, nopeaksi luonnehdittavaa kompastumista tai nopean kompastelun sarjaa.
Leksikon uppouttaa dysleksiseen kokemukseen ja kieleen, joka on täynnä virheitä ja epäsanoja, ja osoittaa kielen sopimuksenvaraisen luonteen. Kieli on liikkeessä ja kehittyy jatkuvasti. Tulevaisuudessa osa runoilijan luomista sanoista voisi olla osana ruotsin leksikkoa, nykyisen sanakirjan laajennuksena. Leksikonissa onkin tilaa omien määritelmien kirjoittamiselle, jolloin teosta voi täydentää sanakirjaksi.
Teos pyrkii problematisoimaan ja avartamaan käsitystä runoudesta samalla tapaa kuin uudehko Tuomas Kilven N&E (2018) tai hieman vanhempi Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja (2010) tekevät, mutta suomenkielisen kokeellisen runouden puolella Leksikonin vastineena on edellä mainittuja ennemmin Karri Kokon käsitteellinen ja kokeellinen Avokyyhky, lattiaheroiini (2007), uudelleensommiteltujen yhdyssanojen listaus. Itserakenneltuja ja virheellisiä sanoja sisältyy myös Timo Salon Eroosioon (2014) ja sen sisarteokseen Esiintymä (2014). Lisäksi yhteisöllinen Nanonen-blogi julkaisee edelleen yhden sanan runoja. Mieleen tulee myös Harry Salmenniemen Runojä-teoksen (2011) otsikko.
Ajatus vapaudesta käyttää kieltä, sanoja sanakirjan määrittämän kielen ulkopuolelta, on vallankumouksellisuudessaan avantgardea, muttei uusi. Uutta on dysleksian konteksti, johon Leksikon kokeellisuutensa asettaa, sekä teoksen esseen konventioillakin kokeileva hybridilajinen muoto.
Kielen mahdollisuuksia tutkiva teos suuntaa language-runouden tavoin huomion kielen pintaan viittauskohteiden sijasta. Tällä kielen materiaalisella pinnalla tapahtuu yllättäviä muutoksia, esimerkiksi sanasta ”möbel”, ’huonekalu’, syntyy konsonantin kahdentumisen seurauksena äänteellisesti ja visuaalisesti pyöreälinjaisempi sana ”möbbel”. Minimalistisen muutoksen myötä sana eroaa ”möbelistä” ortografisesti, semanttisesti, visuaalisesti ja auditiivisesti. Toisaalta kielessä on olemassa lukuisia potentiaalisia yhden sanan runoja, jotka olisivat voineet syntyä sanasta ”möbel”.
Newyorkilainen vispo-runoilija Geof Huth käyttää yhden sanan mittaisesta, kielen materiaalisuudella kokeilevasta runosta termiä pwoermd (vaikkakin hänellä itsellään on myös yhden kirjaimen/merkin mittaisia runoja). Leksikonin pwoermdit paljastavat kielen pinnan kieltä manipuloimalla. ”Vain” muutaman kirjaimen paikkaa siirtämällä kieli näyttäytyy konkreettisena entiteettinä, vaikkakaan sen viittauskohde ei täysin katoa. Jos tutun metaforan mukaan kieli on ikkuna maailmaan, Mickwitzin yhden sanan runoissa katsomme tuota ikkunaa itseään. Sanojen tunnistettavien jaksojen kautta voimme samalla nähdä lasin lävitse, kuten esimerkiksi sanan ”ögonklick” kohdalla kuvasin.
Mickwitzin poetiikassa teksti ei ole pelkästään materiaalista vaan myös kolmiulotteista niin, että siinä voi liikkua eri suuntiin. Runo on konkreettinen olento, joka kirjoitusprosessissa herää eloon: ”se on minulle rakennus tai eläin. Esine tai olento; huoneita, pintoja, sisälmyksiä, raajoja… Paikka jossa oleskella, tai jotain joka oleskelee meissä”, hän kuvailee kirjeessä Agneta Enckellille.[3] Mielestäni ”möbbelin” keskellä olevat kaksi b-kirjainta muistuttavat kahta peräkkäin asetettua, saman sarjan koristeellista antiikkituolia.
Mickwitzin proseduuri on tuottanut ainoastaan sellaisia sanoja, joita ei sanakirjasta voi löytää — samalla kun se on tuottanut 538 yksittäistä runoa. Juri Joensuun mukaan ”proseduraalinen kirjoittaminen merkitsee kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee — ennalta ja tietoisesti — jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän”[4]. Muun muassa Jano-lehdessä Mickwitz kuvailee kahta kirjoittamisensa tapaa[5]. Molemmat tavat tehdä runoa pohjaavat samaan ongelmaan: ”Keskeinen osa poetiikkaani on, etten voi kirjoittaa”, hän kuvaa Leksikonissa. Mickwitzin käyttämä nopeampi tapa sisältää usein rajoitteen. Solen går ner det verkar omöjligt -teoksessa runoilija sijoittaa itsensä ennalta valitsemansa menetelmän koekaniiniksi nopeampaa kirjoittamista tavoitellessaan.
Solen går ner on Leksikonin tavoin lajihybridi, joka proseduraalisten runojen lisäksi sisältää esseen ”Omöjligt möjligt — om att skriva solen går ner det verkar omöjligt”. Siinä runoilija kertoo muun muassa, kuinka teoksen rajoite pohjaa sen kahdeksan ensimmäisen runon kirjoittamisprosessiin. Ensimmäisen osaston runot syntyivät yhdessä illassa, ja tuosta kokemuksesta ilahtuneena runoilija päätti toimia samoin koko seuraavan viikon ajan. Tavoitteena oli kirjoittaa kahdeksan runoa päivässä, lisäksi kirjoittamiseen sai kulua aikaa vain 2—4 tuntia päivittäin. Tämän jälkeen teoksen 64:ää runoa ei saanut muokata lainkaan. Mickwitz tunnustaa esseessä, että lopulta salli kuitenkin itselleen kaksi muokkauskierrosta. Kiinnostavasti useat teoksen runoista ovat ensimmäisen kirjoituskerran tuloksia.
Mickwitzin projekti muistuttaa Henriikka Tavin ihmiskokeesta 12 (2012—13), jossa Tavin tavoitteena oli julkaista vuoden ajan runokirja kuukausittain. Käsitteellinen hanke testasi runojen kirjoittamista köyhyysrajan ylittävänä työnä, ja samaa tuottavuuden ja laadun välistä suhdetta Mickwitzkin teoksellaan tutkii: hän sanoo kirjoittavansa hitaalla menetelmällään 15 runoa vuodessa (joita hän on muokannut 30—100 kertaa kutakin).
Solen går nerin tiukka ajallinen rajoite toimii 1960-luvulla aloittaneen Oulipon hengessä. Rajoitteen tarkoitus on mahdollistaa kirjoittaminen, kuten Juri Joensuu menetelmää kuvaa: ”nimenomaan rajoittavuudessaan [sillä] on produktiivinen vaikutus”[6]. Mickwitzille kävi päinvastoin, eikä valitun menetelmän matemaattis-temporaalinen perusta generoinut tekstimateriaalia kovin miellyttävällä tavalla: ”Kyse oli hyvin vähän inspiraatiosta: lupa kirjoittaa runo vain kerran — ja niin nopeasti — aiheutti minussa sellaisen paineen, etten ole koskaan aiemmin tuntenut kirjailijaminäni läsnäoloa yhtä vastenmielisenä, se tuntui väkivallalta”, Mickwitz kertoo Janossa. Solen går ner kuvaa rajoitteensa klaustrofobisen ahtaaksi tilaksi, huoneeksi, jossa lukija on suljettuna rajoitteesta tietoisen ja ahdistuneen puhujan kanssa.
Runot ovat teoksessa kirjoittamisjärjestyksessä, mikä tarjoaa mahdollisuuden seurata kirjoittamisprosessin edistymistä päivä kerrallaan kahdeksan osaston/päivän ajan. Ensimmäiset kahdeksan runoa eroavat muusta tekstistä raikkaudellaan. Niissä on rakkausrunon sävyjä kieltä ja puhuteltavaa kohtaan. Runot ovat kuin paratiisi, jonne runoilija yrittää kehittämänsä metodin avulla palata mutta päivä päivältä kirjoittaa itseään siitä yhä kauemmaksi. Runojen rytmin nopeuttaminen ja toiston hyödyntäminen ovatkin niitä keinoja, joilla runominä konkreettisesti taistelee aikaa vastaan täyttäen runon tilan. Hän kirjoittaa usein virheistä, tietämättömyydestä ja merkityksen katoamisesta.
Potentiaalisen produktiivisuutensa ohella ajallinen rajoite paljastuu ehdottomaksi kirjoittamisen pakoksi: kirjoittaja on jumiutunut rakentamaansa koppiin. Jo toisena päivänä hän kuulostaa hieman väsyneeltä: ”herregud jag trodde att vi hade kommit längre / om vi fortsätter så här kommer det till slut”. Leksikonin virheiden luomisen ilo on teoksesta kokonaan kadonnut, vaikka omalla tavallaan myös Solen går ner juhlistaa virhettä. Teoksessa on samaa rajoitteen tuomaa ilmestyksenomaista, lyyristä kauneutta kuin Vesa Haapalan ”Öödejä Ötzille” -sarjassa (Kuka ampui Ötzin?, 2012) tai Harry Salmenniemen ”Syysmyrskyissä” (Runojä).
Teosparina kokeellinen Leksikon. Sett att läsa ja Solen går ner det verkar omöjligt kuvaavat onnistuneesti sekä virheeseen sisältyvän leikkisän vapauden että syvän ahdistavuuden tunteen. Siinä missä Leksikon antaa luettelo-osassaan kielelle kohosteisen sijan ilman puhuvan subjektin läsnäoloa, on Solen går ner paluuta (nyt menetelmällisyyden haasteita osoittavan) kuvakielen pariin. Projekteillaan Mickwitz kurottaa kohti laajoja teemoja, etenkin kielen ja kirjallisuuden hallitsemattomuutta, samalla kun törmäyttää suunnattomia käsitteitä toisiinsa: ”kieli on olemukseltaan aikaa”, hän kiteyttää.
1 Mickwitz 2006. Kolmeen kirjallisuuteen kuulumisesta — runoudesta. Lasinen avaruusalus. Valikoima runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. Helsinki: Tammi, 7, 9.
2 Blomberg 2011. Kielen ja puhujan välissä. Juri Joensuu, Marko Niemi & Harry Salmenniemi (toim.), Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000—2010. Helsinki: Poesia, 44.
3 Mickwitz 2016. Toinen kirje. Helsingissä 3. tammikuuta 2014. Lyhytproosaa. Suom. Kristiina Lähde. Helsinki: Teos, 187.
4 Joensuu 2012. Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Poesia, 1.
5 Mickwitz 2017. Sattuma, irrationaalisuus & satatuhatta miljardia runoa. Suom. Jyrki Kiiskinen. Jano #6.
6 Joensuu, 13.
Tarja Hallberg
