Eivätkö oikeastaan kaikki kielen ja kirjallisuuden kysymykset ole samalla yhteisön kysymyksiä? Pontus Purokuru kirjoittaa Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa (2018): ”Kukaan ei ole yksin ongelmineen, haluineen tai fantasioineen. Halut ja ajattelu virtaavat aina ensin ryhmän tasolla. Tässä mielessä ei ole yksilöllistä ajattelua, haluamista tai toimintaa. Vaikka yksilöt ovat ainutlaatuisia, yksilön takana on aina ryhmä.”
Varmasti yhteisöön pätee se, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mutta mikä silloin on se erityinen ominaisuus, joka syntyy osien yhdistyessä? Toisin sanoen, mitä muuta se on kuin jotain määrällistä (”enemmän”)? Tuntuu ainakin siltä, että otollisin paikka yhteisölle ei useinkaan ole siellä, missä ”tapahtuu” eniten. Kuten Susan Sontag lakonisesti toteaa eräässä vuoden 1965 päiväkirjamerkinnässään: ”NY:ssa ei melkein minkäänlaista ’yhteisöä’, mutta mahtava ’skenen’ tuntu” (As Consciousness is Harnessed to Flesh, 2012).
Giorgio Agamben mainitsee Tulevassa yhteisössä (1990, suom. 1995) melkeinpä ohimennen, millainen olisi yhteisö kaikkein perustavimmillaan: ei sellainen, johon kuulumiselle olisi joitakin ehtoja, eikä edes sellainen, joka olisi poistanut nuo ehdot, vaan sellainen, jota määrittää vain ”yhteen kuuluminen itse”. Ei ole varmaa, onko sellaista yhteisöä vielä ollut missään, mutta kun ajatus on muotoiltu kielellä, vähintään sen mahdollisuus on olemassa. Ehkä kirjallisuuden alueella aidosti sallivin yhteisö hyväksyisi yhtä lailla ne, joiden kirjoittamista motivoi halu kuulua yhteisöön, samoin ne, jotka kuuluvat yhteisöön edistääkseen omaa kirjoittamistaan, sekä ne, joiden voi katsoa kuuluvan yhteisöön – halusivat sitä taikka eivät – jo sen seurauksena, että ovat kirjoittaneet yhteisen tarkastelun kohteeksi jotain.
Eikä kyse ole ”vain” rakenteista tai infrastruktuurista. Esimerkiksi 1930-luvulla Yhdysvalloissa muotoutunut objektivismi (muun muassa Louis Zukofsky, Charles Reznikoff ja Lorine Niedecker) poikkesi aiemmista avantgardeliikkeistä siinä, että se oli pikemminkin löyhärajainen keskusteluyhteisö, ei niinkään säännönmukainen koulukunta. Siinä pyrittiin avartamaan runouden aluetta monenkirjaville puhunnoille ja kielenkäytön tavoille, ja esimerkiksi Zukofsky haastoi omaa ilmaisuaan erilaisilla aleatorisilla menetelmillä. Voi siis ajatella, että yhteisö ja kielikäsitys eivät ole irrallaan vaan toimivat takaisinkytkennässä ja ajavat toinen toistaan. On sitä paitsi muitakin kuin tekijöiden yhteisöjä (vaikka historialliset avantgardeliikkeet tapaavat usein saada eniten palstatilaa). Ehkä kirjallisuuden yhteisöillä ja vielä paremmin lukijoiden yhteisöillä on se erityispiirre, että niihin kuuluvien ei tarvitse varsinaisesti olla yhdessä, jotta heillä olisi jotain yhteistä.
Tuli & Savu täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Arkistojuttujen kertaamisen sijasta kutsuimme tämän numeron teemakeskusteluun mukaan kolme aikaisempaa päätoimittajaa. Mikael Bryggerin, Miia Toivion, Anna Tomin ja toimittajamme Reetta Pekkasen keskustelussa sivutaan lehden historiaa, mutta vielä olennaisempaa on se, mitä he ajattelevat yhteisö-teemasta juuri nyt.
Julkaisemme jälleen uusinta kotimaista runoutta ja esittelemme uusia löytöjä aiemmasta runoudesta. On vielä paljon sellaisia runosuuntauksia, -liikkeitä ja -kollektiiveja, joita Suomessa ei tunneta kovin hyvin. Esittelemme kaksi latinalaisamerikkalaista kirjallisuusliikettä: Janne Löppönen kirjoittaa brasilialaisesta antropofagiasta ja Carlos Lievonen meksikolaisesta infrarealismista. Elina Siltasen aiheena on San Franciscon renessanssina tunnettu suuntaus, joka vaikutti 50-luvun puolivälissä. San Franciscosta sai alkunsa hieman myöhemmin myös niin kutsuttu uuskerronta (New Narrative). Sen perustajiin kuuluu Robert Glück, jolta on suomennettu essee ”Epävarma luenta”.
Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan synny yhteisöissä, tai yhteisöllisyys voi olla niin singulaarista laatua, ettemme välttämättä tunnista sitä sellaiseksi. Tässä numerossa tarkastellaan myös niin kutsuttua ITE-kirjallisuutta eli tekijöitä ja teoksia, jotka sijaitsevat kirjallisuusinstituution ulkokehillä. Siitä keskustelevat Laura Piippo ja Jaakko Yli-Juonikas.
Toimittajamme Riikka Simpura havainnoi Tulilanka-palstalla kotimaisen kustannuskentän tilannetta. Kritiikkiosastosta puolestaan löytyy dialogimuotoinen kritiikki, jonka kohteena on kahden tekijän yhteisteos.
Tuli & Savun neljännesvuosisataan on mahtunut monenlaisia muodonmuutoksia, mutta erityisen uutta luovana voi nostaa esiin Leevi Lehdon päätoimittajakauden vuosina 2002–2003. Parhaassa tapauksessa lehdessä näkyy edelleen jotakin samasta antaumuksesta. Haluammekin omistaa tämän numeron Leevin muistolle.
Seuraavan numeron teema on ABC 123. Tarkkailkaa myös lehden verkkosivuja; julkaisemme siellä ajoittain ekstrakritiikkejä, joita ei julkaista lehdessä. Tuli & Savu toivottaa hyvää loppukesää kaikille ja itse kullekin!
Juha-Pekka Kilpiö
Reetta Pekkanen
Riikka Simpura