Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019, 92 s.
Ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita neuvotellaan jatkuvasti uudelleen. Osa neuvottelun ihmisäänistä painottaa lajirajat ylittävää kommunikaatiota, yhteistä tekemistä ja jaettuja tunteita. Esimerkiksi filosofi Cynthia Willett (2014) kannustaa pohtimaan, mikä on erilajisten eläinten mielestä hauskaa ja miten nauru yhdistää meitä yli lajirajojen. Tieteentutkija Donna Haraway (esim. 2003) puolestaan on kirjoittanut paljon lajikumppanuudesta: yhdessä muotoutumisesta ja yhdessä tekemisestä muun muassa agilityssä ihmisten ja koirien välillä. Kädellistutkija Barbara Smuts (2013) muistuttaa, että läheisyyttä tapahtuu jatkuvasti yli lajirajojen, ja kirjallisuudentutkija Josephine Donovan (2016) painottaa ihmisen velvollisuutta pyrkiä aktiivisesti kuuntelemaan muita eläimiä ja lupaa luottaa siihen, että ymmärtää ainakin jotain kuulemastaan.
Toisaalta on niitä ääniä, jotka painottavat toisten eläinten ohittamatonta vierautta — sitä, miten ihminen ei voi koskaan täysin tavoittaa toisen kokemusta. Esimerkiksi filosofi Jacques Derridan (2008) ajattelussa keskeistä on toisen eläimen toiseuden kunnioittaminen. Filosofi Peter Singer (1991) puolestaan muistuttaa, ettei toisten eläinten oikeudenmukainen kohtelu vaadi erityisiä läheisyyden tunteita heidän kanssaan.
Myös Aki Salmelan uusin runokokoelma Eläimen varjo painottaa vierautta ihmisten suhteissa muihin eläimiin. ”Et voi asettua vierauden asemaan”, toteaa ”Mustekala”-runon puhuja. Kokoelmassa väite toisen syvällisen kohtaamisen mahdottomuudesta toistuu niin, että toistoon tulee epätoivon tuntu. ”Leijona”-runo alkaa Wittgensteinia mukaillen: ”Jos leijona osaisi puhua, sen jutut ikävystyttäisivät meitä. Kuka jaksaisi kuunnella jonkin niin toisen lajin olentoa, kun se jaarittelee asioista, jotka eivät edes voisi merkitä meille mitään?” ”Lauseita”-osaston lopussa taas koko ”[m]aailma katselee vierain silmin takaisin”.
Kokoelman avausosasto, joka koostuu enimmäkseen eri lajisten eläinten mukaan nimetyistä runoista, on saanut nimekseen ”Antropomorfisia eläimiä” — kuin sen varmistamiseksi, ettei lukija vain erehdy luottamaan runojen väitelauseisiin eläinten tunteista, ajatuksista ja olemuksista. Jos faabeliperinteestä ammentavissa proosarunoissa puhutaankin nilviäisten lempeydestä, kissan alttiudesta, krokotiilin pahantuulisuudesta ja lampaan kapeista havainnoista, lukija saa jatkuvasti muistutuksia siitä, ettei toisesta oikeasti voi sanoa juuri mitään varmaa.
Olentojen välisen läheisyyden, tuttuuden ja kohtaamisen teemojen poissaolo on teoksessa niin voimakasta, että sitä on vaikea olla ajattelematta. Osittain tästä syntyy kokoelmaa hallitseva pessimismin tuntu. Nämä ovat runoja vieraudesta ja etäisyydestä.
Toisaalta väite toisen kohtaamisen ja toisesta tietämisen mahdottomuudesta väännetään kokoelmassa rautalangasta niin monta kertaa, ettei lukija voi olla kysymättä: jos se todella olisi mahdotonta, tarvitsisiko siitä jauhaa näin paljon? Tämän kysymyksen äärelle houkuttaa etenkin kolmiosainen ”Elefantti”-runo, jonka puhuja uupuu yritykseen tavoittaa todellista elefanttia kaiken sen päälle kasatun inhimillisen painon alta: ”Katsot eläimen suuriin silmiin, ja näet niissä itsesi. Korjaan, / et näe niissä yhtään mitään. […] Se sulkee luomensa, eikä tahtoisi avata niitä / enää koskaan. Korjaan, sinun kuvasi maailmasta, sinun / maailmasi kuva. Elefantti hädin tuskin hengittää.”
Runon puhuja ahdistuu ja kyllästyy, menettää hermonsa ja tokaisee:
Sanonko minne voit työntää analyyttisen järkesi? Kieltäydyn,
lopetan, luovutan, päästän irti, annan olla, annan mennä,
karatkoon kaikki, kadotkoon kokonaan, en ala, en ryhdy,
en osaa, en pysty, en tiedä, en taida, en viitsi, en voi, minun
puolestani maailma saa olla niin kuin se on, miksi selittää, miksi
rajata, miksi aidata, miksi padota, miksi leikata, liimata, koota […]
”Elefantin” aiheeksi nousee näin ahdistus siitä, ettei toisen eläimen kohtaaminen onnistu ilman, että sekaan tunkeutuu ihmiskulttuurisia käsityksiä tuosta eläimestä. ”Elefantissa” — kuten Eläimen varjossa muutenkaan — keskiössä ei ole niinkään ei-inhimillisen kohtaamisen vaikeus itsessään kuin pettymys kohtaamisen vaikeuteen.
Eläimen varjossa ihmisyys rakentuu suhteessa muihin eläimiin, mutta totutusta poiketen ihmisyyden keskeiseksi seikaksi nousee epäonnistuminen. Ihminen ei osaa kohdata toisia avoimesti, harmittelee puhuja muun muassa kokoelman alkupuolen runossa ”Joutsen”:
Puolisukeltajan elämä ei ole helppoa. Tuolla se taas kurkottelee
kylmän lammen laidalla eikä näytä aivan yltävän siihen, mitä
se pohjasta tavoittelee. Miten inhimillinen lintu, jokin minussa
ajattelee — ja tässä me taas olemme, molemmat oman epäonnis-
tumisensa äärellä, kumpikin luontonsa mukaan.
Kokoelman edetessä puhujan pettymys ja turhautuminen tähän ihmisen toistuvaan epäonnistumiseen kasvaa. ”Havainnon varjo” alkaa monella peräkkäisellä kieltolauseella:
Et näe niitä sellaisina kuin ne ovat. Ei ole sellaista asiaa. Ei ole
asiaa sinänsä, on vain näkökulmia asiaan. Kaikki mitä näet on
täynnä omaa menneisyyttäsi. Et pääse irti itsestäsi, tästä inhi-
millisestä, merkityksellä ladatusta. Kaikki sen ulkopuolella on
mielettömyyttä.
Vähän myöhemmin, runossa ”Rapistuva maisema”, puhuja valittaa: ”Aina kun kurotun maailmaa kohti, joudun yhä syvemmälle itseeni.” Runoa hallitsee vakaa usko, ettei maisemalla itsellään ole mitään yhteyttä siihen, mitä puhuja kuvittelee maisemasta tietävänsä. Läpi kokoelman puhuja kokee jääneensä jumiin inhimilliseen kieleen ja havaitsemiseen, ja loppupuolen ”Elefantissa” hänet valtaa jo tuskainen halu päästä pakoon omasta ihmisyydestään. Ehkä siksi kokoelmassa toistetaan väitettä toisen kohtaamisen mahdottomuudesta. Ehkä kohtaamisessa epäonnistuminen ei tuntuisi niin murskaavalta, jos onnistumisen mahdollisuutta ei olisi.
Kaunokirjallisuuden eläinkuvauksista kiinnostuneelle lukijalle Eläimen varjo on paikoin hauskaakin luettavaa. Edelleen tavallisin tapa kirjoittaa eläimistä on käyttää eläinkuvausta ihmiskuvauksen välineenä, mihin Eläimen varjon puhuja on väsynyt.
Selvimmin tämä kyllästyminen nousee esiin ”Perhosia”-runossa. ”Perhosia” ironisoi sellaista eläimistä kirjoittamista, jossa eläimillä itsellään ei ole juuri merkitystä vaan kaikki palautuu lopulta ihmisiin. Perhosia kuvaamalla kuvataan usein ihmisten tunteita, eikä silloin ole niin väliä, mitä lajia perhoset ovat — ”Merkitsevätkö ne tai niiden laji ylipäätänsä mitään?” puhuja kysyy. Kun perhonen on pelkkä ihmiskuvauksen väline, se on ”jokin mikä voisi olla pääkallokiitäjä, tai ehkä ei”. Tällaisen perhoskuvauksen perhoset ovat tylsiä ja ”hauraita kuin epätarkat metaforat”.
Tässä mielessä erityisen kiehtovia ovat ne Eläimen varjon eläimet, jotka jäävät kaikkein varjomaisimmiksi. ”Paratiisi”-runon ministeri kehottaa lama-aikaan syömään ”silakkaa, makrillia, mustekalaa, porsaan kamaraa”. ”Valinnan varjon” puhuja puolestaan istuu lentokoneessa ja toteaa: ”Voin valita kanaa tai kasvista.” Nämä eläimet ovat mukana runoissa ihmisten ruokana, eikä heidän itsenäinen merkityksensä ole ainakaan vahvempi kuin ”Perhosia”-runossa huoneen nurkkiin hajoavien metaforaperhosten.
Helinä Ääri
Lähteet
Derrida, Jacques 2008. The Animal That Therefore I Am. Trans. David Wills. New York: Forham University Press.
Donovan, Josephine 2016. The Aesthetics of Care. On the Literary Treatment of Animals. New York: Bloomsbury.
Haraway, Donna 2003. The Companion Species Manifesto. Dogs, People, and Significant Otherness. Chicago: Prickly Paradigm Press.
Singer, Peter 1991. Oikeutta eläimille. Suomentanut ja Suomea koskevin tiedoin täydentänyt Helena Tengvall. Porvoo: WSOY.
Smuts, Barbara 2013. Kohtaamisia eläinten mielten kanssa. Suom. Johanna Koskinen. Elisa Aaltola (toim.), Johdatus eläinfilosofiaan. Helsinki: Gaudeamus.
Willett, Cynthia 2014. Interspecies Ethics. New York: Columbia University Press.