Miika Osamitsu
Kuin keinoveden pinnalla
Basam Books 2019, 96 s.
Miika Osamitsun esikoisrunokokoelma Kuin keinoveden pinnalla on sekoitus suomalaisesta luontomiljööstä sekä klassisesta kiinalaisesta ja japanilaisesta runoudesta ammentavaa luontokuvausta ja dystooppisvaikutteista pohdiskelua virtuaalitodellisuuden ja keinoälyn olemuksesta. Kokoelma tarjoaa luontorunouden ystäville mielenkiintoisia rinnastuksia suomalaisen luontokuvaston ja buddhalaisvaikutteisen luontorunouden kesken asettamalla erilaiset todellisuudet rinnakkain ja lomittain.
Säemuodoltaan vapaiden runojen minäpuhujan voi tulkita olevan sama läpi kokoelman. Runot eivät ole selkeästi ryhmiteltyjä, ja monet niistä ovat nimettömiä ja vuotavat toisiinsa sivujen ja aukeamien ylitse hämärtäen yksittäisten runojen tai ajatelmien rajoja. Klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden tapaan Osamitsun runot pohtivat minuuden luonnetta ja suhdetta ympäröivään luontoon. Tälle pohdiskelulle asetetaan raamit heti kokoelman alussa:
…ja minä halusin vain viipyä hetken,
tässä hetkessä,
tässä eteen levittäytyvässä merkillisessä
syystalven lehdettömässä loskamaisemassa,
minä en halunnut mitään enempää,
en halunnut mihinkään tästä, kaikesta,
halusin olla tässä hetkessä yhdessä, ja
olen jäänyt tähän penkille yksin, kuin kaksin,
harmaan sävyjä tallentamaan
tylsä lyijykynä tekokädessäni
Luonnon ja minuuden välisen suhteen lisäksi myöskään minuus itsessään ei ole selkeästi määriteltyä vaan pyrkii murtautumaan kielen ahtaista raameista ulos. Tämä on itäaasialaiselle runoudelle ja filosofialle ominaista ajattelua, jonka mukaan maailma alkaa vasta siitä, mihin kielen rajat loppuvat. Ajatusmaailmaa ilmennetään runoissa usein hyödynnetyillä homonymialla ja polysemialla, jotka ovat tyypillisiä erityisesti kiinan ja japanin kielille. Osamitsun runoissa sanojen merkityskentät lomittuvat ja homonyymiset tehokeinot korostavat fyysisen todellisuuden ja abstraktien käsitteiden ja mietteiden yhteyttä:
tämän verran tiedän teistä
minä olen aina juuri sinä,
minä sinä
et pysty teitä kuvittelemaan
emme tiedä ketä kaikkia meihin kuuluu
siksi tämä joku minä on läpi kuultava, kuljettava
Te– ja tie-sanojen homonyyminen rinnastus viittaa sanaleikin lisäksi taolaiseen filosofiaan ja käsitykseen taosta (myös dao, 道) eli tiestä, joka on sanoin kuvailematon, maailmaa ylläpitävä järjestys, jota kohti ihmisten tulee pyrkiä käyttäytymällä mahdollisimman luonnollisesti, sekä taon harjoittamisesta testä (myös de, 德). Taolaisuuden oppi-isän Zhuangzin mukaan ihmiset kadottavat taon ja ten käyttäytymällä ihmisyydelle epäluonnollisesti eli noudattamalla keinotekoisia sääntöjä ja rakenteita ja kieltämällä oman luontonsa.
Tässä mielessä Osamitsun runot kuvaavat vaikeutta harjoittaa taolaista filosofiaa. Tao voi kulkea selkeitä rajoja vailla olevan minän lävitse, mutta minä yrittää epätoivoisesti määritellä itseään ja taoa sekä kaikkea muuta ympärillään olevaa. Osamitsu ilmentää taolaisuuden syvintä filosofiaa leikittelevässä runossaan:
tuo, joka on tähän tuotavissa, ei ole todellinen tuo,
tuo tuossa on tuo, ja tämä tässä on tämä
mistä tuo tippuveden ääni kuuluu tähän?
Myös buddhalainen filosofia ja minuuden kadottaminen ympäröivään todellisuuteen helpottaa runojen puhujan ahdistusta:
kun etsii samuuksia, löytää vain samuuksia
kun etsii eroja, voi löytää itsensä yksin
kauniiden kaamosajatustensa kanssa, ja silloin
on pienen maailmankaikkeuden
pieni universaali tosiasia
että 念 tuo kirkkaasti mieleen tämän hetken, mielen,
mielessä pitämisen, tämän hetken mielessä pitämisen,
loitsun, toiston, lännen, valon, kuun ja mamman tabun
Puhuja hakee samastumista luontoon, ja tässä ilmenee selkeimmin klassisen kiinalaisen ja japanilaisen runouden vaikutus. Luonto ei kuitenkaan vastaa, joko siksi, että puhuja kokee yhteyden keinotekoisena, tai siksi, että luontoa ei enää ole. Luonto ei Osamitsun runoissa näyttäydy puhtaana ja tahrattomana, vaan ne päin vastoin ylistävät suomalaisen räntäisen loskamaiseman kauneutta. Tätä väritöntä miljöötä valaisevat keinovalot, jotka luovat voimakkaan kontrastin perinteiseen luontokuvaukseen nähden. Runot herättävätkin mielleyhtymiä kiinalaisiin jueju-nelisäkeisiin:
tämä mantra, huolien tuolla puolen, tämä
syystalven siimeksissä kuultava harmaa luonnonmantra
saa minut vaeltamaan kaupungin keinovalojen valaisemia
loskaisia syrjäkatuja, syrjämäkiä, syrjäsaaria ja pieniä syrjäjokia
Runoissa yksinoloa ja yksinäisyyttä lievitetään luontosuhteen avulla, mikä kuitenkin törmää rajusti luonnon tuhoutumiseen. Ekokriittiset teemat eivät ole millään tapaa piiloteltuja, vaan ne hallitsevat useimpien runojen apokalyptisvaikutteista maisemaa. Hakatut metsät rinnastetaan suoraan sivistyksen tuhoutumiseen:
Akka-Kolin laelta
kansallismaisema,
sivistyksen idea:
hakkuuaukion
muotoinen
Kuten myös seuraavassa fragmentissa:
metsämme kertovat kaiken luonnostamme
Luonnon tuhoutumista kuvaavat runot eivät ole kovinkaan oivaltavia eivätkä suorasukaisuutensa vuoksi juurikaan edes sävähdytä. Dystooppisesti vaikuttavampi sisältö löytyykin ihmisyyden ja koneiden rinnastuksesta, sillä ihmisen ja luonnon suhde tuntuu lopulta väistyvän koneiden oman luontosuhteen tieltä. Luonto näyttäytyy sekä arvokkaana kulttuuriperinnön säilyttäjänä että elämän antajana niin ihmisille kuin koneillekin, mutta tähän toteamukseen sisältyy myös suuri uhkakuva:
miksi kone oppi
tiedosta maan
kaiken
Runot ilmentävät melko perinteistä dystooppista kuvastoa, kuten keinoälyn ihmismäisyyttä ja pelkoa siitä, että se ylittää ihmisen kyvyt. Runojen puhuja yrittää dystooppisen kuvaston avulla sanallistaa pelkojaan, mutta kielen ja todellisuuden häilyvyyden vuoksi ajatukset karkaavat hänen luotaan. Tällöin taolaiset ja buddhalaiset käsitykset todellisuudesta, minuudesta ja sanattomuuden auvosta nousevat pelastukseksi. Puhuja viittaakin suoraan buddhalaisfilosofeihin, joiden on sanottu meditoineen vuosikausia sanomatta sanaakaan:
astun Bodhidharman luolaan
lisään hieman valoa, asetan käen ja
istun seinän eteen lootusasentoon,
lepään täysin paikallani,
aikojen siimeksessä,
kaikuu,
kuultavana tippuveden ääni
Runojen käsitys todellisuudesta ja sen unenomaisuudesta ja keinotekoisuudesta vertautuu kiinalaisen taolaisfilosofi Zhuangzin kuuluisaan metaforaan miehestä, joka uneksii olevansa perhonen eikä enää tiedä, onko hän perhosena olemisesta uneksiva ihminen vai ihmisenä olemisesta uneksiva perhonen. Todellisuuden luonnetta ja sen selkeän määrittelemisen mahdottomuutta ilmentävä vertaus toimii hyvin runojen tematiikkaan varioituna:
Tekoäly näki kerran unta, että se oli ihminen nimeltä Zhuangzi. Sillä oli vain Zhuangzin tunteita ja ominaisuuksia, eikä sillä käynyt mielessäkään, että se saattaisi olla jotain muuta kuin ihminen. Herättyään unesta se kuitenkin huomasi olevansa tekoäly. Mutta nyt se ei voinut olla varma onko se tekoäly, joka voi kuvitella olevansa Zhuangzi, vai Zhuangzi, joka voi kuvitella olevansa tekoäly. Jokin ero tekoälyn ja Zhuangzin välillä varmaan kuitenkin on. ”Kaiken pysymättömyydessä” on kyse juuri tästä.
Tekoälyn luomaan (keino)todellisuuteen vajotaan runoissa hiljalleen, salakavalasti. Toinen, ”kehittyneempi” todellisuus sulautuu osaksi vanhaa tutumpaa todellisuutta, mikä näkyy muun muassa Platonin luolavertauksesta tuttujen kahden todellisuuden rinnastuksessa:
järjissä selvitäkseen on ylitettävä järki
päästettävä irti vanhasta ja koneistuttava
tekotyyny luolan seinän edessä, koneistuttava,
vieressä tuttu keinoihminen, koneistuttava
Osamitsun runojen todellisuus on häilyvää ja määrittelyjä karttavaa, ja kielen kyvyttömyys ilmaista asioita johtaa pintatasolla nokkeliin sanaleikkeihin. Nämä ajatukset ja kielellinen ilmaisu itsessään törmäävät kuitenkin ympäröivän maailman väistämättömältä näyttävään tuhoon. Pysähtyneisyys näyttäytyy ainoana vaihtoehtona paeta väistämättä tuhoutuvaa luontoa sekä todellisuuskäsitystä, jota keinoäly ja -todellisuus murentavat. Klassisesta kiinalaisesta ja japanilaisesta luontorunoudesta tuttu kevyt melankolia on vaihtunut – yksittäisistä valonpilkahduksista huolimatta – synkeään maailmankuvaan. Lopulta vain yksinäisyyden hyväksyminen tuntuu vapauttavan runojen puhujan, mihin viitataankin teoksen lopussa aivan suoraan:
tämäkin kokoelma
olisi voitu jättää julkaisematta,
minulle riittää pieni elämä: hämärä valo, vedenpinta
ja sanomatta olemisen vapaus,
jota kukaan ei voi minulta riistää
Henri Nerg