William Blake
Jumalaiset Näyt: Milton
suom. Petri Hakkarainen
Salakirjat 2018, 264 s.
William Blake (1757–1827) on kirjallisuuden ja kuvataiteenkin kaanonissa, mutta hänen teostensa julkaiseminen englanninkielisen maailman ulkopuolella on monella tavalla haastava juttu. Salakirjoille kuuluukin kiitos siitä, että he ovat ensimmäisenä Suomessa uskaltaneet tarttua varsinaisiin ”profeetallisiin kirjoihin” julkaistessaan Milton: A Poem -runoelman käännöksen nimellä Jumalaiset näyt: Milton.
Edellisestä Blaken kokonaisen teoksen suomennoksesta on aikaa. Tuomas Anhavan kääntämä Taivaan ja helvetin avioliitto (The Marriage of Heaven and Hell) ilmestyi vuonna 1959.
Syyt suomennosten niukkuudelle ovat selviä. Erityisesti profeetalliset kirjat ovat pahamaineisen outoja ja vaikeatajuisia. Miltonia lukiessakin iskee tasaisin väliajoin ihmetys siitä, kuinka erikoinen Blaken taiteellinen projekti edelleen on.
Blake-käännöksiä julkaistaessa täytyy yleensä tehdä kaksi perustavaa linjavalintaa, ja Miltonin tapauksessa ne on tehty kohtalaisen onnistuneesti. Ensinnäkin Blaken oikeaoppinen julkaiseminen vaatisi, että kuvitukset ovat mukana, sillä alkuteoksissa sana ja kuva muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Salakirjat on päätynyt maailmallakin yleiseen kompromissiin: Milton on julkaistu ensisijaisesti sanataideteoksena, mutta mukaan on otettu joitakin alkuperäisen teoksen kuvituksia (mustavalkoisina).
Valinta on ymmärrettävä, varsinkin kun alkuteos kuuluu niihin Blaken kirjoihin, joissa on paljon puhtaita tekstisivuja. Kuvien valinta on sinänsä onnistunut, mutta mukaan olisi ehdottomasti tullut ottaa myös ”nelinkertaista näkyä” kuvaava diagrammi (laatta 32 tai 33, riippuen siitä, mitä alkuperäisen Miltonin kopiota käytetään). Se osoittaisi hämmentyneimmällekin Blake-lukijalle, että näennäisen sekoilun taustalla on todellinen pyrkimys jäsenneltyyn visioon todellisuuden luonteesta.
Mainittakoon myös, että Milton-suomennos on tehty niin sanotun idealisoidun version pohjalta (lähteenä ilmeisesti Mary Lynn Johnsonin ja John E. Grantin Blake’s Poetry and Designs) eli Blake itse ei koskaan saattanut teosta julki tässä muodossa. Ratkaisua kuitenkin puoltaa se, että näin mukaan on saatu mahdollisimman paljon alkuperäisen Miltonin eri kopioiden materiaalia, esimerkiksi kuuluisat alkusanat sekä hymninäkin tunnettu ”Jerusalem”-runo.
Toinen perustavanlaatuinen valinta liittyy kontekstointiin ja kääntäjän rooliin. Ainakaan Suomessa ei ole mielekästä julkaista Blaken profeetallisia kirjoja sellaisenaan, vaan mukaan tarvitaan johdanto ja erilaisia selittäviä osioita. Tällöin tulee valita, onko lähestymistapa puhtaasti akateeminen vai eläytyvä. Miltonin tapauksessa kääntäjä Petri Hakkarainen on selvästi Blake-uskovainen, jolle teos tarjoaa ”huikaisevan mahdollisuuden ymmärrykseen, joka ylittää ihmeellisellä tavalla meidän aisteihin sidotun arkitietoisuutemme”. Hakkarainen korostaa Blaken universaalia neroutta ja hakee sille vertauskohtia maailmankatsomuksista, joiden konkreettinen aatehistoriallinen vaikutus Blakeen on ollut melko vähäistä tai olematonta.
Akateemisemmassa lähestymistavassa taas on painotettu 1700- ja 1800-luvun uskonlahkojen suoraa vaikutusta Blaken ajatusmaailmaan. E. P. Thompsonin Witness Against the Beast: William Blake and the Moral Law (1993) aloitti aikanaan tutkimuslinjan, jossa painotettiin Lontoon artesaanipiireissä vaikuttaneita marginaalisia kristinuskon suuntauksia. Aiemmin käsittely oli rajoittunut lähinnä swedenborgilaisuuteen, jonka Blake mainitsee töissään ja josta on säilynyt runsaasti kirjallista materiaalia. Tästä kulmasta Blake ei ollut pelkästään poikkeusyksilö, vaan paljolti myös ympäristönsä tulos. Hän eli keskellä aatevirtauksia, jotka kirkon ja kuninkaan vastustamisen ohella painottivat henkilökohtaisen profetoimisen ja hurmoshenkisten näkyjen autenttisuutta.
Hakkaraisen eläytyvässä lähestymistavassa taas ei pyritäkään osoittamaan kausaalisia vaikuttimia, vaan hahmotellaan aihetta tavallaan jungilaisittain: Blaken visiot kumpuavat ihmiskunnan jaetusta syvärakenteesta, joka ilmenee samankaltaisuuksina eri traditioissa.
On makuasia, kumpaa katsantokantaa pitää hedelmällisempänä. Itse kallistun Blake-uskovaisuuden kannalle eli pidän Hakkaraisen lähestymistapaa parempana. Akateeminen etäännyttäminen on yleensä lähtökohtaisesti niin vastoin Blaken eetosta, että ristiriitaa on vaikea sovittaa. Miltonista ja muista profeetallisista kirjoista ei saa oikein mitään irti, ellei niihin suhtaudu kuin autenttiseen ilmoitukseen, jolla on myös oma teologiansa. Tästä lisää tuonnempana.
Itse runoelma on kahteen kirjaan jaettu visio John Miltonista, joka sata vuotta ikuisuudessa vietettyään palaa maan päälle ja asettuu William Blaken ruumiiseen. Tapahtumaa ei esitetä symbolisena, vaan konkreettisesti. Blake näkee Miltonin putoavan tähtenä taivaalta ja asettuvan hänen sisäänsä nimenomaan vasemman jalan kautta.
Blakemaiseen tapaan teoksessa käydään läpi koko todellisuuden luonne, ja kaikki esitetään tekijän itsensä luoman mytologian kautta. Sen hahmoja ei missään vaiheessa varsinaisesti esitellä, vaan Los, Urizen, Enitharmon ja muut tulevat ja menevät sillä oletuksella, että lukija tietää, mistä on kyse.
Lisähaasteen (tai -ulottuvuuden) teokseen tuo Blaken taipumus yhdistää mytologiaansa oman elämänsä tapahtumia ikään kuin ne olisivat yleistä tietoutta. Omien sanojensa mukaan Blake koki Milton-runoelman taustalla olevan ”vision” Felphamissa Sussexissa, jossa hän oli mesenaattinsa William Hayleyn vieraana. Teoksessa Hayley rinnastuu Saatanaan, joka pyrkii rajoittamaan puhdasta inspiraatiota (Blake riitaantui mesenaattinsa kanssa).
Lisäksi mukana on hahmo nimeltä Schofield, joka esiintyy eri kirjoitusasuissa myös myöhemmässä Jerusalem-runoelmassa (ei pidä sekoittaa aiemmin mainittuun ”Jerusalem”-runoon). Teoksissa hahmoa ei esitellä, mutta historiallisista dokumenteista tiedetään, että kyseessä oli Britannian armeijan sotilas, joka syytti Blakea kuninkaan halventamisesta erään käsirysyn yhteydessä.
Kaikki nämä elementit kulkevat Miltonissa limittäin ja täysin oman logiikkansa mukaisesti. Vaikutelma on psykedeelinen ja, niin kuin Blaken teokset yleensäkin, lukijan mielentilasta ja aiemmasta altistuksesta riippuen joko murskaavan uuvuttava tai poikkeuksellisella tavalla tajuntaa laajentava. Eri aikakaudet ja näkökulmat sekoittuvat. Välitön ja hetkellinen avautuvat silmänräpäyksessä suurempiin mittakaavoihin:
Jokainen valtimon sykäystä lyhyempi Aika on kestoltaan & arvoltaan
tasaveroinen Kuuden Tuhannen Vuoden kanssa.
Hakkarainen on suomennoksessaan säilyttänyt Blaken tavan käyttää melko mielivaltaisesti isoja alkukirjaimia. Itse asiassa kääntäjä on ollut siinä määrin kohteensa vaikutuksen alaisena, että hän käyttää samaa tehokeinoa myös omassa ilmaisussaan teoksen johdannossa.
Blakelle tärkeän ”Imagination”-sanan Hakkarainen on kääntänyt ”Mielen Kuvitukseksi”, mikä on kelpo ratkaisu, sillä se korostaa käsitteen keskeisyyttä ja erottaa sen selvästi ”mielikuvitus”-sanan arkisemmista merkityksistä. Harmillista sen sijaan on tekstin silmiinpistävä viimeistelemättömyys. Kun kyseessä on valmiiksi kryptinen teos, käännöksen toivoisi pysyvän raiteillaan. Tavallisten lyönti- ja käännösvirheiden lisäksi on outoa huojuntaa Blaken mytologian erisnimissä. ”Rintrah” on parissakin kohdassa ”Rintah”. ”Golgonooza” esiintyy toistuvasti (muttei johdonmukaisesti) muodossa ”Golgonoosa”. Blake saattoi itsekin sekoilla virkerakenteissa ja historiallisten henkilöiden nimissä, mutta näissä asioissa hän pysyi tarkkana.
Salakirjojen Milton-julkaisu on puutteistaan huolimatta kelpo johdatus Blaken tuotannon mielenkiintoisimpaan puoleen. Kuvaavaa on, että runoelmaa arvioidessa tuntuu väkinäiseltä käsitellä sitä perinteisen runouden tai edes kirjallisuuden kontekstissa. Tavallaan vertailukohdaksi sopii paremmin vaikkapa Mormonin kirja kuin Coleridge. Jopa Blakeen liittyvät klassiset referenssiteokset kuten S. Foster Damonin A Blake Dictionary sekä G. E. Bentleyn Blake Records ovat paikoin pikemminkin Talmudia ja Hadithia kuin perinteistä kirjallisuudentutkimusta.
Syy on ilmeinen: ellei Blaken profetointia ota edes jollakin tasolla todesta, vaihtoehdot käyvät ankeiksi. Silloin kyseessä on vain raamatullista klangia apinoiva esteetikko, joka näki pseudomytologiansa eteen jostakin syystä suhteettoman paljon vaivaa – mainetta hän ei sillä eläessään saanut. Toinen vaihtoehto on taannehtiva diagnosointi eli Blaken julistaminen psyykkisesti sairaaksi. Molemmat näkökulmat tekevät Blaken mytologian aivan liian yhdentekeväksi, jotta siihen jaksaisi perehtyä aiheen vaatimalla vakavuudella.
Itse uskon, että Blake todellakin koki voimakkaita näkyjä, joiden luonnetta on vaikea arvioida. Kun hän Milton-runoelman loppupuolella kirjoittaa: ”Kaaduin pitkäkseni polulle hetkeksi, / & Sieluni palasi takaisin kuolevaiseen tilaansa”, hän luultavasti kuvaa todellista kokemusta todellisella polulla Felphamissa jonakin iltana vuosien 1800 ja 1803 välillä.
Blakeen liittyvästä lahkolaisjuonteesta kertoo ehkä sekin, että omiin käsiini päätyi 2000-luvun alussa erään aiheeseen vihkiytyneen tuttavan kautta kopionippu nimeltään ”Jumalaisen näytelmän ikuiset hahmot ja tilat”. Kyseessä oli käytännössä lyhennetty ja paikoin muokattu versio Damonin Blake-sanakirjasta. Nivaskan tekijästä ei ollut mitään tietoa, mutta kun nyt kaivoin sen esiin, huomasin että virkkeet ovat lähes identtisiä Jumalaiset näyt: Milton -teoksen lopussa olevan selitysosion kanssa.
Luultavasti olen siis tietämättäni ollut suomentaja Petri Hakkaraisen Blake-uskovaisuuden vaikutuspiirissä jo lähes parikymmentä vuotta sitten.
Marko Hautala