Ezra Pound
Pisan cantot
Suom. Kari Aronpuro
ntamo 2018, 377 s.
Jos kuorisi modernia kuin sipulia, paljastuisiko sen ytimestä Ezra Poundin (1885–1972) Pisan cantot? Ainakin niiden muodostama kokonaisuus on kuin moderni pienoiskoossa: yhtä ristiriitainen, monimutkainen, haaroittuva ja haavoittuva; ihastusta, hämmennystä ja kauhua herättävä. Kuin jokin, jossa on tila ja tilaisuus kaikelle – myös fasismille.
Ensimmäiset cantonsa Pound julkaisi vuonna 1917, viimeiset 1969. Puolessa vuosisadassa näitä 1900-luvun länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin sullottuja pitkiä ja polveilevia runoja kertyi laskentatavasta riippuen noin 120. Vuonna 1948 valmistuneissa Pisan cantoissa (The Pisan Cantos) rakentuu niiden keskeinen alue – ajallisesti, temaattisesti ja merkittävyyden perusteella. Ne ovat moderneja par exellence, ellei sitten halua pitää niitä – ongelmallista termiä käyttäen – postmoderneina, ”aikaansa edellä olevina”.
Yhdysvaltojen 1930-luvun suuren laman kulttuurihistoriassaan Dancing in The Dark (2009) professori Morris Dickstein antoi runoutta käsittelevälle luvulle otsikoksi ”Hard Times for Poets”. Tuossa tarinassa Ezra Pound vain vilahtaa, mutta ajat olivat kovia hänellekin.
Runoilija oli elänyt ulkomailla vuosikymmeniä, muun muassa W. B. Yeatsin sihteerinä Sussexissa, sitten Lontoossa ja Pariisissa. Italiaan hän päätyi 1920-luvun puolivälissä. Poundia viehätti maassa kaikki: luonto, ihmiset, kieli, kulttuuri ja Mussolini. Seuraavan vuosikymmenen lama toi talousajattelun entistä tiiviimmin osaksi Poundin luovaa toimintaa, ja kapitalistisen järjestelmän kritiikki vei hänet äärimmäisiin ajatuksiin. Nykyperspektiivistä on selvää, että nuo ajatukset olivat paitsi äärimmäisiä, myös irrationaalisia ja vahingollisia.
Kovia aikoja tosiaan, ja kovempia oli tulossa.
Poundin poliittiset ja maailmankatsomukselliset valinnat muodostavat vaikean, tutun ja kuluneenkin asiakokonaisuuden. Hänen fasismistaan, juutalaisvastaisuudestaan ja toisen maailmansodan aikaisesta antiamerikkalaisesta sotapropagandastaan on kirjoitettu hyllymetreittäin. Poliittista selväjärkisyyttä tai edes lahjakkuutta Poundilla ei ollut. Kun hän yritti julistaa kansantaloudellista evankeliumiaan Washingtonin eliitille, republikaanisenaattori William Borahin arvioi runoilijan poliittisia kykyjä (Poundin itsensä mukaan, hän liitti repliikin osaksi Cantoja): ”’en todellakaan käsitä mitä tekemistä / teidän kaltaisellanne voi olla täällä’”. Pound uskoi Mussolinin järjestelmään vielä silloinkin, kun sen tuhon on muista täytynyt näyttää jo väistämättömältä; Hitleriä hän piti keväällä 1945 eräänlaisena Jeanne d’Arc -hahmona. En osaa arvioida, kuinka rehellisiä Poundin myöhemmät (Aronpuronkin raportoimat) itsekritiikin purkaukset tai katumusharjoitukset olivat.
Runoilija antautui amerikkalaisille miehitysjoukoille toukokuussa 1945. Maanpetoksesta syytettynä Pound toimitettiin Pisan lähettyvillä sijaitsevaan USA:n armeijan vankileiriin, jossa hän kolme ensimmäistä viikkoaan virui ulkosalla pienessä sementtilattiaisessa teräshäkissä, valonheittimen sokaisemana. Kuolemantuomion mahdollisuus ei ollut poissuljettu.
Olosuhteissa, joita voi huoletta sanoa äärimmäisiksi, Pound teki ainoan teon minkä runoilija saattoi tehdä. Hän alkoi kirjoittaa runoja, vessapaperille. Pisan cantoina tunnettu teoskokonaisuus alkoi muodostua.
Pound itse kuvasi teoksen rakennetta samanlaiseksi kuin Bachin fuugassa: cantoissa ei ole ”mitään juonta, mitään tapahtumien aikajärjestystä eikä diskurssin logiikkaa”. Ottamatta kantaa siihen, sopiiko kuvaus Bachin fuugaan (tuskinpa), Cantojen olemuksen se tosiaan tiivistää. Pound koostaa muistikuvistaan, havainnoistaan, kirjallisten ja historiallisten sitaattiensa loputtomuudesta jumalaisen tai jumalattoman näytelmän, jossa lännen ja idän viisaus yrittävät löytää toinen toistaan, kenties yhteistä alkujuurtaan kaivaten. Eri kieliä, joilla runoissa operoidaan, taitaa olla neljätoista. Eräänlaisina urkupisteinä toimivat esimerkiksi kiinalaiset kirjoitusmerkit ja toistuva Baudelaire-alluusio ”Le paradis n’est pas artificiel”.
Runoilijamestari Kari Aronpuron Pisan cantojen laitos puolestaan on valtaisa hybridi. Sen vaatiman työmäärän ja Pound-oppineisuuden edessä ei voi kuin mykistyä ihailusta ja ihmetyksestä. Kirja on ensinnäkin cantojen suomennos, mutta myös satoja viittauksia sisältävä kommentaari, Pound-eksegeesi, ja pienoiselämäkerta ja kokoelma Poundin ajattelua ja tuotantoa valaisevia esseitä. Tämän monumentaalisen työn äärellä tuntuu oikeastaan sivuseikalta, pitääkö Pisan cantoista tai niiden suomennoksesta vai ei.
Otetaan sattumanvarainen esimerkki:
Aronpuron kommentaarin (ja oikeastaan vain sen) ansiosta tiedämme, että katkelma koostuu runoilijan nuoruusmuistoista, rapallolaismaiseman yksityiskohdasta, tuntemattomasta italialaisrunosta (ehkä Poundin itsensä; huomaan hopeasirpin, ”falce d’argenton”, esiintyvän eräässä tunnetussa Gabriele D’Annunzion runossa) ja anekdootista Alexandre Dumas nuoremman elämästä. Näiden seikkojen lyöttäytymiselle samaan rykelmään on mitä painavin syy: Pound on ne toistensa lomaan kirjoittanut.
Runojen aatemaailma tulvii uusplatonismia, jossa (Aronpuron sanoin): ”kaikki mikä on (tässä maailmassa) on jumalallisen järjestyksen heijastusta: siten vedestä heijastuvat kuvajaiset tulevat jumalallisen tapahtumisen kuvallisiksi ilmentymiksi”; Poundin säkein sama asia: ”Taishanin juuresta ei erota mitään perustaa / […] / poppelinlatvat kelluvat kirkkaudessa” (Taishan on vuori Kiinan Shandongin maakunnassa). Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoita: kanadalainen kirjallisuudentutkija Leon Surette on pitänyt Cantoja spiritistisenä istuntona. Runoilija meditoi, lukija ihmettelee ja ihastelee, kenties pelkääkin. Joka tapauksessa haukkoo henkeään. Sanalla sanoen: Pisan cantot on hyökyaalto, joka vie mukanaan rannan irtaimet esineet, maailman asiat.
Poundin ajoi vallitsevan maailmanlaajuisen talousjärjestelmän äärimmäiseen kritiikkiin inho koronottamista ja -kiskomista (lat. usura) ja koko korkotaloutta kohtaan. Pankkien luoton luomista tyhjästä hän sanoi ”saatanalliseksi luomiseksi” erotuksena todella inhimillisestä luomisesta, josta muun muassa runous kumpuaa. Tämä kritiikki läpäisee myös Pisan cantot.
Ranskalainen keskiajantutkija Jacques Le Goff ei turhan päiten laittanut Poundin cantoa XLV (”With usura hath no man a house of good stone”) teoksensa La Bourse et la vie (1986) liitteeksi. Teos käsittelee korkokiellon modifioimista ja sen ratkaisevaa merkitystä länsimaiden kehitykselle. Jälleen ristiriita: modernin ytimessä on sekä korko että sen kritiikki, ja tämänkin dialektiikan Poundin teos tulee näyttäneeksi.
Loppuvuodesta 1945 Pound siirrettiin Washingtoniin mielisairaalaan. Pisan cantot julkaistiin 1948, ja seuraavana vuonna teos toi runoilijalleen Bollingenin palkinnon. Sairaalasta Pound vapautui 1958 ja muutti loppuelämäkseen takaisin Italiaan. Kun runoilija Lawrence Ferlinghetti muisteli taannoisessa haastattelussa palvelustaan toisessa maailmansodassa, hän mainitsi taistelulaivansa kirjaston olleen täynnä Poundin teoksia – siis vihollisen puolelle loikanneen fasistin ja propagandistin. Ristiriitoja edelleen.
Tuntuu siltä, että Pisan cantot on ch’i-lin, kiinalainen tarueläin, jolla on ”hirven ruho, härän häntä, hevosen kaviot, yksi pulska sarvi, kirjava harja ja keltainen mahanalus”. Se on kauhea katsoa ensimmäisellä kerralla ja varmaan toisellakin, mutta mieleen tuo eläin taatusti jää. Eikä sen näkijä ole milloinkaan enää ihan sama ihminen.
Veli-Matti Huhta