”kirjoita numerot, laske kirjaimet”
— Juri Joensuu, Valohuppu
Nykymuotoisen aakkoston ajatellaan syntyneen noin 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisilta konsonanttiaakkoston ja lisäsivät siihen vokaalit. On esitetty, että kreikkalainen aakkosto kehittyi rakenteeltaan sellaiseksi kuin kehittyi, jotta sillä voisi mahdollisimman tarkasti merkitä muistiin Homeroksen eepokset ja niiden runokielen nyanssit.
Friedrich Kittler, saksalaisen mediateorian monineuvo, pyrki myöhäistuotannossaan eläytymään tähän historialliseen tilanteeseen ja sen perustaviin vaikutuksiin. Kittlerin mukaan oli käänteentekevää, että aakkosia pystyi käyttämään monenlaisissa tehtävissä, muissakin kuin merkitsemässä äänteitä. Tähän vaikutti aakkosjärjestyksen vakiintuminen. Kun aakkoset sijoitetaan säännönmukaiseen sarjaan, ensimmäinen kirjain alfa voi viitata myös lukuun 1, beeta lukuun 2, gamma lukuun 3 ja niin edelleen. Tämän lisäksi aakkosilla pystyi merkitsemään sävelkorkeutta. Kittler ei ollut varsinaisesti antiikin tutkija, ja hän maalaa melko leveällä pensselillä, mutta visiossa on jotain tenhoavaa: jo aakkosten syntyvaiheessa lankeavat yhteen kirjoitus, matematiikka ja vielä musiikki.
Tässä numerossa tutkailemme kirjainten ja numeroiden ja runouden ja matematiikan suhteita sekä laajemmin menetelmällistä kirjallisuutta. Stereotypian mukaan humanistit tapaavat karsastaa matematiikkaa, mutta aakkoskirjoituksen ja matemaattisen notaation kesken voi löytyä yllättävää hengenheimolaisuutta. Moni aivan arkipäiväinen teksti on alfanumeerinen eli sisältää sekä kirjaimia että numeroita, ja tiedonalat limittyvät suomen semantiikassa useinkin, esimerkiksi monimielisissä sanoissa luku ja kertoa. Aakkoset ja numerot ovat kumpikin järjestelmiä, joilla koodataan informaatiota, mutta mitä tapahtuu, kun järjestelmät leikkaavat?
Tärkeitä herätteitä on tarjonnut totta kai Oulipo (Ouvroir de littérature potentielle) eli mahdollisen kirjallisuuden työpaja, joka kehittelee kirjoittamista varten formaaleja menetelmiä ja rajoitteita ja etsii sellaisia aiemmasta kirjallisuudesta. Se syntyi vuonna 1960 runoilija Raymond Queneaun ja insinööri François Le Lionnais’n aloitteesta. Oulipoa olisi helppo pitää pelkän sanaleikkihupsuttelun tyyssijana, mutta menetelmissään se tarttuu usein juuri kirjallisuuden kaikkein perustavimpaan ainekseen eli aakkosten tasoon. Jos oulipolainen teksti saa lukijan dekoodaamaan tai takaisinmallintamaan rajoitteen toimintaa, se tekee silloin muustakin lukemisesta tarkempaa ja paneutuneempaa.
Oulipon ideat ovat sittemmin levinneet muihin lajeihin ja muille aloille, ja niitä varten on perustettu omia työpajoja kehittämään lajikohtaisia menetelmiä, esimerkiksi Oulipopo (Ouvroir de littérature policière potentielle) salapoliisikirjallisuudelle ja Oubapo (Ouvroir de bande dessinée potentielle) sarjakuvalle. Vaikka eivät ole yhtä tunnettuja kuin ydinorganisaatio, kokonaisuutena nämä niin kutsutut Ouxpot tutkivat, kuinka moneen suuntaan itse potentiaalisuutta on mahdollista avartaa. Tässä numerossa esittelemme visuaalista runoutta Helen Frankiltä, joka kuuluu Oupeinpoon (Ouvroir de peinture potentielle) eli mahdollisen kuvataiteen työpajaan.
Numeron teema tuotti runsaasti runotarjouksia, joissa menetelmiä sovelletaan ja yhdistellään omintakeisesti tai joissa kehitellään omia. Moni teksti myös korostaa kirjainten graafisia ja visuaalisia piirteitä, mikä muistuttaa, että jopa aakkoskirjoituksessa on aina ylijäämää, joka ei palaudu pelkkään äänteiden notaatioon. Joidenkin runojen yhteydestä löytyvä pieni lisäteksti valottaa käytettyä menetelmää. Koosteessa ”Miten voit kirjoittaa joitakin kirjoistasi”, joka löytyy sivuilta 67—79, menetelmien ja rajoitteiden esittely muodostaa itse asiassa varsinaisen tekstin. On hyvä muistaa, että menetelmien joukkoon voi laskea myös perinteiset runomitat — esimerkkinä tavupainoihin perustuvasta mitasta Niko Suomisen suomennos Swinburneltä. Väitämme joka tapauksessa, että yksikään runoista, edes kaikkein abstraktein tai käsitteellisin, ei pelkisty ainoastaan menetelmäänsä.
On ilahduttavaa, että saamme esitellä suomennoksena Inger Christensenin klassikkoteosta alfabet (1981), jossa runous ja matematiikka kohtaavat poikkeuksellisen elegantisti. Se noudattaa aakkosjärjestystä niin, että ensimmäisessä runossa vallitsevat a:lla alkavat sanat, toisessa b:llä alkavat ja niin edelleen. Runojen säemäärä taas noudattaa Fibonaccin lukujonoa: 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34… alfabetin runot 1—8 on suomentanut Oscar Rossi. Fibonaccin lukujono muuten figuroi myös Jean-Michel Espitallierin runossa ”Tarinoita 15:een asti” (suom. Tuomas Taskinen).
Mikko Mankinen ja Riikka Vaahtera esittelevät esseessään Lieux Metsäkylä 2018—2028 -projektiaan. Sen alkuitu on lainattu oulipolaiselta Georges Pereciltä, mutta projekti on sitoutunut tarkoin tekijöiden kotipaikkaan Vehkalahdella. Isabel Waidner puolestaan miettii Joonas Säntin haastattelussa, millä keinoin tehdä tietä mahdollisimman monille identiteeteille – sekä kirjoittajien että henkilöhahmojen.
Lisätietoa ja paljon muita menetelmiä löytyy esimerkiksi teoksista Atlas de littérature potentielle (1981), Oulipo Compendium (1998) ja All That Is Evident Is Suspect. Readings from the Oulipo 1963–2018 (2018). Viimemainittu kokoelma sisältää tekstiä kaikilta Oulipon jäseniltä. Suositeltava on niin ikään tuore kotimainen Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018), joka menee jo osin Oulipon tuolle puolen. Antologiaan kuuluu Marko Niemen laatima ”Menetelmällisen kirjoittajan perussanasto”, johon voi tutustua myös Nokturnossa.[1]
Vuoden neljäs ja viimeinen numero on otsikoltaan Kirjeenvaihto. Hyvää loppuvuotta, ja antakaa ajattelun heittää noppaa!
1 Niemi, joka avusti Tuli & Savuakin monesti vuosien mittaan, menehtyi yllättäen syyskuussa. Muistamme häntä seuraavassa numerossa.
Juha-Pekka Kilpiö