Eugenio Montale
Tuo minulle auringonkukka – Portami il girasole
Suom. Hannimari Heino
Kustannusliike Parkko 2018, 307 s.
Käännöskirjallisuuden historia vaikuttaa usein yhtä sattumanvaraiselta kuin muukin kirjallisuuden kanonisointi. Eugenio Montalen (1896–1981) suomentaminen alkoi kulttuurilehdissä jo ennen vuoden 1974 Nobel-palkintoa. Sittemmin häneltä on julkaistu useita käännössikermiä eri lehdissä ja antologioissa. Piti kuitenkin odottaa vuoteen 2018 asti, että häneltä saatiin kokonainen valikoima suomeksi. Vertailun vuoksi: Montalen aikalaiselta Salvatore Quasimodolta julkaistiin valikoima Ja äkkiä on ilta (suom. Elli-Kaija Köngäs) jo vuonna 1962, kolme vuotta Nobelin jälkeen.
Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Tuo minulle auringonkukka on sitä paitsi esimerkillinen käännösvalikoima. Se on kattava ja huolella tehty, siinä on perusteellinen esipuhe ja selitysosio, ja käännösten rinnalla kulkevat alkukieliset runot. Usein 1900-luvun suurimpana italialaisena runoilijana pidetty Montale julkaisi harvakseltaan, mutta hänen runoutensa muodostaa harvinaisen yhtenäisen kokonaisuuden. Runoilija itse sanoi, että hänen tuotantoaan on luettava yhtenä ainoana runoelmana. Suomennosvalikoima kattaa Montalen koko kirjailijanuran vuosilta 1918–1980.
Montale oli perinnetietoinen modernisti. Hänen sukupolvensa pyrki uudistamaan italian pölyttynyttä runokieltä, joka 1900-luvun taitteessa oli jäänyt sekä vuosisataisen tradition että Gabriele D’Annunzion pompöösin helkyttelyn vangiksi. Siinä missä futuristit halusivat räjäyttää sanat vapaiksi säkeistä ja jopa syntaksista, Montale pyrki sovittamaan perinteen yhteen modernin kokemuksen kanssa. Hänen runoutensa seisoo tietoisesti Danten, Leopardin ja englantilaisten metafyysikkorunoilijoiden harteilla.
On syytä muistaa myös aikakauden kulttuuristen virtausten ideologinen ulottuvuus: sekä D’Annunziolla että futurismilla oli keskeinen osa fasismin synnyssä. Montale sen sijaan allekirjoitti fasismia vastustaneiden intellektuellien vetoomuksen vuonna 1925. Hänen antifasisminsa oli kuitenkin pikemminkin kulttuurista kuin poliittista: aristokraattisena sieluna hän vieroksui moderniteettiin kuuluvia massaliikkeitä.
Montale mainitaan usein hermetismin pääedustajana Quasimodon ja Giuseppe Ungarettin kanssa. Hän kuitenkin vieroksui hermetismille ominaista puhtaan runouden ihannetta, jossa kieli nähdään porttina metafyysisiin totuuksiin. Hänen runoutensa pudottaa runoilijat jalustaltaan eksistentiaalisen epäilyn keskelle, jossa ainoa varmuus on negatiivista:
Älä ano meiltä mottoa joka maailmat avaisi,
saat vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia.
Siinä kaikki, minkä tänään voimme sanoa,
sen mitä emme ole, sen mitä emme halua.
Montalen varhaistuotantoa määrittää Ligurian rannikon karu maisema. Runoilija vietti nuoruutensa kesät Monterosso al maressa, joka kuuluu Cinque Terren kyläryppääseen. Nykyään pittoreskeinta turisti-Italiaa edustava seutu näyttäytyy esikoiskokoelmassa Ossi di seppia (Seepian kuoria, 1925) pysähtyneenä, autiona ja kituliaana. Elämää määrittää hauraus ja ”elämisen kipu”: kuivuva puro, käpristyneet lehdet, maahan lyyhistynyt hevonen. Runojen puhuja suhtautuu elämään passiivisesti, kohtaloonsa alistuneesti; minä tarkkailee maailmaa lasinsirpalein varustetun muurin takaa. Montalen alter ego Arsenio on T. S. Eliotin J. Alfred Prufrockin tavoin porvarillisen itsehillintänsä vanki. Vain hetkittäin asioiden totunnainen järjestys järkkyy ja jokin syvempi totuus näyttäytyy. Montalen maailmankuvaa onkin kutsuttu ”aktiiviseksi pessimismiksi”: hänen runoutensa syntyy jännitteestä modernin elämän tyhjyyden ja hetkellisten ”ihmeiden” välillä.
Ihmeen odotuksen tematiikkaa kehitellään edelleen kokoelmassa Le occasioni (Tilaisuuksia, 1939), jonka nimi viittaa hetkiin, jolloin elämän merkitys paljastuu väläyksenomaisesti. Kokoelmassa käynnistyy myös toinen Montalen tuotannon läpi kulkeva teema, puhe poissaolevalle toiselle. Tuo toinen on yleensä joku runoilijan rakastetuista. Tärkeimmät Montalen runouden naishahmot ovat Clizia, joka perustuu amerikanjuutalaiseen Irma Brandeisiin, ja ”la Mosca” (’Kärpänen’) eli runoilijan vaimo Druzilla Tanzi.
Nämä kaksi pääteemaa yhdistyvät ehkä kirkkaimmin Tilaisuuksien sarjassa ”Motetteja”. Sana motetti viittaa keskiaikaiseen moniääniseen lauluun sekä vanhaan italialaiseen runomuotoon. Montalen motetit ovat lyhyitä, usein kaksisäkeistöisiä runoja, joissa alun puhetta poissaolevalle sinälle seuraa näennäisen irrallinen havainto, joka toimii joko kontrastina tai kiteytyksenä edellä sanotulle. Hyvänä esimerkkinä käy motetti numero 6:
Toivo nähdä sinut edes kerran vielä
jätti minut,
ja mietin, onko tämä, johon sammuu
viimeinenkin aistimukseni sinusta, tämä kuvien laajakangas,
enne kuolemasta vai menneestä
kantautuva, mutta vääristynyt ja häilyvä,
jokin sinun välähdyksesi:
(Modenassa, holvikäytävällä
orja kaluunoissaan raahasi
kahta sakaalia talutushihnassa).
Suomennokseen on valitettavasti jäänyt pari epätarkkuutta. Verbimuoto ”jätti” ei ilmaise alkutekstin imperfektistä aspektia (”m’abbandonava”): toivo siis oli jättämässä puhujan. Myös kolmannen säkeistön ”orja” on ratkaisuna hieman kyseenalainen. Alkutekstin ”servo” viitannee pikemminkin jonkinlaiseen miespalvelijaan, onhan tällä kaluunatkin hihoissa. Jonathan Galassin englanninnoksessa kyseinen kohta onkin käännetty ”a servant in gold braid”.
Montalen runous kehittyi yhä metafyysisempään suuntaan toisen maailmansodan vuosina kirjoitetussa kokoelmassa La bufera e altro (Myrsky ja muuta, 1956). Historiallinen sota kasvaa kosmiseksi taisteluksi valon ja pimeyden voimien välillä. Myös toinen, jolle puhuja osoittaa sanansa, on kehittynyt yhä abstraktimmaksi olennoksi: ”Ehkä minulla ei ole muuta todistetta / siitä, että Jumala näkee minut ja akvamariinipupillisi / katsovat hänen puolestaan” (”Matkalla Finistèreen”). Cliziasta tulee keskiajan dolce stil nuovon hengessä donna angelica, enkelimäinen opashahmo, ja menetetty maallinen rakkaus näyttäytyy uhrina, jonka kautta jumalainen rakkaus voi lunastaa ihmiskunnan apokalyptisellä hetkellä:
[…] Katseesi yhä
korkeuksiin käännä, Clizia, se on osasi, sinun
joka muuttumatonta rakkautta muuttuen vaalit,
kunnes sokea aurinko jota sisälläsi kannat
Toisessa häikäistyy ja sulautuu
Häneen, kaikkien tähden. […]
(”Hitler-kevät”)
Entä mitä haasteita Montale tarjoaa kääntäjälle? Vaikkei runoilija pitänytkään hermetistin tittelistä, hänen runoutensa on tunnetusti monitulkintaista ja yksityisen symboliikan täyttämää – sitä on kutsuttu myös yksinpuheluksi. Montalen hienovarainen dialogi tradition kanssa on myös vaikea välittää niille, jotka eivät ole kasvaneet italialaisen kirjallisuuden parissa. Hän saattaa esimerkiksi käyttää jotain Dantella esiintyvää arkaaista sanaa, mutta eri merkityksessä.
Hannimari Heinon suomennos on pääosin oivallinen. Montalen runokieli on moderniudestaan huolimatta yhä jossain määrin kiinni perinteisessä ylätyylissä (italiano aulico), mikä näkyy suomennoksessa ”ehtoon” ja ”illankoin” kaltaisina sanavalintoina. Aina hankala tasapainoilu merkityksen ja kielen sointuvuuden kanssa on ratkaistu tapauskohtaisesti, kuten mielestäni pitääkin. Mitallisuutta ja loppusointuja myötäillään silloin, kun se on tuntunut luontevalta. Suomentajalla on ollut korvaa myös muille musikaalisille keinoille, kuten alkusoinnuille: esimerkiksi säe ”perduto in mezzo a un polveroso prato” on suomennettu ”outona nuutuneella niityllä” (”Älä pyydä meiltä sanaa”). Sointuvuutta ja rytmiä on välillä tavoiteltu myös suomen kielen normista poikkeavalla sanajärjestyksellä. Ratkaisu toimii ajoittain, mutta välillä tuntuu, että suomennos on liikaa kiinni alkutekstin syntaksissa. Käänteisen sanajärjestyksen ja vapaan mitan yhdistelmä tuo helposti mieleen Tulenkantajien runouden, vaikka vaikutelma onkin varmasti tahaton.
Lisähaasteen kääntäjälle muodostaa Montalen runouden temaattinen jatkuvuus, joka ilmenee esimerkiksi runosta toiseen esiintyvinä johtomotiiveina. Yksi tällainen motiivi ovat viittaukset erilaisiin tansseihin, joiden on tulkittu liittyvän niin aistillisuuteen, massakulttuuriin kuin kuolemaankin. Nämä runojen väliset ristiviitteet eivät aina välity suomennoksessa. Viittaus cariocaan (”fedele cadenza di carioca”), 1930-luvulla suosittuun brasilialaiseen tanssiin, on vaihtunut yleisluontoiseksi ”kuuliaisen tanssin tahdiksi” (motetti numero 5). Monitulkintainen sana ”sarabanda” runossa ”Lindau” on puolestaan suomennettu ”hulabalooksi”: ”Aukion kehällä hulabaloo / yltyy siipiratasten pauhuna.” Jos sanan tulkitaan viittaavan väkijoukon iloiseen hälinään, voisi sen vähemmän anakronistisesti kääntää vaikkapa ”juhlahumuksi”. Edellä sanotun valossa olisi kuitenkin mahdollista tulkita sen viittaavan sarabande-nimiseen tanssiin.
Näistä pikku huomautuksista huolimatta Tuo minulle auringonkukka on hieno saavutus, todellinen runousteko. Kirja on Tommi Parkon perustaman, käännösrunouteen keskittyvän Kustannusliike Parkon ensimmäinen julkaisu. Teos rahoitettiin osittain joukkorahoituksella, siis kerjäämällä. Tätä on kulttuurityö 2020-luvun kynnyksellä. Vielä kymmenisen vuotta sitten WSOY ja Nuoren Voiman Liitto julkaisivat yhdessä käännösrunoussarjaa, ja Savukeidaskin oli vielä voimissaan. Se aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta. Toivottavasti Kustannusliike Parkon tulevat julkaisut ovat yhtä tasokkaita näytteitä käännösrunouden merkityksestä kuin tämä tuore Montale-valikoima. Virsi pienestä kielialueesta on vanha mutta paikallaan. Käännöskirjallisuus on paitsi ikkuna maailmaan, myös peili, joka heijastaa kulttuurista itseymmärrystämme. Ilman kääntämistä kirjallisuus näivettyy yksinpuheluksi.
Janne Löppönen